Nuo yksinäiset naiset kerrostaloasunnoissaan

Hanna Weselius: Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023.

Jos antaisimme teoksille tähtiä yhdestä viiteen, tämä romaani saisi täydet viisi.

Kirjailija Hanna Weselius, valokuvataiteen yliopistonlehtori, kertoo teoksen saaneen alkusysäyksensä Suomen Kuvalehden vuonna 2018 ilmestyneestä artikkelista Ovessa lukee Karvonen. Artikkeli selvitti, mitä tapahtuu, kun lähiomaiseton ja sukulaiseton ihminen kuolee. Weseliusta jäivät mietityttämään kerrostalojen vanhat yksinäiset naiset.

Nimetön-romaani päähenkilö on kerrostalon 4. kerroksen asunnon yksineläjä, nimeltään Nanette Kottarainen, iältään 90+. Hän havahtuu ajan hurjaan kiitoon ja päättää, että hänen päiväkirjamerkintöjään yhdeksältä vuosikymmeneltä olisi syytä kirjoittaa puhtaaksi. Hän palkkaa urakkaa tekemään Leilan. Nanette valitsee huolellisesti, mitkä tekstit käsitellään, eikä Leilalla ole lupa tehdä omin päin mitään muutoksia. Joihinkin teksteihin Nanette lisää ulkoasuun liittyviä tarkennuksia tyyliin Leila, kursiiviin!

Näin lukija pääsee hiljalleen Nanetten maailmaan. Lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan hän ei kerro mitään, vaan merkinnät alkavat siitä, kun hän 18-vuotiaana (vuonna 1948) saapuu Helsinkiin Felix-herran taloudenhoitajaksi. Luonnollisesti Nanette kirjoittaa yhä kaiken aikaa, joten kirjoituksissa kuvaillaan myös kotiapuna käyvää Muhammedia sekä kerrostalon muuta elämää, ja menneisyys lomittuu nykyisyyteen.

Kehyskertomuksessa Leila kertoo kahvilassa Nanettesta ja puhtaaksikirjoittamisesta naiselle, joka myös liittyy vähitellen paljastuvaan juonikuvioon. Kahvilatilanteet ja puhtaaksikirjoitetut jaksot eri vuosikymmeniltä vuorottelevat. Luvut ovat lyhyehköjä, ja kuten Outi Hytönen toteaa kirja-arviossaan Suomen Kuvalehdessä 37/2023, ”jokainen [luku] on helmi nauhassa, jokainen palkitsee lukijan erikseen”. Paremmin ei sitä voi sanoa.

Nanette on Felixin palveluksessa voinut hankkia kielitaitoa ja sivistystä. Hän muistelee käyntejään maailman taidegallerioissa, joissa hänen katseensa fokusoituu etenkin Goyan ja Picasson maalauksiin ja etsauksiin. Nanettea askarruttaa paitsi tapa, jolla arvostetut mestarit kuvaavat naista, myös heidän sota-aiheiset teoksensa. Kuvataiteen lisäksi Nanette kuluttaa jazzmusiikkia ja tekee selkoa useiden naislaulajien urasta ja esiintymisistä sekä niihin liittyvistä omista muistoistaan.

Hänen kolmas intohimonsa kohde ovat valokuvat ja videot. Nanetten kaupassakäyntiapulainen Muhammed auttaa etsimään ja katsomaan Ukrainan sodasta someen päätyneitä videoita, ja Nanette itse on valokuvannut uhkarohkeasti kiipeillen muun muassa puluja (ollen silloin iältään ”vain” 60+). Itsekin hän muistuttaa lintua sitä enemmän, mitä vanhemmaksi hän tulee.

Vuosikymmenet Felixiä palvellut Nanette uskaltaa nyt vanhana naisena sanoa suoraan, mitä ajattelee miehistä sekä ”lopun ajan patriarkaatista”, joka ”pullistelee kuin kuoleva rupikonna”. Sekä itse Felixistä, joka Nanetten arvion mukaan oli ”pehmeä ja hellämielinen, sellainen, ettei hän olisi ikinä saanut mitään, jollei kaikkea olisi annettu hänelle”.

Vaikka Nanette (vihdoinkin) puhuu suunsa puhtaaksi, niin pohjimmiltaan hän on nöyrä:

”Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään. He hymyilevät kuin pienet jumalat ja vaikenevat kaikista vähänkin hankalista asioista. Heitä riittää, kumma kyllä, vaikka mitään järkeä heidän ajattelussaan ei ole. Päinvastoin: jokaista heidän eteensä saamaansa onnen ja menestyksen murusta kohti jostain näkymättömästä loukosta löytyy aina joukko ihmisiä ja eläimiä, jonka ansiota kaikki on. Tämä on itsestään selvää jokaiselle rätti kourassa syntyneelle.”

