Avainsana-arkisto: sadut

Noitia jäävalssin pyörteissä

Terry Pratchett: Talventakoja (suomentanut Mika Kivimäki. Karisto, 2007)

Luettavaksi haluavat kirjat lähettävät meille erilaisia merkkejä. Toiset niistä houkuttelevat kauniilla kansilla. Toiset luottavat kehuviin arvosteluihin, lukupiireihin tai uutuuslistojen tehoon. Minua tämä kirja kutsui lukemaan musiikin kautta. Salon kaupunginkirjasto oli poistanut kokoelmistaan englantilaisen folk rock -yhtyeen Steeleye Spanin levyn Wintersmith. Kun se tuli kirjastoomme säilytettäväksi, lainasin sen ja ihastuin.

Levyn tekstiliitteessä Terry Pratchett kertoo olleensa koko ikänsä vannoutunut Spanner-fani. Kun hän kuuli, että yhtyeen jäsen Maddy Prior on puolestaan Pratchettin ihailijoita, hän kysyi haluaisiko yhtye käyttää hänen tekstejään jossakin yhteydessä. Tuloksena oli kokonainen levy, joka perustuu tämän kirjan teemoihin. Pratchett on omien sanojensa mukaan erittäin tyytyväinen tulokseen, erityisesti kappaleeseen The Making of a Man. Pratchettin mukaan tuon lastenloruun perustuvan kappaleen ydin paljastaa Talventakojan, kirjassa esiintyvän talven hengen tavoitteen sekä lopulta sen tuhoon johtaneet syyt.

Kirjan sankari, noin 13-vuotias Tiffany Syrjänen, iso pikkunoita kouluttautuu oikeaksi noidaksi. Hän saa yksityisopetusta 111-vuotiaan noidan neiti Kuusisen luona. Meno ei ole niin akateemista kuten Tylypahkan sisäoppilaitoksessa, vaan täällä noidaksi opiskeleva siivoaa ja hoitaa vuohia ja muita kotieläimiä lähes taukoamatta. Luudalla lennellään joskus, mutta yleensä hyvin matalalla. Eräät vähemmän taitavat noidat joutuvat käyttämään peräti taakse kiinnitettyjä apuluutia lennon vakauttamiseksi.

Vanhempien noitien keskuudessa on erilaisia opillisia suuntauksia. Sen vuoksi monelle ovat taikasauvaa ja okkultisia koruja tärkeämpiä työkaluja Bluffin pilailuvälineiden postimyyntiluettelo ja varsinkin maine. Neiti Kuusisella on erityisen karmea maine sekä kyläläisten että muiden noitien keskuudessa. Noitaoppilaat kestävät hänen taloudessaan tavallisesti vain muutaman päivän, mutta Tiffany on sitkeämpää tekoa. Hän aavistaa tuon äksyn kuoren alla piilevän paljon muutakin. Neiti Kuusinen kuolee ja sen jälkeen Tiffanyn koulutuksesta alkavat huolehtia Nanny Auvomieli ja muori Säävirkku.

Kerran Tiffanyn itsehillintä kuitenkin pettää kohtalokkaalla tavalla. Hän osallistuu kielloista huolimatta tanssiin, joka merkitsee vuodenaikojen vaihtumista ja talven alkamista. Se osa tanssista on kuitenkin varattu Kesälle. Roolien sekaantumisesta on vakavia seurauksia. Esimerkiksi Auvomielen pihalle keskelle kaalipenkkiä rysähtää taivaalta myös Cornucopia, Kesän Jumalattaren virkamerkki. Paikalla olevat noidat (ja kissanpoikanen Sinä Siinä) tutkivat ihmeellistä esinettä. Onneksi Tiffanyllä on tietokirja, josta hän löytää selityksen:

