Avainsana-arkisto: masennus

Metsäkävelyllä introverttien mailla

Valdur Mikita: Kantarellin kuuntelun taito : itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (suomentanut Anniina Ljokkoi. Sammakko, 2021)

Meille hemuleille, jotka rakastavat hiljaisuutta, on Valdur Mikitalla lohdullinen viesti. Itämerensuomalainen kulttuuri on säilönyt kaksi ihmistyyppiä, jotka muualta maailmassa ovat vähitellen katoamassa: introvertit ja yliherkät ihmiset. Usein yliherkät ovat samalla introvertteja, mutta kaikki introvertit eivät ole yliherkkiä. Omalla tavallaan nämä ovat vaikuttaneet kulttuurin syvempään kuvaan ja muovanneet sitä. Jos sitä ei suorastaan Siperia meidän esi-isillemme opettanut, niin luonto kuitenkin. Mitä vähemmän ruokaa ja mitä epäystävällisempi maisema, sitä herkempi luonne on oltava. Metsästäjät ja keräilijät eivät liikkuneet myöskään suurina joukkoina, joten introverttius oli välttämätön luonteenpiirre. Mikitan mukaan näin outo ihmistyyppi synnytti lisäksi legendan noitakansasta.

"Pohjoisen ankarissa olosuhteissa yliherkälle ihmiselle kehittyi pieni evoluution etulyöntiasema ja heidän roolinsa kulttuurissa paisui epätavallisen suureksi. Nyt, kun kaikki kansat elelevät enemmän tai vähemmän samalla tavalla turvallisesti lämmitetyissä sisätiloissa, emme enää tiedä, mitä tehdä tuon väärään aikakauteen sattuneen ugrilaisen perintömme kanssa."

Siksi monet virolaiset kuvittelevat helvetin jumalattoman suureksi ja harmaaksi kerrostaloksi. Siksi Mikita rohkaisee meitä läpi koko kirjan painumaan metsään ja rauhoittumaan. Siellä me löytäisimme hukatun luontotietoisuutemme, jota monet tietämättään etsivät. Tämä rajatiloissa harhailu voisi herättää lisäksi luovuuden kipinän. Siitä syntyvä hybridikulttuuri on Mikitan mukaan tulevaisuudessa erittäin kovaa valuuttaa. Se on puskurijärjestelmä, sillä perinteinen yhtenäiskulttuuri on muutosten edessä haavoittuvainen. Muuttuva maailma voi suistaa sen raiteiltaan.

"Eli kännykkä toisessa kädessä, sieniveitsi toisessa, tuohivirsu toisessa jalassa, Gino Rossin saapas toisessa. Näin sitä mennään peräkanaa yli avaran maan - kaupunkimaasturilla kohti taivaanrannassa siintävää riihitupaa. Ja tässä kuvassa on kaikki aivan oikein. Huomatkaa tuo erikoinen epäsymmetria eurooppalaisen ja itämerensuomalaisen maailman välillä. Maasturin ajaminen savusaunan eteen on normaalia, mutta kaakin karauttaminen kerrostalon rappuun olisi osoitus horjuvasta mielenterveydestä."

Mikitan mukaan mystiikka on edelleen oleellinen osa pohjoisen ihmisen luontokokemusta. Nykyaikaiseen maailmankuvaan se ei oikein sovi eikä löydä ilmenemismuotoja. Silloin ihminen jää loukkuun kahden maailman välille ja syntyy sieluntuska. Kirjoittajasta onkin luonnollista, että niin monet yliherkät tuntevat erityistä halua juoksennella yksin metsissä ja rannoilla. (Mikitan arvion mukaan Virossa on parikymmentätuhatta ihmistä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että ovat viettäneet elämänsä parhaimmat päivät metsässä.) Koska maailma on yleisesti ottaen vähemmän tunteellisten ihmisten rakentama, voi kaikki tuntua olevan pielessä. Valdur Mikitan ohje on selkeä:

"Ainoa mahdollisuus on luoda itse oma paikkansa."

Kirjan lyhyehköt, kaunokirjallisesti virittyneet esseet ovat juuri tuota omannäköisen paikan etsimistä ja rakentamista. Virolaisessa tapauksessa se on kesämökki, tai tarkemmin vanha riihitupa. Tai vieläkin täsmällisemmin pihapiiri, johon kuuluu epälukuisa joukko erilaisia vajoja, varastoja, liitereitä ja muita tiloja, joissa voi vapaasti toteuttaa itseään. Valdur Mikitan mielestä Itämeren valtiot antavat tällaiseen erinomaisen mahdollisuuden. Täällä on tilaa, puhtautta ja rauhaa. Nämä yhteiskunnat muistuttavat hänestä enemmän suuria maatiloja kuin valtioita. Ne osoittavat kuinka pieni ja nykyaikainen yhteiskunta voi toimia luonnon kanssa rinnakkain. 

