Avainsana-arkisto: ikääntyminen

Tanssi, unohda ikääntymisen tympeys

Eveliina Talvitie: Vanha nainen tanssii. Valokuvat Jyri Pitkänen. Into Kustannus 2021.

Viidenkympin kriisi saa kirjailija Eveliina Talvitien tarttumaan aiheeseen. Millaista on olla vanheneva, no, sanotaan nyt reilusti: vanha nainen? Saako hän esimerkiksi yhä tanssia? (Tietysti saa, ja sikäli jos 50-vuotiasta kutsutaan vanhaksi, niin Talvitien oma tanssiposeeraus kirjan kannessa on häikäisevän kaunis ja rohkea.) Mistä löytää voimavaroja, millaisia ilonaiheita on?

”Herään välillä keskellä yötä ja ikäasia pamahtaa ohimooni kuin paperitollo takapulpetin pojan heittokädestä. Hetkeen en ole varma, olenko 40 vai 50. Sitten muistan, että se on totta. Olen todellakin pian 50. Ymmärrän, että kuolen joskus. Tunne on kammottava. Ei siksi, että maailmasta mukanani häviäisi jotain ainutkertaista. Tunne on puhtaasti itsekeskeinen. Pelottaa, että en ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä pitäisi.”

Talvitie kertoo omista kokemuksistaan kirjailijana, tanssijana ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujana. Omien pohdintojensa lisäksi hän esittelee haastatteluin yksitoista naista, ”jotka ovat elämässään osanneet tanssia muidenkin rytmiin, mutta löytäneet lopulta omansa”. Jokainen haastateltava on myös nimennyt musiikin, jonka tahdissa tanssii.

Haastateltavia ovat muun muassa Seela Sella, Pirkko Lahti, Ann Selin, Marketta Mattila, Raisa Rauhamaa, Katariina Souri ja Pirkko Arstila. Henkilögalleria pitää mielenkiintoa yllä. Onhan jokainen jo lähtökohtaisesti kiinnostava persoona, julkkis, ja lisäksi Talvitie esittää heille hyviä kysymyksiä.

Naiset käyvät läpi elämänkaartaan, taakse jääneitä vaiheitaan matkan päästä jo kypsästi tarkkaillen, asioita kaihtamatta. Puntaroidaan nykyhetkeä ja mietitään tulevaisuutta. Voimavaroja löytyy realistisesta otteesta elämään, läheisistä, hetkeen tarttumisesta, fyysisistä pihatöistä.

Jokaisella naisella on olennaista sanottavaa, kenellä taiteilijana, kenellä ammattiyhdistysjohtajana, kenellä mielenterveyden puolestapuhujana. Haastatteluissa kehkeytyy myös värikästä ajankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä. Minua journalistina kiinnosti erityisesti ”Kaken pesulan” legendaaristen juontajien Marketta Mattilan ja Raisa Rauhamaan osuus, samoin Pirkko Arstila, joka aikoinaan joutui Mainostelevisiossa räikeän ikärasismin kohteeksi.

Jyri Pitkäsen mustavalkokuvissa poseerataan silmät ummessa, mitä vähän vierastan. On toki kuvia avoiminkin silmin, ja kaiken kaikkiaan kuvat ovat hienoja. Muutenkin kirja on huoliteltu ja tyylikäs. Ainoa miinus tulee tekstin pienestä fontista.

Vanha nainen tanssii on piristävä puheenvuoro vanhuuskeskusteluun. Ainakin mieleen jää vahva kuva siitä, että emme ole yhtä harmaata massaa vanhoinakaan, vaikka toki saman kohortin ihmisillä on yhteisiä ikäpolvikokemuksia ja niiden kautta paljonkin yhteistä.  Asenne omaan vanhenemiseen on jokaisella oma. Siinä missä Talvitie suree, ettei ehdi ehkä tehdä kaikkea haluamaansa, joku samanikäinen voi vilkuilla jo tuonpuoleiseen, kaivaten poispääsyä pettymysten ja nöyryytysten sirkuksesta.

Eveliina Talvitie on aiemmin julkaissut muun muassa tietokirjat Keitäs tyttö kahvia (2013) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016). Hänen esikoisromaaninsa Kovakuorinen ilmestyi vuonna 2019.

Taina

Eläkkeelle jäämässä?

Anne Catherine Bomann: Agathe (Gummerus, 2020. Suomentanut Sanna Manninen)

Kun olin lukenut kirjan, olin vähän hämmentynyt. Miten nuori nainen, entinen huippu-urheilija, moninkertainen Tanskan mestari pöytätenniksessä, saattaa päästä näin uskottavasti vanhenevan miehen pään sisään ja hänen rypistyviin nahkoihin. No, onhan hän myös psykologi ja kirjailija, joten hänellä on siihen hyvät edellytykset. Lisäksi hän on jo omalta kohdalta joutunut kohtaamaan ikääntymisen ja luopumisen haasteet, ainakin silloin kun aktiivinen urheilu-ura on aikanaan pitänyt lopettaa. Mutta silti:

”Jos jään eläkkeelle 72-vuotiaana, työtä on jäljellä viisi kuukautta. Se tekee 22 viikkoa, ja jos kaikki potilaat tulevat, se tarkoittaa, että keskusteluja on vielä tasan 800. Peruutukset ja sairastumiset tietenkin pienentävät lukua. Se on lohdullinen ajatus, kaikesta huolimatta.”

(Juuri näinhän se ajatus useilla meillä ikääntyvillä tahtoo juosta. Kirjan psykiatrin tavoin minullakin on työpiste, joka on minulle hyvin rakas ja jossa olen ensimmäisen kerran löytänyt jotain, mikä oli minulle tärkeää ja jonka osaan hyvin. Alanko minäkin antaa sen lipua käsistäni lähdön lähestyessä? Hui kauhistus!)

”Aloin epäillä itseäni, ja ties kuinka monesti ennenkin tarjoamani tulkinnat juuttuivat kurkkuuni. Syydin niitä suustani niin surkeasti ajoittaen, että ihmettelin, miksei kukaan valittanut. Potilaat olivat kuitenkin liian kohteliaita ja itsekeskeisiä, ja minä olin kurkkuani myöten täynnä koko ilveilyä, kun viikon viimeinen potilas viimein sulki oven perässään.”