”Siis kukin sairastakoon – influenzaa!”

Jari Hanski: Pandemioiden aika: tappavat epidemiat Suomessa. SKS kirjat 2024.

Tällä kertaa on Aarrearkussa esittelyssä uusi tietokirja, joka käy läpi kaikki Suomessa tunnetut tähänastiset pandemiat espanjantaudista hongkongilaiseen, sikainfluenssasta koronaan.

Jari Hanskin (VTT, FM) erinomaisen sujuvalukuinen tietokirja Pandemioiden aika pohjautuu etenkin sanoma- ja aikakauslehtiin sekä kirjallisuuteen. Lisäksi on käytetty muistitietoaineistoja, mutta kuten Hanski toteaa, kootut muistitietoaineistot eivät ole käsittäneet yhtäkään pandemiaa sellaisenaan, vaan tauti on esiintynyt niissä muuten.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti koronapandemiaa koskevan muistitietokeruun, mutta se ei ollut vielä käytössä syksyllä 2023 Hanskin työstäessä kirjaansa.

Pandemia-sana tulee kreikan sanoista pan, läpi, ja demos eli ihmiset tai väestö. Pandemia siis kulkee halki väestön. Pandemian voi julistaa ainoastaan maailman terveysjärjestö WHO.

Runsaat lehdistöaineistot tuovat kiinnostavasti esiin pandemiasta toiseen esiintyviä yllättäviä samankaltaisuuksia. Viranomaisilta kuullaan outojakin lausuntoja, vääriä tietoja leviää, ja vuosisadasta toiseen löytyy aina heitä, jotka lyövät asian leikiksi tai kieltävät sen ja periaatteesta vastustavat viranomaisten toimia, kuten rokotuksia.

Tartuntatautien historia on yhtä pitkä kuin ihmiskunnankin historia. Esihistoriallinen ihminen saattoi saada haaskan lihasta stafylokokkitartunnan tai toksoplasmoosin. Hyönteiset ja punkit levittivät uusia tauteja, kuten aivokuumetta, ja saaliseläimestä tarttui ihmiseen ehkä heisimato tai muu loinen. Kotieläinten merkitys tautien lähteenä on ollut huomattava. Erään laskelman mukaan yksistään koirista olisi tarttunut ihmiseen 65 eri tautia.

Tunnettu musta surma eli paiserutto levisi Euroopassa 1300-luvun puolivälissä, mutta Suomessa ei tiettävästi esiintynyt ruttoa ennen 1400-lukua. Nykytutkijat ovat sitä mieltä, että musta surma ei koskaan tullut Suomeen, vaikka se jylläsikin Ruotsissa ja Venäjällä. Sen sijaan ruttoepidemia koettiin Suomessa 1490-luvulla.

Rutto ei ole kadonnut maailmasta. Yhä raportoidaan jotakin tuhansia ruttotartuntoja eri puolilla maailmaa. Sitä vastaan ei ole rokotetta, mutta sitä voidaan hoitaa mikrobilääkkeillä.

Toistuvin ihmistä kiusaavista virustaudeista on influenssa, nykyisin jokavuotinen sairaus, joka yleensä saapuu Eurooppaan vuoden lopulla ja hiipuu kevään kuluessa. Mielenkiintoinen poikkeus tästä koettiin koronapandemian aikana; influenssaa ei esiintynyt Suomessa syksystä kevääseen 2020–2021 lähes ollenkaan. Etätyöt, käsienpesu, turvavälit ja kasvomaskit auttoivat. Toisaalta vuonna 2022 influenssa-aalto iskikin sitten huhti−toukokuussa.

Juuri influenssat ovat covid-19:ään saakka aiheuttaneet pandemiat. Influenssoja on kolmea tyyppiä, A, B ja C. Näistä A-virukset ovat olleet pahimpia ja silmälläpidettävimpiä. Etenkin linnuissa esiintyvä A-virus voi muuntua ja synnyttää uuden viruksen, joka tarttuu eläimestä ihmiseen ja sitten ihmisestä toiseen. Pahamaineisia A-tauteja ovat olleet espanjantauti, aasialainen, hongkongilainen ja sikainfluenssa.

