Brasilialaisen maahanmuuttajan apea fado Lissabonista

Luiz Ruffato : Lissabonissa muistin sinut (suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä. Into, 2018)

Brasilia jossa elin, missä kärsin,
ja pienenä niin usein pelkäsin:
Kuinka kauan sitten sinut jätinkään
ja nyt muistan sinusta vain laivalaiturin

Kuinka pitkään matkasinkaan kaipauksen merellä,
kuinka suolaisina valuivatkaan surun kyyneleet!
Palasin, menetin sinut uudelleen, nyt orpona taas,
eikä edes tietämättömyyttä turvanani
…
Kaikkien kasvoilta paistaa maanpakolaisuus,
kahdeksi kappaleeksi revityn sylin kaipaus,
Epätoivoni haaksirikkoutukoon siis
matkalla vanhasta kotimaasta kohti uutta!

osa kirjan motosta, tekijä Miguel Torga

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon liitetty portugalilainen fado on varmasti monelle tuttu musiikkityyli. Surulliseen lauluun liittyvät sanat kertovat yleensä suuresta menetyksestä ja kaipauksesta. Merimiesten lesket ja satamakaupunkien köyhälistö saivat kokea usein kohtalon kovia kolhuja. Saudade. Mahdoton sana kääntää sanovat, mutta sitä voi kuvailla termeillä koti-ikävä, kaihoisa ja turha odotus, johon liittyvät suru, tuska, menneen onnen muisto ja rakkaus.

Lissaboniin saapuneella brasilialaisella Sérgiolla, Serginholla, olisi todella aihetta repäistä ihokkaansa ja puhjeta valituksen fadoon esimerkiksi ravintolan O Lagar do Douron edustalla, jossa hän oli työskennellyt pimeästi yli vuoden. Hän oli yllättäen saanut potkut sen omistajan, senhor Peixoton palkattua töihin toisenkin ukrainalaisen, sillä hehän puhuvat paremmin englantia ja ranskaa, ovat saaneet korkeamman koulutuksen kuin brassit ja neekerit, esimerkiksi ravintolassa tarjoileva Anatoli oli maataloustieteen maisteri, ja on järkevämpää palkata itäeurooppalaisia, jotka haluavat todella rakentaa uutta elämää, kun taas brasilialaiset ajattelevat pelkästään kotiinpaluuta ja sitä paitsi ”Älä ota tätä henkilökohtaisesti”, asiakkaat haluavat mieluiten palvelua vaaleatukkaiselta ja sinisilmäiseltä, ja vaikka pomo itse piti brasilialaisia ystävällisempinä, niin asiakas on aina oikeassa, tiedätkös…

Kun kirjan on lukenut, niin Luiz Ruffaton ihmeellisesti soljuva kirjoitustyyli alkaa väkisinkin tarttua. Ruffaton virkkeet saattavat rönsyillä helposti parin sivun mittaisiksi. Tyyli vaatii hetken totuttelua, ja sitten lukijaa viedään. Tekstin käänteet ovat niin ripeitä, että mutkissa on syytä olla tarkkana. Muuten hienoja yksityiskohtia voi sujahtaa ohi. Lukaisin kirjan selvästi liian nopeasti, ja se on luettava uudestaan. Ihan mielellään sen tekeekin, sillä Luiz Ruffato pystyy taitavasti muuttamaan Serginhon surullisen kohtalon koskettavaksi balladiksi.

Luiz Ruffato kirjoittaa alun huomautuksessa, että tämä pieni tarina perustuu Sérgio de Souza Sampaion haastatteluihin. Hän väittää äänittäneensä ne 2005 heinäkuussa Lissabonin vanhassakaupungissa. Huomautus on vakuuttavan yksityiskohtainen. Jopa siinä määrin, että alkoi hieman epäilyttää. Lisäksi ”kevyesti editoitu versio” kerrotusta jättää kysymysmerkin ilmaan leijumaan.

Mutta tarina on kiehtova. Kirja jaukautuu kahteen osaan: Kuinka lopetin tupakanpolton sekä Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen. Ensimmäinen osa kertoo Sérgion elämästä Brasiliassa, työttömyyydestä, unelmasta vaurastua ja avioliittoon ajautumisesta.

Aamu, kun Sérgio on tullut edellisenä iltana kotiin mopollaan aivan umpitunnelissa:

”Halasin äitiä, annoin suukon, ja hän jatkoi, ’Jumala suojelee lapsia ja humalaisia’, hän ei voinut ymmärtää miten olin onnistunut ajamaan kotiin siinä tilassa kaatumatta pyörälläni. ’Olisit voinut vaikka kuolla’, äiti voivotteli, minä nyökkäsin, talutin mopon pihalle, tarkistin maalipinnan milli milliltä enkä nähnyt pienintäkään naarmua, ’Mutta eniten minua kismittää…’, äiti jatkoi ja selosti miten naapurit olivat nähneet nöyryytyksen, koska kaikki sattui juuri siihen aikaan illasta jolloin telenovela päättyy ja ihmiset sulkevat ikkunat itikoiden takia, ja äiti oli puhdistavinaan rillejä mutta alkoi itkeä, ja vasta kun olin yksityiskohtaisesti selostanut juomisen syyn (tri Fernando jne.) äiti rauhoittui, ja vaikka oli vielä suruaika – isän kuolemasta oli kylläkin yli vuosi – hän vieläpä hymyili, vaikka yrittikin peittää sen minulta, ’Toivottavasti se tällä kertaa onnistuu’. Sitten hän lähti poimimaan boldopuun lehtiä teetä varten ja ostamaan kanakeittoaineksia, ’Se on paras lääke krapulaan’.”