Nanette Kottarainen on käytännöllinen tahtoihminen, joka näkee aina, mitä on tehtävä, ja tekee sen. Hänellä ei ole illuusioita siitä, kenellä on todellinen valta, ketkä maailmaa pyörittävät. Vanhana hän miettii erilaisia järjestyksiä, tiedostaen että hänen omansa on vain yksi lukemattomista. Voi täyttää tilan ”pelkällä käytännöllisellä periksiantamattomuudella”.

Tämä älykkään, lahjomattoman, iäkkään ja perheettömän naisen muotokuva on kiinnostava ja yllättävän hauskakin. Hanna Weselius, valokuvataiteen akateeminen tutkija, osaa havainnollistaa ja pukea sanoiksi kuvia verrattomasti. Ne jäävät mieleen. Ihmissuhteiden ympärille punoutuva juoni taas puntaroi hyväksikäyttämistä, uskoutumista, naisten ystävyyttä sekä sitä, miksi joskus on pakko hylätä. Jäin pohtimaan pitkäksi aikaa.

Myös sodanvastainen teema nousee vahvasti esiin. Nanette on kokenut lapsena yhden sodan eikä halua muistella sitä. Uudet sodat ja sotavarustelu tuntuvat tökkäävän häntä kipeään hermoon, Trinity-pommi ja saksalaisten ”Kriegstheater” sekä uudemman ajan Bosnian, Tshetshenian ja Ukrainan sodat. Varsinkin Ukrainan sodasta tarjolla on liikaakin katseltavaa kenelle tahansa.

”Katson kuolleen sotilaan reisiä ja sääriä, ne ovat hyvin nuoren ihmisen pulleat, voimakkaat jalat. Sukissa on värikkäitä kuvioita, niiden aiheesta en sentään pääse aivan selville, mutta ne voivat hyvin olla sellaiset Happy Socksit, joita Muhammedkin käyttää. Sellaiset itse asiassa odottavat Muhammedia myös hänen pikku joulupaketissaan, jonka minä olen sitonut kierrätyspaperinarulla.”

Kirjasta löytää suorastaan aforismeja: ”… se, mitä toiset ihmiset haluavat, kiinnostaa ihmisiä aina enemmän kuin vastaukset mihinkään muihin kysymyksiin”. ”En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten tilanteesta riippuen mistä tahansa joukosta asioita voidaan sanoa, että ne liittyvät kaikki toisiinsa kokonaan tai että ne eivät liity toisiinsa millään tavalla.” ”Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.”

Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva on elegantti, hallittu ja tyylikäs. Nanetten uskottavuutta lisää hänen käyttämänsä kieli; flunssan sijaan hän puhuu lentsusta ja puuvillan sijaan pumpulikankaasta. Ja vaikka ideataso rönsyää herkullisesti moneen suuntaan, kaikki pysyy kontrolloituna. Mestariteos, ehdoton Finlandia-palkintoehdokas, ellei jopa voittaja.

Suosittelen kaikille hyvän uuden kirjallisuuden ystäville. Hanna Weselius on aktiivinen kirjoittaja, jolta on ilmestynyt muun muassa romaanit Alma! (2016) ja Sateenkaariportaat (2021).

[Huomautus 12.11.2023. Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva ei tullut valituksi ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Linkki Ylen juttuun vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista.]

Taina

Upea, kamala Molle

Niko Jutila: Molle : Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat. WSOY 2023.

Vuonna 1980 olin 17-vuotias lahtelainen koulutyttö, joka oli löytänyt lukion näytelmäkerhossa uuden harrastuksen, näyttelemisen. Noihin aikoihin huomasin Helsingin Sanomista ilmoituksen, jossa haettiin teini-ikäistä tyttöä Rauni Mollbergin elokuvaan. Näytelmäkerhossamme oli mukana oikean näyttelijäperheen tytär, itsetietoinen nuori neito, minua paria vuotta nuorempi; hän kertoi lähettäneensä kuvansa ja hakemuksen. Kului kotvan aikaa, ja joku kerhossa kysyi, miten kävi. ”En mennyt.” ”Mikset?” Tyttö tiuskaisi: ”Ikä. Ja alastomuus.”

Elokuva, johon haettiin pääosan esittäjää, oli Milka. Elokuva kertoo lappilaisessa yhteisössä asuvan tytön seksuaalisesta heräämisestä. Päärooliin valittiin Irma Huntus, ”luonnonlapsi”, jollainen oli ohjaaja Rauni Mollbergin ihanne aivan kuten Maritta Viitamäki seitsemää vuotta aiemmin valmistuneessa elokuvassa Maa on syntinen laulu. Huntus kertoi sittemmin elämänsä menneen jokseenkin pilalle Milkan roolin takia: kylillä hänelle huudeltiin ja hän koki leimautuneensa tämän yhden roolin takia. Timo K. Mukan romaanit olivat Mollen molempien kohuelokuvien pohjana.