Vuosittaiseen kausi-influenssaan sairastuu joka vuosi sata miljoonaa ihmistä, ja tauti myös tappaa. Kuitenkin siihen suhtaudutaan melko tyynesti, toisin kuin pandemioihin.

Ensimmäisenä pandemiana moni tutkija pitää vuosina 1889–1892 maailman kiertänyttä influenssaepidemiaa, joka vaati yli miljoona uhria. Tämä Uzbekistanista lähtenyt tauti synnytti ensimmäisen epidemian, joka todella kiersi maailman läpi, kiitos rautateiden kehityksen ja kaupungistumisen. Ensi kertaa tilannetta kommentoitiin ahkerasti sanomalehdistössä. Maailmanlaajuisesti levisi myös virheellinen tieto, että influenssaepidemiaa seuraisi koleraepidemia.

Kuten nykyäänkin, kaikenlaiset kolumnistit kommentoivat asiaa omalta kannaltaan. ”Influenzasta” laadittiin jopa 10-säkeistöinen runo Tampereen Sanomiin.

”Se tauti paljon tuskaa, kärsimystä / On saanut kurjall’ ihmiskunnalle. / Mutt’ ompi antanut myös hywitystä, / kun sitä aina syyttää saatamme, / Omista wirheistämme onneksensa / Siis kukin sairastakoon – influenzaa!”

Suomalaiset lehdet seurasivat valppaasti ulkomaiden tilannetta. ”Räähkä”, kuten tautia myös kutsuttiin, oli aiheuttanut nälänhädän Espanjassa, ja Kanadassa kokonainen 800-henkinen intiaaniheimo oli kuollut influenssaan ja sen jälkitautina keuhkokuumeeseen.

Tappavin influenssapandemia tähän mennessä on ollut espanjantauti 1918–1919, 1. maailmansodan länsirintamalta leviämään lähtenyt ankara A-virusinfluenssa, jota seurasi usein keuhkokuume. Sen vaatimien kuolonuhrien määrän arviot vaihtelevat, mutta puhutaan useista kymmenistä miljoonista. Espanjantaudin kuolleisuus oli aivan omaa luokkaansa verrattuna seuraaviin pandemioihin, aasialaiseen 1957–1958 ja hongkongilaiseen 1968–1970.

Aasialaisen influenssan käynnistyttyä kesällä 1957 monissa suomalaisissa lehdissä oli Suomen Tietotoimiston kautta levinnyt uutinen, että aasialaisen syynä olisivat ydinkokeet. Tieto oli peräisin arvostetusta englantilaisesta lääkärilehdestä Lancetista. Muutakin puppua ilmestyi lehdissä, kuten väite, että vuoden 1889 ”ryssänkuume” ja aasialainen olisi ollut sama tauti. Outoa kyllä, asiantuntijat myös vakuuttelivat etukäteen lehdissä, että tauti oli lievä. Tämä oli lääkintöhallituksen virallinen kanta, eikä siksi rokotusohjelmaa koko kansalle järjestetty.

Aasialaista osattiin Suomessa odottaa, koska sen leviämistä maailmalla seurattiin tarkasti. Matkustelun yleistyminen näkyi taudin leviämisvauhdissa. 2000-päinen joukko suomalaisia osallistui Moskovan nuorisofestivaalille; heistä yli 50 sairastui aasialaiseen ja joutui hoidettavaksi Moskovan keskussairaalaan. Kotiin palaavia festivaalivieraita ei asetettu karanteeniin. Samoista Moskovan festivaaleista kiikutettiin tautisia matkamuistoja myös muun muassa Islantiin.

Aasialaiseen sairastui enimmillään jopa yli 6000 suomalaista päivässä. Tämänkin influenssan tyypillinen ja vaarallinen jälkitauti oli keuhkokuume. Tautiin kuoli eri arvioiden mukaan 1–4 miljoonaa henkilöä.