Äidin kuoleman jälkeen aviollinen kriisi henkisesti epävakaan vaimon kanssa kriisiytyi perin pohjin. Sérgio alkoi tehdä virheitä töissä ja sai potkut. Ystäväpiirissä alkoi kiertää tarinoita varakkaista portugalilaisista, jotka kärsivät työvoimapulasta. Rahaa oli kuulemma paljon liikkeellä ja ”Palvelukseen halutaan” -palstalta löytyy vaikka mitä. Siis sinne. Luiz Ruffato ilmeisesti käyttää hyväkseen pieniä vivahde-eroja Brasiliassa ja Portugalissa puhuttujen kieliversioiden välillä. Muuten en ymmärrä, miksi käännöksessä eräitä sanoja on niin selkeästi korostettu. (Voivat ne olla karejakin tässä vuolaassa tekstivirrassa.)

Lissabonissa Sérgion tarinaan tuli tummempia sävyjä. Tosin hän näki asuntolassa vieläkin surullisempia kohtaloita. Esimerkiksi hänen seinänaapurinaan asusti angolalainen Baptista Bernardo perheineen. Mies menetti vasemman jalkansa astuttuaan pikkupoikana peltoon piilotettuun jalkaväkimiinaan. Hän ei päässyt käymään koulua, koska se oli kaukana kotikylästä. Siksi hän muutti naimisiin mentyä ja lasten parasta ajatellen Lissaboniin. Serginho ihmetteli riitelikö pariskunta kovasti, kun hän usein yöllä näki hotellin aulassa miehen musiikkia kuuntelemassa ja lapset lattialla nukkumassa. Hänelle kerrottiin, että vaimo myi itseään miehensä suostumuksella, jotta perhe sai kuukauden kulut peitettyä ja pidettyä lapset portugalilaisessa esikoulussa.

Luiz Ruffato osaa eläytyä siirtolaisten osaan ja Jyrki Lappi-Seppälän mestarillinen käännös tuo sen esille koskettavasti:

”… mutta nielin ylpeyteni ja menin taas kerran Rossion aukiolle hoitamaan rahalähetyksen, lomakkeita täyttäessäni seurasin ihonvärien ja kielten baabelia, muita kaltaisiani piruparkoja, melskaavia tai itkeviä afrikkalaisia, arabeja ja intialaisia, jotka tungeksivat kaksi tai kolme kerrallaan samaan puhelinkoppiin, yhtenä päivänä joulun alla lyhyt ja paksu, kirjaviin painokankaisiin pukeutunut harmahtavahiuksinen mustaihoinen rouva pyörtyi ahtaaseen koppiin kesken puhelun, me muut juoksimme hätiin, yksi toi tuolin, toinen lasillisen vettä, kolmas jotain viuhkaksi kelpaavaa, minkä jälkeen rouva virkosi, nousi seisomaan, julisti mustien silmien katse leiskuen epätoivoaan niin murteellisella portugalilla ettei kukaan sitä ymmärtänyt, mutta kaikki aavistivat mistä oli kyse, maahanmuuttajan epätoivosta, kun hän käsittää ettei kelpaa mihinkään eikä voi edes toivoa että saa viimeisen leposijansa maasta jossa on syntynyt, nekin jotka chattailivat Western Unionin tietokoneiden ääressä eivätkä yleensä piitanneet muiden kohtaloista järkyttyivät tällä kertaa, ja toimistoon laskeutui merkillinen hiljaisuus, kuten joskus lapsena kun odotettiin henkeä pidellen, kuinka helpeensiemeniä tavoitteleva pikkulintu pahaa aavistamatta päätyi pihalle viritettyyn häkkiansaan, silloin minun alkoi tehdä pahaa, muistelin kotikaupunkini ihmisiä, aivan kuin ne kaikki olisivat siinä lähelläni, todennäköisesti he jatkoivat tavanomaista raadantaansa, nousivat aikaisin aamulla ja palasivat kotiin myöhään illalla, kävivät joskus Beira Barissa, läiskivät korttia lauantaisin, saivat nukkua hieman pidempään sunnuntaiaamuisin…”

Tommi

Nuo yksinäiset naiset kerrostaloasunnoissaan

Hanna Weselius: Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023.

Jos antaisimme teoksille tähtiä yhdestä viiteen, tämä romaani saisi täydet viisi.

Kirjailija Hanna Weselius, valokuvataiteen yliopistonlehtori, kertoo teoksen saaneen alkusysäyksensä Suomen Kuvalehden vuonna 2018 ilmestyneestä artikkelista Ovessa lukee Karvonen. Artikkeli selvitti, mitä tapahtuu, kun lähiomaiseton ja sukulaiseton ihminen kuolee. Weseliusta jäivät mietityttämään kerrostalojen vanhat yksinäiset naiset.