Lukiessa Niko Jutilan erinomaista tietokirjaa Molle : Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat tulee tunne, että Molle rouskutteli menemään useita naisia omia taiteellisia pyrkimyksiään toteuttaessaan. Varmaan lahtelaisen näyttelijäperheen tytärkin oli myöhemmin vain iloinen, ettei tullut valituksi Milkaan. Mutta kiistatta Rauni Mollberg (1929–2007) oli sitkeä tekijä ja persoonallinen näkijä, joka saavutti huomattavan taiteellisen maineen Suomen rajojen ulkopuolellakin.

Molle keräsi liudan Jussi-palkintoja, ja hänen elokuvilleen myönnettiin tunnustuksia Berliinin ja Cannesin elokuvajuhlilla. Hän oli kansakunnan kaapin päällä eli taiteilijaprofessori ja akateemikko. Hänen suosionsa oli huipussaan 1970–1980-luvuilla, ja kirjan haastatteluista ilmenee, että näyttelijöille Mollbergin elokuviin pääsy oli meriitti. Molle tarttui rohkeasti pyhään aiheeseen, Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaaniin, ja hänen 1985 ilmestynyt elokuvansa keräsi lähes 600 000 katsojaa. Se oli Suomen toiseksi katsotuin elokuva, jonka edelle nousi ainoastaan Ere Kokkosen Uuno Epsanjassa.

1990-luvulla elokuva-alan murros ja katsojalukujen väheneminen yhdistyneenä epäonnistuneisiin käsikirjoituksiin tuottivat kaksi floppielokuvaa Ystävät, toverit (1990) ja Paratiisin lapset (1994). Lehdistö mässäili tarpeettoman julmasti Mollen epäonnella. Aika oli muutenkin muuttunut ja Mollen terveys heikentynyt. Hänen viimeiseksi ohjaustyökseen jäi tv-novellielokuvien sarja Nuoruusaikoja (1999–2004).

Ohjaajan rasitteena oli vaikea luonne. Hän lienee ollut noita vanhan liiton alistettuja ja katkeroituneita poikia, jotka joutuivat peittämään herkkyytensä ja todellisen luonteensa. Molle oli homofoobikko ja naisvihaaja. Hän rehvasteli ja puhui rivoja ja loukkasi sumeilematta etenkin nuorempia naisia. Elokuvan tuotantoryhmässä saatettiin lyödä vetoa, montako sekuntia kestää, ennen kuin porukka kuulee ensimmäisen rasvaisen vitsin.

Kirjassa kerrotaan, millaisin keinoin Molle yritti saada näyttelijöistä irti haluamiaan tunnereaktioita ja ilmeitä. Toivottavasti kukaan ohjaaja ei enää nykyisin puhaltele tupakansavua silmiin, heittele herjoja tai töni ja läpsi näyttelijöitä.

Hänen vaimonsa ja lapsensa eivät viettäneet kovinkaan leppoisaa perhe-elämää. Asioita ei myöskään helpottanut, että Molle otti huomattavia taloudellisia riskejä rahoittaessaan elokuviaan. Pirkanmaan Vesilahdelta hankittu Korpiniemen kansakoulu, ”Mollewood”, toimi tukikohtana, ideapaikkana, leikkausstudiona ja vähän kuvauspaikkanakin. Siellä tämä renessanssi-ihminen keitteli peruna- ja kalasoppaa arveluttavissa oloissa ja majoitti vieraitaan. Omaa psyykkisesti yliherkkää poikaansa Molle kohteli kuin vähäpätöisintä apulaista, niin että vieraatkin kiinnittivät asiaan huomiota.

Lempinimen Molle Rauni Mollberg sai nuorena näyttelijänä. Hän syntyi Hämeenlinnassa työläisperheeseen; isä oli vuokra-autoilija ja äiti virvoitusjuomatehtaan työläinen. Isän luonteenpiirteitä olivat epäluuloisuus, nuukuus ja herraviha. Rauni pääsi jo varhain elokuvien taikapiiriin toimiessaan elokuvateatterissa paikannäyttäjänä. Silloin hänessä alkoi elää unelma tehdä joskus itse elokuvia.

