Avainsana-arkisto: yksinäisyys

Eläkkeelle jäämässä?

Anne Catherine Bomann: Agathe (Gummerus, 2020. Suomentanut Sanna Manninen)

Kun olin lukenut kirjan, olin vähän hämmentynyt. Miten nuori nainen, entinen huippu-urheilija, moninkertainen Tanskan mestari pöytätenniksessä, saattaa päästä näin uskottavasti vanhenevan miehen pään sisään ja hänen rypistyviin nahkoihin. No, onhan hän myös psykologi ja kirjailija, joten hänellä on siihen hyvät edellytykset. Lisäksi hän on jo omalta kohdalta joutunut kohtaamaan ikääntymisen ja luopumisen haasteet, ainakin silloin kun aktiivinen urheilu-ura on aikanaan pitänyt lopettaa. Mutta silti:

”Jos jään eläkkeelle 72-vuotiaana, työtä on jäljellä viisi kuukautta. Se tekee 22 viikkoa, ja jos kaikki potilaat tulevat, se tarkoittaa, että keskusteluja on vielä tasan 800. Peruutukset ja sairastumiset tietenkin pienentävät lukua. Se on lohdullinen ajatus, kaikesta huolimatta.”

(Juuri näinhän se ajatus useilla meillä ikääntyvillä tahtoo juosta. Kirjan psykiatrin tavoin minullakin on työpiste, joka on minulle hyvin rakas ja jossa olen ensimmäisen kerran löytänyt jotain, mikä oli minulle tärkeää ja jonka osaan hyvin. Alanko minäkin antaa sen lipua käsistäni lähdön lähestyessä? Hui kauhistus!)

”Aloin epäillä itseäni, ja ties kuinka monesti ennenkin tarjoamani tulkinnat juuttuivat kurkkuuni. Syydin niitä suustani niin surkeasti ajoittaen, että ihmettelin, miksei kukaan valittanut. Potilaat olivat kuitenkin liian kohteliaita ja itsekeskeisiä, ja minä olin kurkkuani myöten täynnä koko ilveilyä, kun viikon viimeinen potilas viimein sulki oven perässään.”

Autioitunut paratiisi

Jansson, Tove : Muumilaakson marraskuu (1970, suomentanut Kaarina Helakisa)

Lapsille pitäisi lukea ääneen kirjoja. Kasvattajalle eräs karmeimmista pyynnöistä on toive, että jälkikasvu haluaa kuulla muumeja. Juuri kun pikkuisia pitäisi alkaa kannustaa ahkeruuteen ja työnteon siunauksellisuuteen, itsearviointiin, tiimityöhön, tehokkuuteen ja tulevaisuuden tarkkaan suunnitteluun… huokaus.
Ja sitten niistä kirjoista löytää tällaista:

”Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä ne toimittivat. Hän katseli niitä ja niitten hosumista huvittuneena ja ihmeissään.”

Hosumista! Helkkari, kun ajovalo pitäisi vaihtaa, että katsastuksesta pääsisi läpi ja neuvotella lainaa pankista putkiremonttiin ja valmistautua kehityskeskusteluun ja pöytäkirja on tekemättä…
(- ”Taidat vain huolehtia asioista vähän liikaa?”)
No kuuntele nyt tätäkin:
”Sillalla voi lojua ja katsella miten vesi virtaa sivu. Taikka sitten voi hyppiä, tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa. Tai käpertyä kuuntelemaan sateen rummutusta katolla. Viihtyminen on hyvin helppoa. Parin tunnin kuluttua Mymmeli olisi parahiksi nälkäinen syömään Vilijonkan päivällistä ja häntä ehkä huvittaisi jutella jonkun kanssa.”

Ehkä huvittaisi! Lapsen sopii ottaa mallia Mymmelistä ja nukkua milloin huvittaa ja herätä kun maksaa vaivan herätä. Nuoren on helppoa samastua vaikkapa Muumipeikkoon tai astetta hurjempaan taiteilijasieluun Nuuskamuikkuseen. Sitten kun on omia lapsia niin toivoo itselleen Muumimamman hermoja ja lohduttamisen kykyä. Vähitellen iän edelleen karttuessa alkaa löytyä ymmärrystä myös noita onnettomia, noita vilijonkkia ja erityisesti hemuleita kohtaan, jotka hoitavat ponnekkaasti omia ja toistenkin asioita.

”Hemuli heräsi verkalleen, muisti kuka oli ja ajatteli, että olisi ollut mukavaa olla joku tuntematon. Hän oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan käydessään, ja tässä sitä nyt oltiin uuden päivän alussa taas, ja päivä jatkuisi iltaan asti ja sitten tulisi seuraava päivä ja sitä seuraava ja ne kaikki olisivat samanlaisia, niin kuin päivät tapaavat olla kun ne ovat hemulin päiviä.”