Nimetön-romaani päähenkilö on kerrostalon 4. kerroksen asunnon yksineläjä, nimeltään Nanette Kottarainen, iältään 90+. Hän havahtuu ajan hurjaan kiitoon ja päättää, että hänen päiväkirjamerkintöjään yhdeksältä vuosikymmeneltä olisi syytä kirjoittaa puhtaaksi. Hän palkkaa urakkaa tekemään Leilan. Nanette valitsee huolellisesti, mitkä tekstit käsitellään, eikä Leilalla ole lupa tehdä omin päin mitään muutoksia. Joihinkin teksteihin Nanette lisää ulkoasuun liittyviä tarkennuksia tyyliin Leila, kursiiviin!

Näin lukija pääsee hiljalleen Nanetten maailmaan. Lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan hän ei kerro mitään, vaan merkinnät alkavat siitä, kun hän 18-vuotiaana (vuonna 1948) saapuu Helsinkiin Felix-herran taloudenhoitajaksi. Luonnollisesti Nanette kirjoittaa yhä kaiken aikaa, joten kirjoituksissa kuvaillaan myös kotiapuna käyvää Muhammedia sekä kerrostalon muuta elämää, ja menneisyys lomittuu nykyisyyteen.

Kehyskertomuksessa Leila kertoo kahvilassa Nanettesta ja puhtaaksikirjoittamisesta naiselle, joka myös liittyy vähitellen paljastuvaan juonikuvioon. Kahvilatilanteet ja puhtaaksikirjoitetut jaksot eri vuosikymmeniltä vuorottelevat. Luvut ovat lyhyehköjä, ja kuten Outi Hytönen toteaa kirja-arviossaan Suomen Kuvalehdessä 37/2023, ”jokainen [luku] on helmi nauhassa, jokainen palkitsee lukijan erikseen”. Paremmin ei sitä voi sanoa.

Nanette on Felixin palveluksessa voinut hankkia kielitaitoa ja sivistystä. Hän muistelee käyntejään maailman taidegallerioissa, joissa hänen katseensa fokusoituu etenkin Goyan ja Picasson maalauksiin ja etsauksiin. Nanettea askarruttaa paitsi tapa, jolla arvostetut mestarit kuvaavat naista, myös heidän sota-aiheiset teoksensa. Kuvataiteen lisäksi Nanette kuluttaa jazzmusiikkia ja tekee selkoa useiden naislaulajien urasta ja esiintymisistä sekä niihin liittyvistä omista muistoistaan.

Hänen kolmas intohimonsa kohde ovat valokuvat ja videot. Nanetten kaupassakäyntiapulainen Muhammed auttaa etsimään ja katsomaan Ukrainan sodasta someen päätyneitä videoita, ja Nanette itse on valokuvannut uhkarohkeasti kiipeillen muun muassa puluja (ollen silloin iältään ”vain” 60+). Itsekin hän muistuttaa lintua sitä enemmän, mitä vanhemmaksi hän tulee.

Vuosikymmenet Felixiä palvellut Nanette uskaltaa nyt vanhana naisena sanoa suoraan, mitä ajattelee miehistä sekä ”lopun ajan patriarkaatista”, joka ”pullistelee kuin kuoleva rupikonna”. Sekä itse Felixistä, joka Nanetten arvion mukaan oli ”pehmeä ja hellämielinen, sellainen, ettei hän olisi ikinä saanut mitään, jollei kaikkea olisi annettu hänelle”.

Vaikka Nanette (vihdoinkin) puhuu suunsa puhtaaksi, niin pohjimmiltaan hän on nöyrä:

”Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään. He hymyilevät kuin pienet jumalat ja vaikenevat kaikista vähänkin hankalista asioista. Heitä riittää, kumma kyllä, vaikka mitään järkeä heidän ajattelussaan ei ole. Päinvastoin: jokaista heidän eteensä saamaansa onnen ja menestyksen murusta kohti jostain näkymättömästä loukosta löytyy aina joukko ihmisiä ja eläimiä, jonka ansiota kaikki on. Tämä on itsestään selvää jokaiselle rätti kourassa syntyneelle.”

Nanette Kottarainen on käytännöllinen tahtoihminen, joka näkee aina, mitä on tehtävä, ja tekee sen. Hänellä ei ole illuusioita siitä, kenellä on todellinen valta, ketkä maailmaa pyörittävät. Vanhana hän miettii erilaisia järjestyksiä, tiedostaen että hänen omansa on vain yksi lukemattomista. Voi täyttää tilan ”pelkällä käytännöllisellä periksiantamattomuudella”.

Tämä älykkään, lahjomattoman, iäkkään ja perheettömän naisen muotokuva on kiinnostava ja yllättävän hauskakin. Hanna Weselius, valokuvataiteen akateeminen tutkija, osaa havainnollistaa ja pukea sanoiksi kuvia verrattomasti. Ne jäävät mieleen. Ihmissuhteiden ympärille punoutuva juoni taas puntaroi hyväksikäyttämistä, uskoutumista, naisten ystävyyttä sekä sitä, miksi joskus on pakko hylätä. Jäin pohtimaan pitkäksi aikaa.