Rauni pääsi vapaaoppilaaksi Hämeenlinnan lyseoon, mutta menestyi niin huonosti, että jätti koulun kesken 1940-luvun alussa. Kun ikää tuli lisää, hän meni Hämeenlinnan kauppakouluun. Siellä avainhenkilö oli kieltenopettaja Taimi Savola, joka näki, ettei kaupan ala ollut Raunia varten. Opettaja alkoi ohjata poikaa runonlausunnan ja muun kulttuurin pariin. Tuohon maailman aikaan järjestettiin ”nuorten henkisiä kilpailuja”, joissa Rauni pärjäsi. Hän meni mukaan myös nuorten näytelmäkerhoon. Näyttelijänura alkoi urjeta, kun Molle haki ja pääsi Teatterikoulun kolmivuotiselle näyttelijäkurssille. Ensimmäinen teatteripaikka heltisi Joensuusta ja seuraava etappi oli Kuopion Yhteisteatteri. Sieltä löytyi myös elämänkumppani, Eva-Brita Dahlström eli Piittu. Pari meni naimisiin 1953 ja sai kaksi lasta.

Molle ohjasi näytelmiä kesäteatteriin ja toimi aktiivisesti Kuopion taiteilijaseurassa. Hän sai jalan myös Yleisradion oven väliin televisioteatterin tuotantoihin, joten perhe muutti Kuopiosta Helsinkiin. Molle niitti mainetta suurtyöllään Lapsuuteni-sarjalla, joka pohjautui Toivo Pekkasen romaaniin. Teos toi ohjaajalle valtion elokuvapalkinnon ja kirkon elokuvapalkinnon. Politisoituneessa Yleisradiossa Molle oli kuitenkin joutunut vähän huonoon valoon ja joutui lähtemään TV1:n palveluksesta kakkoskanavalle Tampereelle. Ohjaaja siis siirrettiin, mutta hän koki saavansa potkut.

”Politiikasta en televisioon tullessani ymmärtänyt, en sitten mitään, en ollut minkään puolueen jäsen, mutta lähtökohtiani ajatellen ymmärsin hyvin, että valikoidummat ihmiset katselivat kartellen meikäläistä. Vaikeampi oli sen sijaan niellä sitä, etten maalta tulleena sopinut vasemmistonkaan kuvioihin – siitä huolimatta, että ohjelmistoni Televisioteatterin pioneeriaikana edusti aika radikaalia yhteiskunnallista sanomaa. Ne olivat nämä pomot, herrojen kakarat, jotka aina tiesivät työläisen asiat paremmin kuin minä.”

Vaikka monet kokivat kovia Mollen ohjauksessa, niin Molle osasi myös pitää huolta tiimistään ja olla mitä mainioin pomo. Esimerkiksi hän lupasi Tuntematon sotilas -elokuvan porukalle, että vie koko joukon käymään Pariisissa. Matka toteutuikin kesäkuussa 1986, ja tiimillä oli hauskaa päästessään katsomaan englanniksi dubatun elokuvansa. Leffan alkumetreillä nähty Viirilän repliikki ”isäukko tuli päissään talvisoasta ja lähti rapulassa töihin. Mie tulin kans humalassa ja aloin rapulassa sotimisen” oli käännetty muotoon ”in our family, we always go to war with hangover”.

Mollesta on aiemminkin tehty elämäkerta. Sen kirjoitti Jorma Savikko, mutta koska herroilta menivät sukset ristiin, Pitkä ajo – henkilökuva elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista ilmestyi vasta postuumisti molempien kuoltua vuonna 2011 Kulttuuriklubin kustantamana.

Jutilan teos on perinpohjainen, tarkka ja kattava. Se perustuu olemassaolevien kirjallisten dokumenttien lisäksi laajoihin haastatteluihin ja Mollen henkilökohtaisiin arkistoihin. Jokaisen tuotannon syntyprosessi on kerrottu vetävästi, ja kulissientakaiset tapahtumat ovat kutkuttavia. Esim. Milkasta yritettiin väen väkisin tehdä ranskalaissuomalaista produktiota; suunniteltiin, että Matti Kassila ja Molle olisivat yhdessä ohjanneet Tuntemattoman sotilaan; ruotsalaisiin filmipiireihin ystävällisesti ovia aukonut ja Mollea toistuvasti auttanut Jörn Donner sai Mollelta palkakseen haukkumanimen nylkyri-kapitalisti; suomalaisen elokuvahistorian siihen asti kallein elokuva Ystävät, toverit traumatisoi käsikirjoittaja Joni Skiftesvikin niin, että hän tilitti asiaa kirjassaan 2010-luvulla…

Mollen kestohaaveena oli käydä käsiksi Mika Waltarin suurteokseen Sinuhe egyptiläinen. Unelma eli pitkään ja neuvotteluja käytiin, ja Panu Rajala kommentoi Ystävät, toverit -elokuvan nähtyään, että häntä puistatti ”ajatuskin, millaisen mahtailevan maailmantuskan alle voisi siinä hautautua Waltarin iroa ja lempeä inhimillisyys. Niin komeaa fiaskoa ei tämä sortuva maailman aika sentään ansainne”.

Rauni Mollbergin tytär Eira Mollberg on puinut Mollen henkistä perintöä näytelmissään ja kirjoissaan. Palaan aiheeseen.

Taina