Hongkongilaiseen influenssaan kehitettiin rokote, joka saapui jakeluun marraskuussa 1968; liian myöhään ja liian harvoille, joten sen vaikutus jäi vähäiseksi. Suomessa sitä kerrottiin annettavan vain riskiryhmäläisille. Rokotetta myytiin apteekissa, joten varakkaat saattoivat ostaa sen ja käydä yksityisellä palveluntarjoajalla saamassa rokotus. Julkinen terveydenhoito ei sitä tehnyt. Epidemia riehui Suomessa etenkin varuskunnissa. Hongkongilaisen arvioidaan surmanneen maailmanlaajuisesti yli miljoona ihmistä.

Surullisenkuuluisa sikainfluenssa – näin Pandemioiden aika -kirja otsikoi. Ensin Evira eli elintarvikevirasto kertoi maaliskuussa 2009, että sioissa havaittu influenssa ei tarttuisi ihmisiin. Huhtikuun lopussa 2009 uutisoitiin, että Meksikossa levisi uusi influenssa, sikainfluenssa, H1N1-tyyppinen eli samaa juurta kuin espanjantauti ja sen jälkeiset vuosien kausi-influenssat.

”Alusta alkaen sikainfluenssa sai suuren huomion, koska maailman terveysjärjestö WHO ilmoitti pandemiavaaran olevan ilmeinen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Petri Ruutu kuitenkin totesi, etteivät pandemian tunnusmerkit vielä täyttyneet. Kyseessä oli viruksen uusi muunnos, mutta se ei levinnyt ihmisestä toiseen yhtä tehokkaasti kuin kausi-influenssa, eikä se vielä aiheuttanut laajaa kuolleisuutta. Meksikoon saattoi edelleen viranomaisten mukaan matkustaa.”

Vaaran merkit silti voimistuivat. Yhdysvallat julisti ennen vappua 2009 terveydenhuollon hätätilan sikainfluenssan takia. Viranomaiset esittivät huolestuneita arvioita epidemiasta, esimerkiksi Iso-Britanniassa oltiin vakuuttuneita, että kuolleita tulisi olemaan vähintäänkin yli 3000, kun lopulta luku oli 500. Meksikossa ihmisiä jo kuoli, ja myös Yhdysvalloissa kirjattiin pian ensimmäinen sikainfluenssakuolema.

Sikainfluenssaan liittyi paniikkia ja ylireagointia. Egyptissä teurastettiin kaikki maan noin neljännesmiljoona sikaa, vaikka asiantuntijat yrittivät huomauttaa, ettei sikojen lahtaus pysäyttäisi epidemiaa. Sianlihalle myös asetettiin tuontikieltoja.

WHO varoitteli taudin toisesta aallosta jo ennen kuin 1. aalto oli Euroopassa ja kehotti varautumaan jopa pandemian tuloon. Vaikka tautia liikkui eri puolilla maailmaa, olivat vielä toukokuussa 2009 Suomi ja sen lähialueet taudittomia. Pitkin kesää viranomaiset esittivät erilaisia arvioita epidemian saapumisesta ja sen vaikutuksista. Heinäkuussa ilmeni Suomen ensimmäinen tautitapaus. THL arveli, että jopa neljännes suomalaisista voisi sairastua. WHO oli loppukesästä sitä mieltä, että kaksi miljardia ihmistä tulee sairastumaan. Sikainfluenssa oli vaarallisempi kuin kausi-influenssa, koska se kykeni lisääntymään keuhkoissa. Etenkin keuhkoahtaumaa sairastaville se voisi olla kohtalokas.