Myös sodanvastainen teema nousee vahvasti esiin. Nanette on kokenut lapsena yhden sodan eikä halua muistella sitä. Uudet sodat ja sotavarustelu tuntuvat tökkäävän häntä kipeään hermoon, Trinity-pommi ja saksalaisten ”Kriegstheater” sekä uudemman ajan Bosnian, Tshetshenian ja Ukrainan sodat. Varsinkin Ukrainan sodasta tarjolla on liikaakin katseltavaa kenelle tahansa.

”Katson kuolleen sotilaan reisiä ja sääriä, ne ovat hyvin nuoren ihmisen pulleat, voimakkaat jalat. Sukissa on värikkäitä kuvioita, niiden aiheesta en sentään pääse aivan selville, mutta ne voivat hyvin olla sellaiset Happy Socksit, joita Muhammedkin käyttää. Sellaiset itse asiassa odottavat Muhammedia myös hänen pikku joulupaketissaan, jonka minä olen sitonut kierrätyspaperinarulla.”

Kirjasta löytää suorastaan aforismeja: ”… se, mitä toiset ihmiset haluavat, kiinnostaa ihmisiä aina enemmän kuin vastaukset mihinkään muihin kysymyksiin”. ”En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten tilanteesta riippuen mistä tahansa joukosta asioita voidaan sanoa, että ne liittyvät kaikki toisiinsa kokonaan tai että ne eivät liity toisiinsa millään tavalla.” ”Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.”

Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva on elegantti, hallittu ja tyylikäs. Nanetten uskottavuutta lisää hänen käyttämänsä kieli; flunssan sijaan hän puhuu lentsusta ja puuvillan sijaan pumpulikankaasta. Ja vaikka ideataso rönsyää herkullisesti moneen suuntaan, kaikki pysyy kontrolloituna. Mestariteos, ehdoton Finlandia-palkintoehdokas, ellei jopa voittaja.

Suosittelen kaikille hyvän uuden kirjallisuuden ystäville. Hanna Weselius on aktiivinen kirjoittaja, jolta on ilmestynyt muun muassa romaanit Alma! (2016) ja Sateenkaariportaat (2021).

[Huomautus 12.11.2023. Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva ei tullut valituksi ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Linkki Ylen juttuun vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista.]

Taina

Karmiva sinäkertoja

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos 2019.

”On hyvin vaikea edes arvailla, miksi sinun pitää olla noin hankala ja omituinen.”

Yksinäinen vanha herra Lyysälä, josta käytetään nimeä Lyy, asustelee helsinkiläisessä kerrostalossa ja joutuu vain harvakseltaan tekemisiin muiden ihmisten kanssa. Hänellä on varallisuutta, ja asuinpaikkanakin on Kruununhaka. Samassa talossa asuva Sipi-poika ottaa vanhukseen kontaktia. Taloyhtiössä järjestetään pihajuhlat auringonpimennyksen kunniaksi, juhlat menevät pieleen, ja tapahtumia selvitettäessä Lyy on auttamatta epäiltyjen listalla. Koko romaanin äänenä on sinäkertoja, joka ei kohdehenkilöään säästele.

Kiinnostuin tästä romaanista, kun tein Aarrearkkuumme artikkelia teoksesta Miten kirjani ovat syntyneet 6. MikkoRimminen kertoo siellä, että sinä-kerronta oli ensimmäinen asia, jonka hän tämän romaanin osalta päätti:

”Eihän se mikään oma keksintöni ole, mutta aika harvinainen kumminkin ja rakentaa kirjaan omanlaisensa jännitteen. Etäännyttävä kerronta oli elinehto, jotta pystyin kirjoittamaan aika ankeasta ja epämiellyttävästä tyypistä. Sinä-kerronnan julmuus siirtää lukijan vastuulle empaattisen prosessin. Hän joutuu kysymään, miksi kertoja on noin häijy henkilölleen.”

Todellakin, tuo ihmetys kertojan ilkeilystä herää lukiessa toistuvasti. Rimminen kertoo kokeilleensa mikahäkkismäistä sä-passiivia ja hylänneensä sen. Nyt sinäkertoja on samalla kertaa korrekti, ikään kuin samalla hienostelevalla tasolla kuin kohdehenkilönsä, sekä poikkeuksellisen värikäs ja ilmaisuvoimainen. En ole lukenut mitään vastaavaa aiemmin, edes Rimmiseltä.

”Sinut tämä ryöppyisällä männänpainalluksella tarjoiltu informaatio suistaa hetkeksi viimaiseen epävarmuuteen, kun et äkkiä mitenkään pysty muistamaan, oletko tullut jossakin välissä sittenkin horisseeksi pojalle jotakin veneestä, aikeestasi ostaa vene, täysin aikomusasteelle jääneestä aikeestasi ostaa vene, syntymäkuolleeksi tietämästäsi projektista, jota sinulla tuskin on vähimmäistäkään aikomusta suorittaa ikinä edes puoliväliin, mutta jonka ajatteleminen roihauttaa sittenkin jossakin tajunnan reunamilla kärttyistä savua puskevan ruohikkopalon ilmiliekkeihin siitä lapsellisesta syystä, että jollakulla on uusi ja hieno vene ja sinulla ei.”