”En tiedä tietääkö kukaan tätä asiaa”, Tiffany sanoi. ”Mutta sen toinen nimi on Runsauden sarvi.”
”Sarvitorviko? Voiko sillä soittaa musiikkia?” Nanny kysyi.
”Enpä usko”, Tiffany arveli. ”Sen sisällä on… ääh… tavaraa.”
”Millaista tavaraa?” muori Säävirkku kysyi.
”Tuota, käytännöllisesti katsoen… kaikkea”, Tiffany sanoi. ”Kaikkea mikä kasvaa.”
Hän näytti heille kirjassa olevan kuvan. Cornucopian leveästä suuaukosta pursui kaikenlaista hedelmää, vihannesta ja viljaa.
”Kuitenkin enimmäkseen hedelmiä”, Nanny totesi. ”Ei paljonkaan porkkanoita, mutta kai ne ovat lähempänä terävää päätä. Sopivat sinne paremmin.”
”Tyypillinen taiteilija”, Muori tuumi. ”Maalasi etualalle pelkästään kaikkea näyttävää tavaraa. Liian hieno maalaamaan rehellistä perunaa!” Hän tökkäsi sivua syyttävällä sormellaan. ”Entäs mitä nämä kerubit ovat? Emme kai näe niitäkin tunkemassa ulos tuolta tuutista? En tykkää katsella pikkuvauvoja, jotka lentelevät yläilmoissa.”
”Niitä esiintyy paljon vanhoissa maalauksissa”, Nanny Auvomieli sanoi. ”Niitä maalataan mukaan todistamaan, että tämä on Taidetta eikä pelkästään kuvia naisista vähissä vaatteissa.”
Minua he eivät kyllä pysty huijaamaan”, muori Säävirkku sanoi jyrkästi.
”Antaa mennä, Tiff, kokeile sitä edes kerran”, Nanny Auvomieli sanoi ja kiersi pöydän ympäri.
”En minä tiedä kuinka se tehdään!” Tiffany intti. ”Sen mukana ei tullut minkäänlaisia käyttöohjeita!”
Ja silloin, aivan liian myöhään, Muori huusi: ”Sinä Siinä! Ulos sieltä heti paikalla!”
Mutta valkoinen kissanpoikanen huitaisi hännällään ja kipitti sisälle.

Autioitunut paratiisi

Jansson, Tove : Muumilaakson marraskuu (1970, suomentanut Kaarina Helakisa)

Lapsille pitäisi lukea ääneen kirjoja. Kasvattajalle eräs karmeimmista pyynnöistä on toive, että jälkikasvu haluaa kuulla muumeja. Juuri kun pikkuisia pitäisi alkaa kannustaa ahkeruuteen ja työnteon siunauksellisuuteen, itsearviointiin, tiimityöhön, tehokkuuteen ja tulevaisuuden tarkkaan suunnitteluun… huokaus.
Ja sitten niistä kirjoista löytää tällaista:

”Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä ne toimittivat. Hän katseli niitä ja niitten hosumista huvittuneena ja ihmeissään.”

Hosumista! Helkkari, kun ajovalo pitäisi vaihtaa, että katsastuksesta pääsisi läpi ja neuvotella lainaa pankista putkiremonttiin ja valmistautua kehityskeskusteluun ja pöytäkirja on tekemättä…
(- ”Taidat vain huolehtia asioista vähän liikaa?”)
No kuuntele nyt tätäkin:
”Sillalla voi lojua ja katsella miten vesi virtaa sivu. Taikka sitten voi hyppiä, tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa. Tai käpertyä kuuntelemaan sateen rummutusta katolla. Viihtyminen on hyvin helppoa. Parin tunnin kuluttua Mymmeli olisi parahiksi nälkäinen syömään Vilijonkan päivällistä ja häntä ehkä huvittaisi jutella jonkun kanssa.”

Ehkä huvittaisi! Lapsen sopii ottaa mallia Mymmelistä ja nukkua milloin huvittaa ja herätä kun maksaa vaivan herätä. Nuoren on helppoa samastua vaikkapa Muumipeikkoon tai astetta hurjempaan taiteilijasieluun Nuuskamuikkuseen. Sitten kun on omia lapsia niin toivoo itselleen Muumimamman hermoja ja lohduttamisen kykyä. Vähitellen iän edelleen karttuessa alkaa löytyä ymmärrystä myös noita onnettomia, noita vilijonkkia ja erityisesti hemuleita kohtaan, jotka hoitavat ponnekkaasti omia ja toistenkin asioita.

”Hemuli heräsi verkalleen, muisti kuka oli ja ajatteli, että olisi ollut mukavaa olla joku tuntematon. Hän oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan käydessään, ja tässä sitä nyt oltiin uuden päivän alussa taas, ja päivä jatkuisi iltaan asti ja sitten tulisi seuraava päivä ja sitä seuraava ja ne kaikki olisivat samanlaisia, niin kuin päivät tapaavat olla kun ne ovat hemulin päiviä.”