Jos eurooppalainen yleensä puhuu luonnosta ja kulttuurista täällä puhutaan luonnosta kulttuurina. Täällä syvän luontosuhteen säilymistä on edesauttanut haja-asutus, keräilytalous, puun käyttö rakennustekniikassa sekä kansanlääkintä. Mikita arvelee rohkeasti, että täältä löytyy myös tulevaisuuden toivo: joissakin valtioissa ihmiskunnan tulevaisuudesta yksinkertaisesti kannetaan enemmän huolta kuin toisissa. Hänellä on tosin yksi varaus. Kansanrunouden kerääjä Jakob Hurt on sanonut: "Lukumäärältään vähäinen tulkoon hengeltään suureksi." Pienelle kansalle kaikkein tärkeintä ovat älykkäät ihmiset. On asioita, joista voimme syystä olla ylpeitä, mutta jos maa sadan vuoden päästä kuuluu typeryksille, on kaikki ollut pelkästään veden kantamista kaivoon.

Valdur Mikita kirjoittaa, että virolaisella on eurooppalaisen sydän ja itämerensuomalainen sielu. Hän kuvaa eloisasti tuollaisen sielun samanaikaista köyhyyttä ja rikkautta, joka hänestä on kuin kumpumaisemien ja törmärannikon välissä seisova vanha riihitupa. On maalattia ja aurinkopaneelit, on PISA-testin hyvät tulokset sekä noitavoimat. Guccin käsilaukusta voi löytää keritsimet ja purkin puolukkahilloa.

"Tähän tapaan askeltavat nämä kauniskasvoiset introvertit vanhalla talonpihalla painaen Totuutta ja oikeutta rintaansa vasten kukkaan puhjenneiden sireenien ympäröimänä. Pihapiiri on jaettu osiin. Keskellä on sauna. Sen toisella puolella kukoistavat suolaheinät ja nokkoset, myyrät ja vesirotat kyntävät multaa. Toisen puolen on vallannut tekoäly; siellä askaroivat robottiruohonleikkurit, dronet ja muut oikeuksiltaan rajoitetut yksilöt. Vanha Sauna-Matti kaivaa maanantaisin lampea ja louhii tiistaisin bitcoineja. Loitompaa metsäjärveltä kaikuu näkkien laulu. Kaikki tietävät, että tulee hyvä sienivuosi."

Kantarelleista meidän mökin metsissä ei ole havaintoja. Tällaisen kirjan jälkeen syntyy kuitenkin pakottava halu lähteä tihkusateiseen lähikoivikkoon edes nuuskimaan syksyn tuoksuja.

Tommi

Erään luhistumisen historia

Neil Hardwick : Hullun lailla (suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 1999)

”Koska tämä ei ole mikään satu, en valitettavasti voi antaa sille onnellista loppua. Tätä kirjoittaessani olen edelleen sairas, olen ollut sitä jo noin viisitoista kuukautta. Toivottavasti ne lukijat, jotka ovat joskus olleet vastaavassa tilanteessa, saavat hieman lohtua tiedosta, että ainakin yksi toinen ihminen on ollut samassa veneessä.”

Neil Hardwick kirjoittaa, että hän tuntee katkeruutta, kun lukee kertomuksia kamalasta burnoutista ja siitä miten jollakin on ollut tosi rankka kausi teatterissa, mutta pari viikkoa etelässä on tehnyt ihmeitä. Nyt he tuntevat taas olevansa oma itsensä. Tämä kirja on ihan muuta. Se on meno-paluu pimeyden ytimeen.

Kirja on rehellisen raaka sairauskertomus. Se syntyi, kun Neil Hardwick kirjasi psykiatriaan varten mielestään oleellisia tekijöitä, jotka johtivat vakavaan masennukseen. Sitä ei ollut alun perin tarkoitettu julkisuuteen. Kun Otavassa kuultiin tästä hankkeesta, kirja haluttiin julkaista. Siksi kirjasta piti poistaa muihin henkilöihin liittyviä intiimejä seikkoja. Lisäksi henkilökohtaisen selvityksen muotoilu valmiiksi kirjaksi on epäilemättä ollut terapeuttistakin. Hardwickilla syntyi vähitellen halu palata kirjallisiin töihin: Loin sille rakenteen, yritin tehdä siitä tarvittaessa hauskan, yritin kirjoittaa hyvin. Rankasta aiheesta huolimatta kirja ei olekaan synkkä. Paikoitellen järkyttävä, kyllä, kun lääkärien epätietoisuuden ja lääkekokeilujen seurauksena häneltä on mennä henki. Sitten välillä huumori välähtää välillä pilvien välistä kuin toiveikas auringonsäde. Helvetistä voi päästä ylös, mutta aikaa se vie.

”Tapasin Englannissa kerran pubissa lääkärin, joka antoi seuraavanlaisen peukalosäännön: vakavasta masennuksesta toipuminen vie vuoden plus kuukauden jokaista vuotta kohti, jonka on ollut masentunut tai hyvin stressaantunut ennen varsinaista romahdusta. Minun tapaukseeni sovellettuna se olisi kahdeksantoista kuukautta, mikä tällä hetkellä vaikuttaa osapuilleen oikeaan osuneelta arviolta.”