Kirjassa ei käydä dialogia muuten kuin tähän sinäkerrontaan upotettuna. Koko teksti etenee julman ja piikittelevän kertojan kuvailemana. On elokuu, ja Lyyn tavanomaiseen arkeen limittyvät talon pihajuhlien lisäksi metsä- ja kalareissut. Vaikka kertoja pilkkaa Lyyn kykyjä, niin vanha herra kuitenkin ajaa autoa, hoitelee netissä bisneksiään ja käy ostoksilla. Kaukana nuoruudessa on tapahtunut välikohtaus, josta Lyy kantaa järjetöntä syyllisyyttä. Vuorovaikutus ihmisten kanssa tuottaa aina hämmennystä ja tuskaa. Hänen osansa tuntuu olevan, että ”kaikesta seuraa kaikkea, kaikenlaista kauheaa kaikkea”.

”Torikokous on toki kadonnut pihalta, mutta olet aistivinasi pimeydessä hiljattaisen läsnäolon hitaasti haipuvia lämpöjälkiä eikä syyllisyys, häpeä ja jokin kaikenkattava epäonnistuneisuuden vaikutelma nekään ole kadonneet mihinkään, vaan köpöttävät siinä kintereilläsi känisemässä nuivia loitsujaan rasittavan tonttumaisina ja kaikkea muuta kuin esimerkiksi ylevinä, jollaisina tietysti itse tuon kaltaiset muhkeat tuntemukset mieluiten hahmottaisit. Mutta sinä kun nyt kuitenkin olet sinä ja kaikessa tuossa tuollaisuudessasi melkoinen seppä kehittelemään erilaisia näyttäviä kepulikonsteja varsinaisten tunteidesi ja ylipäätään totuuden hämärryttämiseksi, niin nytkään et sitten kuitenkaan osaa olla pyrkimättä jonkinlaista korvikkeellista suurenmoisuutta kohti, pidättyä ajattelemasta tuota jokaiseen millisekuntiin nytistynyttä painoarvoa ja kalseaa merkitystä, maailmankaikkeuden kylmäävää johdonmukaisuutta, sitä miten kaikki on yhtäkkiä päätynyt näyttämään siltä miltä kaikki yhtäkkiä näyttää.”

Luin tämän mestarillisen romaanin vielä uudestaankin ja toisella lukukerralla mieleeni nousi ajatus kertojasta Lyyn omana äänenä, yliminänä. Onko karmiva kertoja säälimätön superego? ”Katso nyt hyvä ihminen, millaisen sotkun olet saanut aikaan.”

Kerronta auttaa lukijan eläytymään vanhuksen sameaan tajuntaan, jossa nykyhetki provosoi pelkoja ja epävarmuutta, menneisyydestä yrittää nousta ikäviä muistoja ja jossa elämän ainut moottori on sitkeä jatkaminen, jonkin jonkinlainen jatkaminen. Lyy miettii, kehittelee ajatuksia eikä aina tiedä, mitä on puhunut ääneen ja mitä ajatellut. Ja jos on puhunut, seuraa epävarmuus, miten sanottu on ymmärretty ja otettu vastaan. Aiheettomiakin pelkoja viriää toistamiseen. Vaikka kirjaa sanotaan patamustaksi komediaksi ja sitä se todella on, niin vanhuksen vaivalloinen elämisen meininki tuo mukaan surullisen vivahteen.

Jos edellä olevat näytteet eivät vielä vakuuttaneet, millaista omintakeista, hykerryttävää suomen kieltä Rimminen käyttelee, niin tässä vielä pari makupalaa. Sana pääsee huulilta vailla merkityksiä, se on ”ohuesti tuulessa lotisevaa luutonta lihaa”. Kaupunkiliikenne on ”hikkainen, jyhmyttävä ja äyskähtelevä”, ja retkipaikalla ”pikkubussi yskähtelee kuivia ikäihmisiä luontoon”. Lyy tuntee ”täsmäytymätöntä yliäyräytyneisyyttä ja rauhattomuutta”.

Jos se näyttää siltä kuului vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaisiin. Palkinnon voitti Pajtim Statovci teoksella Bolla.

Taina

Torjutun rakkauden tuhovoimasta

Carson McCullers : Surullisen kahvilan balladi (suomentanut Martti Qvist. Karisto, 1961)

Suzanne Vega : Lover, beloved : songs from an evening with Carson McCullers (CD. Cooking Vinyl Ltd, 2016)



Where I’m from
There’s poverty
All kinds of inequality

Nobody comes here
Nobody leaves

Suzanne Vega : 12 mortal men**

”Amelia-neidille jäi kaikki mitä Marvin Macy oli joskus omistanut – hänen metsänsä, hänen kultakellonsa, kaikki hänen irtaimistonsa. Mutta hän ei näyttänyt pitävän niitä paljonkaan arvoisina, ja samana keväänä hän leikkeli miehen Ku Klux Klan -viitan tupakantaimiensa peitoksi. Kaikki mitä Marvin Macy oli yrittänyt saada aikaan oli tehdä hänet rikkaammaksi ja tuoda rakkautta hänen elämäänsä. Mutta, omituista kyllä, hän ei puolestaan koskaan puhunut miehestä muuten kuin suorastaan kammottavan katkerasti ja ilkeästi. Hän ei koskaan vahingossakaan maininnut häntä nimeltä, vaan puhui aina pilkallisesti ’siitä kangaspuiden asettajasta, jonka kanssa minä olin naimisissa’.