Rokotteet saapuivat Suomeen lokakuussa 2009. Rokotteen oli uutisoitu aiheuttavan päänsärkyä ja hermostohäiriöitä, mutta pahempaa tuli, Pandemrix-rokote aiheutti lapsille ja nuorille narkolepsiaa. 670000 lasta, 4–19-vuotiasta oli rokotettu, ja 54:llä todettiin narkolepsia. Rokotuksesta saatavat hyödyt olivat suuremmat, mutta se ei tietenkään lohduttanut sairastuneita ja heidän omaisiaan.

Moni katsoi, että viranomaiset olivat liioitelleet sikainfluenssaa. Rokotusvastaisuutta esiintyi: ”Ihmiset, jotka eivät olleet ottaneet vuosittaista kausi-influenssarokotustakaan, ihmettelivät, miksi he nyt ottaisivat rokotuksen paljon lievempää tautia vastaan.” Kuitenkin lääkärit koettivat muistuttaa, että rokotus pitäisi ottaa ympärillä olevien riskiryhmäläisten takia. Kahden kuolemantapauksen jälkeen suomalaisten into hankkia rokotus lisääntyi, minkä jälkeen rokotusjonoissa tarvittiin jopa turvamiehiä ylläpitämään järjestystä.

WHO julisti sikainfluenssapandemian päättyneeksi elokuussa 2010. Maailmanlaajuisesti noin 18400 ihmistä kuoli. Suomessa tauti vaati kahden talven aikana 54 uhria. Itse sairastin sikainfluenssan loka−marraskuussa 2009, ja se oli aikuisikäni tähän saakka ankarin tauti, joka nosti korkean kuumeen, sai hengityksen vinkumaan ja poksahtelemaan ja aiheutti toiseen keuhkoon röntgenkuvassa näkyvän muutoksen.

Tauti vahvistettiin laboratoriokokeella. Rokotusta en ollut ehtinyt saada, joten podin ”luomuna”. Oli viittä vaille, etten joutunut sairaalaan, mutta lopulta pärjäsin kotihoidossa. Toipuminen vei nelisen viikkoa; onneksi paranin täysin, tosin taudin ohentamat hiukseni eivät enää koskaan tulleet entiselleen. Ollessani toipilaana näin tv:ssä haastatteluja, joissa ihmiset ihmettelivät, miksi sikainfluenssasta pidettiin meteliä. Heillä sairaus meni lievin oirein ohi.

Erilaisia koronaviruksia on ollut 1960-luvulta lähtien ainakin seitsemän. Laajempina epidemioina koronaa on esiintynyt kolmesti: SARS, MeRS ja covid-19.

Vuonna 2019 ilmestyneen koronaviruksen alkulähde on yhä mysteeri. On puhuttu lepakoista ja viruslaboratoriosta karkuun päässeestä viruksesta. Kiina ei ole päästänyt tutkijoita tarkastamaan laboratorioitaan. Kiina yritti alkuvaiheessa myös peitellä taudin leviämistä. Myöhemmin maa esitteli näyttävästi karanteenitoimiaan ja katujen desinfiointia.

Nopeasti leviävän taudin takia WHO asetti kansainvälisen kansanterveydellisen hätätilan koronan takia 20.1.2020 ja edelleen kymmenen päivää myöhemmin kansainvälisen terveysuhan. Suomessa hallitus julisti poikkeusolot maaliskuussa 2020.

Monella on tuoreessa muistissa suomalainen korona-aika, ja Hanskin kirjasta sen voi palauttaa eläväisesti mieleen jälleen, joten en käy tässä kaikkea läpi. Kummallisista vuosista erottuvat perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru, joka olisi halunnut sulkea koko Suomen, rokoteannosten riittävyys, rokotusten jonottaminen, rokotusten parjaaminen ja karttaminen, muuttuvat maskisuositukset, vanhusten eristäminen, ihmisten joukkopako ulkoliikuntaan ja maalle sekä Uudenmaan sulkeminen. Myös kouluja suljettiin, etäopetuksen ja etätyön takia otettiin valtavia digiloikkia ja ravintoloita, sisäliikuntapaikkoja ja kulttuuripaikkoja suljettiin. Jonkinlainen lohtu oli jo aiemmin mainitsemani seikka, että kausi-influenssa loisti poissaolollaan.

