Avainsana-arkisto: psykiatria

Kulttuurin mahtihahmoa muistellen

Kylänpää, Riitta: Utelias mieli : Claes Anderssonin elämä. Siltala 2020.

Suomalaisia elämäkertakirjoja luetaan ja myydään paljon:

https://yle.fi/uutiset/3-11603265

Elämäkertakirjallisuuden tämänvuotisiin helmiin kuuluu Riitta Kylänpään teos Utelias mieli: Claes Anderssonin elämä. Kirjan luettuani olen vaikuttunut. Andersson (1937-2019) oli kaikkien tuntema vasemmistoliiton keulahahmo, kulttuuriministeri, psykiatri, kirjailija ja jazzpianisti, mutta hän oli myös tulisieluinen maailmanparantaja, joka yritti uudistaa yhteiskunnan rakenteita ja antaa äänen niille, jotka sairautensa takia olivat sen menettäneet.

Marraskuun liikkeen aktivistilääkärinä hän hoiti 1960-luvulla asunnottomia ja työttömiä. 1980-luvulla hän ajoi toimeentulotuen parantamista. Jazzkeikkoja hän soitti kymmenien vuosien aikana satoja. Tulisieluisuudella oli kääntöpuolensa: herkkyys, ahdistuneisuus ja paniikkitilat.

Andersson kertoo asioista avoimen tuntuisesti. Hän on psykiatrina analysoinut itsensä ja tiedostanut ongelmiensa ytimen. Myös fyysisestä kehostaan hän puhuu kaihtelematta, ja sairauksien ja mielen välisestä yhteydestä.

Monet aikalaiset todistavat, että Andersson oli älykäs, ystävällinen, eläytyvä ja hauska; erinomainen kuuntelija.

”Andersson pyrki jatkuvasti löytämään uusia näkökulmia niihin ihmisiin, joita hän tutki tai yritti ymmärtää. Se oli hänestä tärkeintä. Loppujen lopuksi juuri uteliaisuus tekee elämästä mielekästä. Jos tukahduttaa uteliaisuutensa, kadottaa itsensä, ja elämästä tulee kuin tyhjä munankuori, hän kirjoitti.

Hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa auttoivat häntä etsinnässä: eläytymisen taito oli hänen vahvuutensa, mutta eläytymisen rajattomuus hänen heikkoutensa.

’Claes otti maailmantapahtumat hirveän raskaasti, ja joskus vahva eläytyminen saattoi lamauttaakin hänet’, Katriina Kuusi [pitkäaikainen elämänkumppani] toteaa.” (s.285)

Andersson syntyi helsinkiläiseen porvarisperheeseen. Hänellä oli kuusi vuotta vanhempi isosisko, ja hänen jälkeensä syntyi samanlaisella ikäerolla pikkusisko. Kauppa-alalla toiminut perheen isä ei hyväksynyt radikaalia poikaansa, ja perheessä oli muitakin jännitteitä, mutta Helsingin mahdollisuudet ja vilkas kulttuurielämä tarjosivat pojalle väyliä ajatteluun ja itseilmaisuun. Jalkapallopelit kasvattivat sosiaalisuuteen, opettivat joukkueessa toimimista. Musiikki ja kirjallisuus, jazzklubeille pääsy olivat tärkeitä. 

Uusvasemmistolaisiin piireihin tutustuminen herätti Anderssonin sosiaalisen omatunnon, ja lääketiedettä opiskellessaan hän tutustui ensimmäistä kertaa huono-osaisiin. Voidakseen auttaa heitä hän päätti erikoistua psykiatriaan.

Hän toimi Veikkolan sairaalan ylilääkärinä ja kokeili siellä uutta yhteisöllistä hoitoajattelua. Potilaiden perheet otettiin aktiivisesti mukaan hoitotiimiin, ja parantolassa järjestettiin monenlaista yhteistä tekemistä, myös talon työt jaettiin. Tulokset olivat kannustavia.

Kirjailijanura veti niin hyvin, että Andersson toimi pitkään vapaana kirjailijana. Hänet houkuteltiin mukaan vasemmiston eduskuntaehdokkaaksi viisikymppisenä. Politiikan kenttä merkitsi aivan uusia haasteita, tuntemattomien asioiden haltuunottoa ja paineita, mutta Andersson myös nautti julkisuudesta. Hän oli Vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri ja presidenttiehdokaskin. Kirjan tässä jaksossa on lukuisia mielenkiintoisia lausuntoja politiikassa tuolloin mukana olleilta henkilöiltä.

Musiikki kulki mukana aina yhtä tärkeänä. Suosittu jazzpianisti Andersson piti Ingmar Bergmanin tavoin musiikkia ”ihmisessä olevan pyhyyden ilmauksena” (s.285). Andersson palasi eduskuntaan vuonna 2007, ”velvollisuudentunnosta”, mutta joutui terveyssyistä jättämään pian paikkansa varamiehelle Kari Uotilalle.