”Ja myöhemmin, kun kauheat huhupuheet Marvin Macystä ennättivät kaupunkiin, Amelia-neiti oli kovin hyvillään. Sillä lopulta Marvin Macyn todellinen luonne paljastui, kun hän vapautui rakkaudestaan. Hänestä tuli rikollinen, jonka kuva ja jonka nimi olivat osavaltion kaikissa sanomalehdissä. Hän ryösti kolme bensiiniasemaa ja katkaistulla kiväärillä uhaten A&P-myymälän Society Cityssä. Häntä epäiltiin Viirusilmä-Samin, tunnetun maantierosvon, murhasta. Kaikki nämä rikokset liitettiin Marvin Macyn nimeen, niin että hänen pahuutensa tuli kuuluksi monessa maassa. Lopulta lain koura tavoitti hänet, matkailumajan lattialta, juovuksissa, kitara vierellään ja viisikymmentäseitsemän dollaria oikean jalan kengässä. Hänet vietiin oikeuteen, tuomittiin ja lähetettiin vankilaan lähelle Atlantaa. Amelia-neiti oli perin tyytyväinen.
Niin, tämä siis tapahtui kauan sitten, ja siinä oli Amelia-neidin avioliiton tarina.”

Carson McCullersin pienoisromaani ilmestyi 1951 kirjassa, johon sen lisäksi oli liitetty mukaan kuusi lyhyempää, eri aikakauslehdissä julkaistua tarinaa. Kovin mutkikasta juonta sen 103 sivuun ei mahdu. Se on kuvaus kolmen päähenkilön onnettomasti päättyvästä kolmiodraamasta. Jokainen vuorollaan rakastuu tai ihastuu syvästi, mutta heidän tunteisiinsa ei vastata.

Marvin Macy, kasvattiperheessä varttunut hulttio tekee parannuksen ja hänen luonteensa muuttuu täydellisesti, kun hän rakastuu Amelia Evansiin. Hän lahjoittaa koko omaisuutensa Amelialle osoittaakseen rakkautensa, mutta Amelia vastaa nyrkiniskuin. Vaikka Amelian silmät karsastavat pahasti, iskut osuvat ja ne myös tehoavat, sillä hän on poikkeuksellisen roteva ja pitkä nainen. Yksinäinen, vain isänsä kasvattama neito on saanut voimia kantaessaan säkkejä ja tynnyreitä kaupassaan.

Kun rakkaus on saatu lopullisesti hakattua Macystä ulos ja mies toimitettu vankilaan, tapahtumapaikalle, syrjäiseen pikkukaupunkiin ilmestyy Lymon Willis. Hän väittää olevansa Amelian kaukainen sukulainen. Amelia rakastuu Lymoniin ja alkaa vuorostaan jakaa omaisuuttaan hänelle. Kun sitten Macy vapautuu vankilasta ja palaa kostoa janoten takaisin, joutuu Lymon kuin luonnottoman riivauksen valtaan nähtyään Macyn ja seuraa varjona häntä. Macy halveksii ja pilkkaa kyttyräselkäistä Lymonia, mutta ratkaisevassa välienselvittelyssä Lymon auttaa Macya ja kääntyy hyväntekijäänsä Ameliaa vastaan.

Lover, beloved
From countries apart
Each one alone
In the land of the heart
Each one alone in the land of the heart.

Suzanne Vega : Lover, beloved**

Kenenkään yksinäisyys tällaisessa karusellissa ei sula. Tuloksena on vihaksi kasvava alakuloisuus, kun luottamus kerta toisensa jälkeen tulee petetyksi. Kirjan alusta lähtien on selvää, että huonosti käy kaikille asianosaisille. McCullersin kertojan ääni saa karuun kertomukseen niin outoa lumoa, että tapahtumia seuraa intensiivisesti ja janoaa lisää. Samalla tavalla luultavasti entisaikaan kansa kuunteli arkkiviisuja ja muita hirmuisia kertomuksia murhamiehistä ja muista onnettomista kohtaloista. Realistisesta ympäristöstä siirrytään sadunomaiseen, vertauskuvalliseen maailmaan. Kieli kirjassa onkin välillä balladinomainen.

”Niin, tämä oli kahvilan alku. Niin yksinkertaisesti se tapahtui. Muistettakoon, että ilta oli kolkko kuin talvella, ja olisi ollut kurjaa istua talon ulkopuolella iltaa viettämässä. Mutta sisällä oli toisten läheisyyttä ja kodikasta lämpöä. Joku oli kohentanut huoneen perällä olevaa liettä, ja pulloja ostaneet jakoivat juomansa ystävien kesken. Joukossa oli muutamia naisia ja he saivat lakritsarullia, Nehiä tai jopa kulauksen viskiä. Kyttyräselkä oli yhä jotakin uutta ja hänen läsnäolonsa ilahdutti jokaista. Toimiston penkki oli tuotu sisään ja samalla useita lisätuoleja. Istuimetta jääneet nojailivat tiskiin tai etsivät mukavan asennon tynnyreiden ja säkkien päällä.”