Viranomaisiin oli monen vaikea luottaa sikainfluenssaan liittyneen WHO:n ylireagoinnin jälkeen. Suomalaisilta viranomaisilta tuli monenlaista tietoa, ja esimerkiksi ministeri Kiuru kuunteli lähinnä mieleisiään tietolähteitä ja toimi niiden pohjalta.

Covid-19-pandemia päättyi virallisesti toukokuun alussa 2023, mutta korona ei ole ohi. Viime vuonnakin koronaan kuoli noin 1200 ihmistä. Pitkittyneet taudit, long covidit, aiheuttavat huomattavaa kärsimystä ja kansantaloudellistakin tappiota. Nyt huhtikuussa 2024 koronaan lasketaan kuolleen maailmanlaajuisesti yli seitsemän miljoonaa ihmistä.

Lähde: Worldometer: COVID – Coronavirus Statistics – Worldometer (worldometers.info)

Jari Hanskin kirja Pandemioiden aika tuo esiin, että rokotusten vastustajia on ollut niin kauan kuin rokotuksiakin. Koronapandemiassa vastustus nousi huippuunsa, kiitos sen, että sosiaaliset mediat tarjoavat samanmielisille vastakaikua ja rohkaisua. Rokotuksiin liittyy uskomattomia salaliittoteorioita aina salaa kontrollitarkoituksessa istutettavista mikrosiruista eri roduille annettaviin erilaisiin aineisiin. Suomalaisessakin sosiaalisessa mediassa tapaa henkilöitä, jotka edelleen vierittävät kaikki ”ennenaikaiset” kuolemat koronarokotusten syyksi ja ovat varmoja, että lopulta rokottamattomat vetävät pidemmän korren. He saattavat kieltää koko pandemian olemassaolon. Mitkään faktat tai tilastot eivät heitä hetkauta.

Kaikki tähänastiset pandemiat ovat lähteneet liikkeelle Aasiasta. Sikainfluenssa käynnistyi Meksikosta, ja Jari Hanskin sanoin ”tällä hetkellä näyttää siltä, että jos Suomi ei ole varuillaan, seuraava lintuinfluenssa voi lähteä liikkeelle jopa suomalaisilta turkistarhoilta”. Voi yhtyä Hanskin toiveeseen, ettei Suomi koskaan saisi kyseenalaista kunniaa olla pandemian lähtöpiste.

Taina

Ja kaikki rakkaus on suojaa surua vastaan

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja : romaani. WSOY 2023.

Rakkauksien lokikirja ulottuu vuodesta 2019 vuoteen 2022 jakautuen luvuiksi, joiden alussa ilmoitetaan lokikirjan tavoin aika, sääolot ja kulkeminen. Jäsentely on tyylikäs ja toimiva. Noiden vuosien aikana Hirvonen elää elämäänsä enimmäkseen kotonaan Helsingissä, ymmärrettävistä syistä. Korona-ajan kuvauksena kirja on vavahduttava: miten rakas Helsinki muuttuu torsoksi aavekaupungiksi, jonka asukkaat joko häviävät näkyvistä tai muuttuvat valjuiksi. ”Ihmiset ovat palanneet kaupunkiin varovaisempina kuin ennen, etäisyyksiä ja yskänpuuskia tarkkaillen.”

Hirvonen kertoo nuoruutensa kuolemankaipuusta sekä siitä, miten elämänhalu voittaa. Hän kamppailee masennuksen kanssa, kirjoittaa velvoittavia listoja asioista, joilla mieliala paranee. Korona pakottaa perumaan odotetun matkan Madridiin. Onneksi on internet, joka mahdollistaa yhteydenpidon ympäri maailmaa. Oma perhe ja pikkulapsiarki auttaa keskittymään hetkeen.

