Brasilialaisen maahanmuuttajan apea fado Lissabonista

Luiz Ruffato : Lissabonissa muistin sinut (suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä. Into, 2018)

Brasilia jossa elin, missä kärsin,
ja pienenä niin usein pelkäsin:
Kuinka kauan sitten sinut jätinkään
ja nyt muistan sinusta vain laivalaiturin

Kuinka pitkään matkasinkaan kaipauksen merellä,
kuinka suolaisina valuivatkaan surun kyyneleet!
Palasin, menetin sinut uudelleen, nyt orpona taas,
eikä edes tietämättömyyttä turvanani
…
Kaikkien kasvoilta paistaa maanpakolaisuus,
kahdeksi kappaleeksi revityn sylin kaipaus,
Epätoivoni haaksirikkoutukoon siis
matkalla vanhasta kotimaasta kohti uutta!

osa kirjan motosta, tekijä Miguel Torga

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon liitetty portugalilainen fado on varmasti monelle tuttu musiikkityyli. Surulliseen lauluun liittyvät sanat kertovat yleensä suuresta menetyksestä ja kaipauksesta. Merimiesten lesket ja satamakaupunkien köyhälistö saivat kokea usein kohtalon kovia kolhuja. Saudade. Mahdoton sana kääntää sanovat, mutta sitä voi kuvailla termeillä koti-ikävä, kaihoisa ja turha odotus, johon liittyvät suru, tuska, menneen onnen muisto ja rakkaus.

Lissaboniin saapuneella brasilialaisella Sérgiolla, Serginholla, olisi todella aihetta repäistä ihokkaansa ja puhjeta valituksen fadoon esimerkiksi ravintolan O Lagar do Douron edustalla, jossa hän oli työskennellyt pimeästi yli vuoden. Hän oli yllättäen saanut potkut sen omistajan, senhor Peixoton palkattua töihin toisenkin ukrainalaisen, sillä hehän puhuvat paremmin englantia ja ranskaa, ovat saaneet korkeamman koulutuksen kuin brassit ja neekerit, esimerkiksi ravintolassa tarjoileva Anatoli oli maataloustieteen maisteri, ja on järkevämpää palkata itäeurooppalaisia, jotka haluavat todella rakentaa uutta elämää, kun taas brasilialaiset ajattelevat pelkästään kotiinpaluuta ja sitä paitsi ”Älä ota tätä henkilökohtaisesti”, asiakkaat haluavat mieluiten palvelua vaaleatukkaiselta ja sinisilmäiseltä, ja vaikka pomo itse piti brasilialaisia ystävällisempinä, niin asiakas on aina oikeassa, tiedätkös…

Kun kirjan on lukenut, niin Luiz Ruffaton ihmeellisesti soljuva kirjoitustyyli alkaa väkisinkin tarttua. Ruffaton virkkeet saattavat rönsyillä helposti parin sivun mittaisiksi. Tyyli vaatii hetken totuttelua, ja sitten lukijaa viedään. Tekstin käänteet ovat niin ripeitä, että mutkissa on syytä olla tarkkana. Muuten hienoja yksityiskohtia voi sujahtaa ohi. Lukaisin kirjan selvästi liian nopeasti, ja se on luettava uudestaan. Ihan mielellään sen tekeekin, sillä Luiz Ruffato pystyy taitavasti muuttamaan Serginhon surullisen kohtalon koskettavaksi balladiksi.

Luiz Ruffato kirjoittaa alun huomautuksessa, että tämä pieni tarina perustuu Sérgio de Souza Sampaion haastatteluihin. Hän väittää äänittäneensä ne 2005 heinäkuussa Lissabonin vanhassakaupungissa. Huomautus on vakuuttavan yksityiskohtainen. Jopa siinä määrin, että alkoi hieman epäilyttää. Lisäksi ”kevyesti editoitu versio” kerrotusta jättää kysymysmerkin ilmaan leijumaan.

Mutta tarina on kiehtova. Kirja jaukautuu kahteen osaan: Kuinka lopetin tupakanpolton sekä Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen. Ensimmäinen osa kertoo Sérgion elämästä Brasiliassa, työttömyyydestä, unelmasta vaurastua ja avioliittoon ajautumisesta.