Tekisi mieli sanoa, että Carson McCullersin kirja, novella on timantti. Se ei kuitenkaan muistuta Tiffanyllä myyntiin asetettuja koruja, sillä kirja edustaa ns. Southern Gothic -tyyliä. Joskus tuota suuntausta kutsutaan nimellä Southern Grotesque, josta voi jo jotakin päätellä. Sanotaan kirjaa siis raakatimantiksi; se on huomaamattoman pieni, mutta sisältää suuren potentiaalin. Muihin SG-tyylin kirjailijoihin luetaan mm. Erskine Caldwell, William Faulkner sekä Tennessee Williams. Esimerkkeinä elokuvista ja televisiosta voidaan mainita Viettelyksen vaunu (Streetcar named Desire), Räsynukke (The night of the hunter) ja True detective -sarja. Suuntaus ei ole aivan tarkkarajainen eivätkä kaikki kirjailijat ole suinkaan ilahtuneita, jos he tällaisen leiman saavat. Alkuaikoina sen edustajia vähäteltiin takapajuisina ja menneisyyteen katsovina.

Carson McCullersin kirja sisältää jokseenkin kaikki Southern Gothic’in keskeiset tekijät. Se sijoittuu etelävaltion syrjäseudulle, tässä tapauksessa Georgiaan. Menneisyyden traumat ja tapahtumat varjostavat nykyhetkeä ja niiden merkitystä pohditaan jatkuvasti. Lopulta patoutumat murtautuvat esiin ja aiheuttavat tuhoa. Sukupuoliroolit ovat hämäriä ja henkilöitä ahdistavat rikolliset ajatukset ja halut. Väkivallan uhka on ilmeinen ja leimahtaa aika ajoin näkyville. Fyysinen tai henkinen rujous on leimallista kirjan henkilöille ja se vahvistaa entisestään sivullisuuden tunnetta, joka sekin on tälle tyylille ominaisia.

Amelia-neiti oli luonut yhteisöön uudenlaista omanarvontuntoa kahvilallaan. Kaupunkilaiset luottivat myös hänen lääkintätaitoihinsa enemmän kuin suuren kaupungin koulutettuun väkeen. Miesväki jonotti innokkaasti hänen suolla valmistamaansa viskiä. Silti tämä sama nainen oli kylmästi takavarikoinut heidän omaisuuttaan, kun lainojen lyhennyksiä oli jäänyt maksamatta. Amelia oli haastanut heitä käräjille mitättömistäkin seikoista. Hänellä oli varaa pitkiin prosesseihin, sillä hän oli vaurastunut kauppaliikkellään. Amelia jäi siten muille kaupunkilaisille lopulta vieraaksi.

Lymon-serkku oli sekä kyttyräselkäinen että hyvin pienikasvuinen. Kukaan ei tiennyt minkä ikäinen hän oli tai mistä hän tuli. Tarina väitetystä sukulaisuudesta oli yhtä epämääräinen ja hämärä kuin todisteeksi esitetty valokuva Amelian nuoruudesta. Kahvilan suosio oli suurelta osin Lymonin ansiotaan, vaikka hän työnsi nenänsä röyhkeästi toisten asioihin. Lisäksi hän kykeni nostattamaan ihmisiä toisiaan vastaan aivan uskomattomalla tavalla.

Marvin Macyn ansioita on jo kuvattu. Kun hän palasi vankilasta kaupunkiin, hänen hahmonsa sai suorastaan paholaismaisia piirteitä. Sää muuttui yllättäen lämpimäksi ja teurastettu liha pilaantui. Eräs perhe kuoli syötyään myrkyttynyttä lihaa. Eikä Macy näyttänyt hikoilevan koskaan. Kaupunkilaiset olivat varmoja, että mies oli oppinut loihtimiskeinoja Atlantan vankilassa.

Suzanne Vegan levy sopii kirjan taustamusiikiksi täydellisesti. Vega tutustui McCullersiin teini-iässä. Koulun näytelmässä hän jopa esitti kirjailijaa. Suzanne Vega kirjoittaa aina ihailleensa tätä naista, joka tuntui olleen aikaansa edellä. Lisäksi McCullersin käsitykset ihmisoikeuksista, tasa-arvosta sekä myötätunto syrjäytyneitä kohtaan puhuttelivat häntä. Siksi hän valmisti 2011 teatteriesityksen, joka pohjautui McCullersiin kirjoihin. Surullisen kahvilan balladi on ilmeisesti liikuttanut häntäkin, sillä levyllä on kappale ”The ballad of miss Amelia”. Se on tarkka tiivistelmä tästä kirjasta. Myös kappaleen ”12 mortal men” teema löytyy kirjasta. Kirjan päättää läheiseltä valtatieltä kuuluva kahdentoista toisiinsa kiinni kahlitun vangin laulu.

Englanninkielistä materiaalia Carson McCullersin (1917-1967) traagisesta ja vaiherikkaasta elämästä löytyy netissä runsaasti, esimerkiksi georgialaisia naisia esittelevältä sivustolta tai Wikipediasta. The Paris Review julkaisi otteen The closeting of Carson McCullers Jenn Shaplandin kirjasta My autobiography of Carson McCullers. Shapland perehtyi McCullersin kirjeenvaihtoon ja tarkastelee McCullersin naissuhteita sekä hänen seksuaalista suuntautuneisuutta niiden pohjalta. Carson McCullersin omat kokemukset rakkaudesta ilman vastakaikua ovat voineet olla kipeämpiä kuin aikaisemmin on tiedettykään.

