Kansankoti liekeissä

Amanda, nuorena seksuaalisesti hyväksikäytetty ja lääkärin arvion mukaan henkisesti jälkeenjäänyt, säälii kuitenkin pakolaisia:

”Ne parakit on hirveitä mörskiä. Ei viattomia ihmisiä semmoisiin pitäisi laittaa.”

Jansson irrotti nystyräisen kouransa aidalta. ”Niillähän sinne kova hinku oli. Ja mahtaako täällä kukaan viaton olla? Mutta voihan ne kunnostella niitä parakkeja aikansa kuluksi. Kaupungilta saa varmaan laastit ja maalit. Joka kämppään vaan taulutelevisioita, saksanpähkinäparkettia ja poreallas.”

85-vuotiaan Amandan ensimmäinen lähempi kohtaaminen pakolaisiin oli ollut vähemmän rohkaiseva. Nuori Samir varasti Amandalta rahaa pankkiautomaatilla. Amandan mieleen jäivät pojan silmät, suuret ja vauhkot ja ne huusivat paleltuneina. Amanda toivoi, että hän olisi voinut puhua pojan kanssa. Pojan ei olisi tarvinnut varastaa rahoja, vaan Amanda olisi voinut ostaa hänelle karvahatun ja voileivän putiikista torin kulmalta. Myöhemmin he kohtaavat uudestaan ja kieliongelmista huolimatta heidän välilleen kehittyy kiinteä suhde.

Samir sotkeutuu joihinkin hämäriin hommiin pakolaiskeskuksessa. Hän joutuu pakoilemaan takaa-ajajia ja nyt ongelmat tulevat kirjaimellisesti Amandan vaatimattoman mökin kynnykselle. Samiria pahoinpidellään ja vainoojat kivittävät ikkunoita ja lopulta pistävät talon kuistin tuleen Samiria jahdatessaan.

Kirjan aihe on synkkä ja tarinalla on traaginen loppu. Kuitenkin kirjassa on hiljaista huumoria ja toiveikasta sävyä kätkettynä pieniin havaintoihin. Amanda etsiessään sairaalaan joutunutta Samiria:

”Ostettuaan juustovoileivän ja kupillisen kahvia hän istui pienen pöydän ääressä ikkunan vieressä ja katseli kaupungin sisuksiin vajoavaa katua ja hitaasti tuhoutuvia rakennuksia sen toisella puolella. Hän ei voinut olla katsomatta kadulla kulkevia ihmisiä. Ihmisten näkeminen herätti hänessä syvän myötätunnon: hän tiesi miten he joutuivat raatamaan ja maksamaan laskuja ja etsimään toisiaan saadakseen aikaiseksi avioeroja.

Onneksi jotkut heistä ainakin näyttivät hyväntuulisilta. Ajatus siitä, että he olivat karistaneet hetkeksi katkeruutensa ja kokivat elämän pehmeäksi ja miellyttäväksi herätti Amandan rinnassa toivon. ”

Asko Sahlberg on asunut Ruotsissa vuodesta 1996 saakka. Ilmeisesti sitä ei ole käännetty ruotsiksi, mikä on pieni ihme. Ehkä he eivät pidä siitä, että ulkopuolinen osoittaa heidän yhteiskuntansa ongelmia. Tai sitten tämä hiljainen ja vakava kirja on ollut liian rankkaa ruotsalaisille, vaikka aihe on mitä ajankohtaisin. Itselleni tämä maailman luhistumista ja nykyistä elämänmeno ihmettelevä ja samalla merkillisen lohdullinen teos oli iloinen yllätys ja iso elämys.

Tommi