Aamu, kun Sérgio on tullut edellisenä iltana kotiin mopollaan aivan umpitunnelissa:

”Halasin äitiä, annoin suukon, ja hän jatkoi, ’Jumala suojelee lapsia ja humalaisia’, hän ei voinut ymmärtää miten olin onnistunut ajamaan kotiin siinä tilassa kaatumatta pyörälläni. ’Olisit voinut vaikka kuolla’, äiti voivotteli, minä nyökkäsin, talutin mopon pihalle, tarkistin maalipinnan milli milliltä enkä nähnyt pienintäkään naarmua, ’Mutta eniten minua kismittää…’, äiti jatkoi ja selosti miten naapurit olivat nähneet nöyryytyksen, koska kaikki sattui juuri siihen aikaan illasta jolloin telenovela päättyy ja ihmiset sulkevat ikkunat itikoiden takia, ja äiti oli puhdistavinaan rillejä mutta alkoi itkeä, ja vasta kun olin yksityiskohtaisesti selostanut juomisen syyn (tri Fernando jne.) äiti rauhoittui, ja vaikka oli vielä suruaika – isän kuolemasta oli kylläkin yli vuosi – hän vieläpä hymyili, vaikka yrittikin peittää sen minulta, ’Toivottavasti se tällä kertaa onnistuu’. Sitten hän lähti poimimaan boldopuun lehtiä teetä varten ja ostamaan kanakeittoaineksia, ’Se on paras lääke krapulaan’.”

Äidin kuoleman jälkeen aviollinen kriisi henkisesti epävakaan vaimon kanssa kriisiytyi perin pohjin. Sérgio alkoi tehdä virheitä töissä ja sai potkut. Ystäväpiirissä alkoi kiertää tarinoita varakkaista portugalilaisista, jotka kärsivät työvoimapulasta. Rahaa oli kuulemma paljon liikkeellä ja ”Palvelukseen halutaan” -palstalta löytyy vaikka mitä. Siis sinne. Luiz Ruffato ilmeisesti käyttää hyväkseen pieniä vivahde-eroja Brasiliassa ja Portugalissa puhuttujen kieliversioiden välillä. Muuten en ymmärrä, miksi käännöksessä eräitä sanoja on niin selkeästi korostettu. (Voivat ne olla karejakin tässä vuolaassa tekstivirrassa.)

Lissabonissa Sérgion tarinaan tuli tummempia sävyjä. Tosin hän näki asuntolassa vieläkin surullisempia kohtaloita. Esimerkiksi hänen seinänaapurinaan asusti angolalainen Baptista Bernardo perheineen. Mies menetti vasemman jalkansa astuttuaan pikkupoikana peltoon piilotettuun jalkaväkimiinaan. Hän ei päässyt käymään koulua, koska se oli kaukana kotikylästä. Siksi hän muutti naimisiin mentyä ja lasten parasta ajatellen Lissaboniin. Serginho ihmetteli riitelikö pariskunta kovasti, kun hän usein yöllä näki hotellin aulassa miehen musiikkia kuuntelemassa ja lapset lattialla nukkumassa. Hänelle kerrottiin, että vaimo myi itseään miehensä suostumuksella, jotta perhe sai kuukauden kulut peitettyä ja pidettyä lapset portugalilaisessa esikoulussa.

Luiz Ruffato osaa eläytyä siirtolaisten osaan ja Jyrki Lappi-Seppälän mestarillinen käännös tuo sen esille koskettavasti:

”… mutta nielin ylpeyteni ja menin taas kerran Rossion aukiolle hoitamaan rahalähetyksen, lomakkeita täyttäessäni seurasin ihonvärien ja kielten baabelia, muita kaltaisiani piruparkoja, melskaavia tai itkeviä afrikkalaisia, arabeja ja intialaisia, jotka tungeksivat kaksi tai kolme kerrallaan samaan puhelinkoppiin, yhtenä päivänä joulun alla lyhyt ja paksu, kirjaviin painokankaisiin pukeutunut harmahtavahiuksinen mustaihoinen rouva pyörtyi ahtaaseen koppiin kesken puhelun, me muut juoksimme hätiin, yksi toi tuolin, toinen lasillisen vettä, kolmas jotain viuhkaksi kelpaavaa, minkä jälkeen rouva virkosi, nousi seisomaan, julisti mustien silmien katse leiskuen epätoivoaan niin murteellisella portugalilla ettei kukaan sitä ymmärtänyt, mutta kaikki aavistivat mistä oli kyse, maahanmuuttajan epätoivosta, kun hän käsittää ettei kelpaa mihinkään eikä voi edes toivoa että saa viimeisen leposijansa maasta jossa on syntynyt, nekin jotka chattailivat Western Unionin tietokoneiden ääressä eivätkä yleensä piitanneet muiden kohtaloista järkyttyivät tällä kertaa, ja toimistoon laskeutui merkillinen hiljaisuus, kuten joskus lapsena kun odotettiin henkeä pidellen, kuinka helpeensiemeniä tavoitteleva pikkulintu pahaa aavistamatta päätyi pihalle viritettyyn häkkiansaan, silloin minun alkoi tehdä pahaa, muistelin kotikaupunkini ihmisiä, aivan kuin ne kaikki olisivat siinä lähelläni, todennäköisesti he jatkoivat tavanomaista raadantaansa, nousivat aikaisin aamulla ja palasivat kotiin myöhään illalla, kävivät joskus Beira Barissa, läiskivät korttia lauantaisin, saivat nukkua hieman pidempään sunnuntaiaamuisin…”

Tommi