Utelias mieli etenee hyvässä rytmissä elämänvaiheesta toiseen, ja visuaalisestikin jaottelu on selkeä. Sinne tänne sijoitellut runot tuovat tunnetta, iloa ja väriä. Kylänpään ote on empaattinen, muttei liikaa iholle menevä, ja kieli eleganttia. Miinuksena pidän kirjan rumaa kantta.

Mukana on paljon mielenkiintoisia aihealueita, kuten kirjallisten piirien taidedebatit, taide-elämän nousu 1990-luvun laman keskellä sekä tärkeät poliittiset päätökset ja niihin liittyvät henkilöt. Perhe-elämää, muun muassa Siuntion kesäkommuunia käsittelevät jaksot tarjoavat kiinnostavaa human interestiä.

Claes Andersson oli siis varsinainen renessanssi-ihminen, moniaalle rönsyävä multilahjakkuus. Riitta Kylänpään urakkaan ovat sisältyneet kymmenet haastattelut, lisäksi hän on käynyt läpi laajan kirjallisen aineiston. Lähdemateriaaliluettelo on massiivinen alkaen Anderssonin runoista, romaaneista ja tietokirjoista, näytelmiä, elokuvia ja kuunnelmia unohtamatta. Runokokoelmia on 26, proosateoksia kahdeksan, näytelmiä ja kuunnelmia kymmeniä.

Riitta Kylänpää palkittiin Tieto-Finlandialla kolme vuotta sitten ilmestyneestä Pentti Linkola -elämäkertateoksesta. Pitkän linjan journalisti tekee jälleen kulttuuriteon, ja varmasti tämäkin kirja tulee jollakin tavalla palkituksi.

Kylänpää kertoo kirjan esipuheessa, että Linkola antoi hänelle käyttöön yli sata päiväkirjaa, mutta Andersson ei mitään.

”Hän oli tuhonnut muistiinpanonsa sitä mukaa, kun oli käyttänyt ne runoissaan ja proosateoksissaan. — Ensilukemalla en tunnistanut romaanien todellisuuspohjaa, mutta haastattelujen edetessä ymmärsin, että hän oli käyttänyt itseään materiaalinaan. Niin kirjailijat tekevät, kuka avoimemmin, kuka peitellymmin. Mutta kyllä hän myös liioittelee ja dramatisoi ja muuntelee tapahtumia kirjoissaan, ja sekin on hyvän kirjailijan ominaisuus.

Hän kutsui itseään muistin mytomaaniksi.” (s. 11)

Kylänpään ja Anderssonin viimeinen tapaaminen oli tammikuussa 2019. Andersson menehtyi heinäkuussa 2019. Omaelämäkerralliset Otto-kirjat Oton elämä (2011), Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) ja postuumisti ilmestynyt Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) kertovat paljon kulttuurin mahtihahmon viimeisistä vuosista.

Taina

Eläkkeelle jäämässä?

Anne Catherine Bomann: Agathe (Gummerus, 2020. Suomentanut Sanna Manninen)

Kun olin lukenut kirjan, olin vähän hämmentynyt. Miten nuori nainen, entinen huippu-urheilija, moninkertainen Tanskan mestari pöytätenniksessä, saattaa päästä näin uskottavasti vanhenevan miehen pään sisään ja hänen rypistyviin nahkoihin. No, onhan hän myös psykologi ja kirjailija, joten hänellä on siihen hyvät edellytykset. Lisäksi hän on jo omalta kohdalta joutunut kohtaamaan ikääntymisen ja luopumisen haasteet, ainakin silloin kun aktiivinen urheilu-ura on aikanaan pitänyt lopettaa. Mutta silti:

”Jos jään eläkkeelle 72-vuotiaana, työtä on jäljellä viisi kuukautta. Se tekee 22 viikkoa, ja jos kaikki potilaat tulevat, se tarkoittaa, että keskusteluja on vielä tasan 800. Peruutukset ja sairastumiset tietenkin pienentävät lukua. Se on lohdullinen ajatus, kaikesta huolimatta.”

(Juuri näinhän se ajatus useilla meillä ikääntyvillä tahtoo juosta. Kirjan psykiatrin tavoin minullakin on työpiste, joka on minulle hyvin rakas ja jossa olen ensimmäisen kerran löytänyt jotain, mikä oli minulle tärkeää ja jonka osaan hyvin. Alanko minäkin antaa sen lipua käsistäni lähdön lähestyessä? Hui kauhistus!)

”Aloin epäillä itseäni, ja ties kuinka monesti ennenkin tarjoamani tulkinnat juuttuivat kurkkuuni. Syydin niitä suustani niin surkeasti ajoittaen, että ihmettelin, miksei kukaan valittanut. Potilaat olivat kuitenkin liian kohteliaita ja itsekeskeisiä, ja minä olin kurkkuani myöten täynnä koko ilveilyä, kun viikon viimeinen potilas viimein sulki oven perässään.”