Suzanne Vegan tiivistelmä kirjailijasta on kiinnostava:

A wounded sparrow
Timid and shy
A fallen deer, that’s what they call me
But I’m an iron butterfly

A childish liar
A devilish bitch
I can be innocent and charming
And suddenly switch

Suzanne Vega : Carson’s blues**

**Suzanne Vegan englanninkieliset lainaukset ovat hänen levyltään Lover, beloved.

Tommi

Eläkkeelle jäämässä?

Anne Catherine Bomann: Agathe (Gummerus, 2020. Suomentanut Sanna Manninen)

Kun olin lukenut kirjan, olin vähän hämmentynyt. Miten nuori nainen, entinen huippu-urheilija, moninkertainen Tanskan mestari pöytätenniksessä, saattaa päästä näin uskottavasti vanhenevan miehen pään sisään ja hänen rypistyviin nahkoihin. No, onhan hän myös psykologi ja kirjailija, joten hänellä on siihen hyvät edellytykset. Lisäksi hän on jo omalta kohdalta joutunut kohtaamaan ikääntymisen ja luopumisen haasteet, ainakin silloin kun aktiivinen urheilu-ura on aikanaan pitänyt lopettaa. Mutta silti:

”Jos jään eläkkeelle 72-vuotiaana, työtä on jäljellä viisi kuukautta. Se tekee 22 viikkoa, ja jos kaikki potilaat tulevat, se tarkoittaa, että keskusteluja on vielä tasan 800. Peruutukset ja sairastumiset tietenkin pienentävät lukua. Se on lohdullinen ajatus, kaikesta huolimatta.”

(Juuri näinhän se ajatus useilla meillä ikääntyvillä tahtoo juosta. Kirjan psykiatrin tavoin minullakin on työpiste, joka on minulle hyvin rakas ja jossa olen ensimmäisen kerran löytänyt jotain, mikä oli minulle tärkeää ja jonka osaan hyvin. Alanko minäkin antaa sen lipua käsistäni lähdön lähestyessä? Hui kauhistus!)

”Aloin epäillä itseäni, ja ties kuinka monesti ennenkin tarjoamani tulkinnat juuttuivat kurkkuuni. Syydin niitä suustani niin surkeasti ajoittaen, että ihmettelin, miksei kukaan valittanut. Potilaat olivat kuitenkin liian kohteliaita ja itsekeskeisiä, ja minä olin kurkkuani myöten täynnä koko ilveilyä, kun viikon viimeinen potilas viimein sulki oven perässään.”

Sivut: 1 2

Autioitunut paratiisi

Jansson, Tove : Muumilaakson marraskuu (1970, suomentanut Kaarina Helakisa)

Lapsille pitäisi lukea ääneen kirjoja. Kasvattajalle eräs karmeimmista pyynnöistä on toive, että jälkikasvu haluaa kuulla muumeja. Juuri kun pikkuisia pitäisi alkaa kannustaa ahkeruuteen ja työnteon siunauksellisuuteen, itsearviointiin, tiimityöhön, tehokkuuteen ja tulevaisuuden tarkkaan suunnitteluun… huokaus.
Ja sitten niistä kirjoista löytää tällaista:

”Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä ne toimittivat. Hän katseli niitä ja niitten hosumista huvittuneena ja ihmeissään.”

Hosumista! Helkkari, kun ajovalo pitäisi vaihtaa, että katsastuksesta pääsisi läpi ja neuvotella lainaa pankista putkiremonttiin ja valmistautua kehityskeskusteluun ja pöytäkirja on tekemättä…
(- ”Taidat vain huolehtia asioista vähän liikaa?”)
No kuuntele nyt tätäkin:
”Sillalla voi lojua ja katsella miten vesi virtaa sivu. Taikka sitten voi hyppiä, tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa. Tai käpertyä kuuntelemaan sateen rummutusta katolla. Viihtyminen on hyvin helppoa. Parin tunnin kuluttua Mymmeli olisi parahiksi nälkäinen syömään Vilijonkan päivällistä ja häntä ehkä huvittaisi jutella jonkun kanssa.”

Ehkä huvittaisi! Lapsen sopii ottaa mallia Mymmelistä ja nukkua milloin huvittaa ja herätä kun maksaa vaivan herätä. Nuoren on helppoa samastua vaikkapa Muumipeikkoon tai astetta hurjempaan taiteilijasieluun Nuuskamuikkuseen. Sitten kun on omia lapsia niin toivoo itselleen Muumimamman hermoja ja lohduttamisen kykyä. Vähitellen iän edelleen karttuessa alkaa löytyä ymmärrystä myös noita onnettomia, noita vilijonkkia ja erityisesti hemuleita kohtaan, jotka hoitavat ponnekkaasti omia ja toistenkin asioita.

”Hemuli heräsi verkalleen, muisti kuka oli ja ajatteli, että olisi ollut mukavaa olla joku tuntematon. Hän oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan käydessään, ja tässä sitä nyt oltiin uuden päivän alussa taas, ja päivä jatkuisi iltaan asti ja sitten tulisi seuraava päivä ja sitä seuraava ja ne kaikki olisivat samanlaisia, niin kuin päivät tapaavat olla kun ne ovat hemulin päiviä.”

Sivut: 1 2