Notkeasti ja elegantisti soljuva teksti sisältää muistelua nuoruudesta, vaikeasta teini-iästä, jota väritti Hirvosen veljen psyykkinen sairaus, sekä kapinavuosista punk-vaatteineen ja mielenosoituksineen. Maailmanparantaja haluaisi edelleen jotenkin poistaa kärsimyksen, auttaa, tasoittaa tietä ja luoda tasa-arvoa.

”Ajattelen, että katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimmista asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme ´muiksi´.”

Elina Hirvonen (s. 1975) on kirjailija, toimittaja ja dokumenttiohjaaja. Hän on elokuvaprojekteissaan liikkunut muun muassa Afrikassa sekä työskennellyt afganistanilaisten kanssa. Palkittuja romaaneja Että hän muistaisi saman (2005) ja Kauimpana kuolemasta (2010) on käännetty useille kielille. Hän on julkaissut kuusi lastenkirjaa ja tänä vuonna myös Katri Helenan elämäkerran.

Rakkauksien lokikirjaa voisi pitää kunnianosoituksena Hirvosen ystäville ja yhteistyökumppaneille eri puolilla maailmaa. Kirjailija muistelee asumistaan Sambiassa sekä työskentelyään Afganistanissa, pitäen yhteyttä ystäviinsä. Ja koska kyse on rakkauksista, lukija saa tutustua moniin erilaisiin rakkaustarinoihin, niihinkin joissa ei yritetä omistaa vaan päästetään irti, rakkauden nimissä.

Hirvonen pohtii kiinnostavasti myös rakkaudettomuuden jättämiä jälkiä, kuten itsesuojelun puutetta.

”Terapeuttini puhuu tutusta hajusta. Hän sanoo, että ihmisillä, joiden läheisiin suhteisiin on liittynyt käsittelemätöntä kipua, on tapana rakastua kiihkeimmin ihmisiin, jotka pystyvät satuttamaan heitä.

Tutkimuksista tiedämme, että ihmisiä, joita on satutettu eniten, satutetaan herkimmin uudelleen. Turvattomina kasvaneet lapset joutuvat muita lapsia useammin rikosten uhreiksi. Henkisen tai fyysisen väkivallan keskellä kasvaneet päätyvät jä jäävät muita todennäköisemmin väkivaltaisiin suhteisiin, koska tutut kokemukset tuntuvat turvallisilta silloinkin, kun ne ovat kaikkein vaarallisimpia.”

Parisataasivuisen kirjan sisältö on painokas, mahtuuhan siihen muun muassa koronapandemia liikkumisrajoituksineen, Afganistanin jättäminen Talebanin vallan alle elokuussa 2021 sekä Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022. Afganistanista Hirvonen yrittää kansainvälisten kontaktiensa avulla pelastaa edes yhden perheen, mikä dramaattisten vaiheiden jälkeen onnistuukin.

Afganistanin sisarten jättäminen Talebanin valtaan on Hirvoselle liki sietämätöntä. Toivoa tulee kirjoista: vaikka nyt kirjat kiellettäisiin, kirjailijoiden jo kirjoittamat sanat elävät ja vaikuttavat. Se on kaunis ja lupaava ajatus. Kirjailijoista puheen ollen, teos muistuttaa esseistiikkaa sisältäen hienoa vuoropuhelua lukuisten kirjallisten lähteiden kanssa. Loppuun on koottu sitaatit askelmerkeiksi kiinnostuneen lukijan lisätutkimuksille. Tämän kirjoituksen otsikko, Ja kaikki rakkaus on suojaa surua vastaan, on Eeva-Liisa Mannerilta.

Vaikka ei pitäisi yhden osan perusteella verrata, en voi sille mitään, että Rakkauksien lokikirja toi mieleeni Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian Mitä en halua tietää (S&S 2021), Elämisen hinta (S&S 2021) ja Omistuskirjoituksia (S&S 2022).

Molemmissa keski-ikäinen, menestynyt naiskirjailija kertoo päivittäisestä elämänmenostaan ja sen lomassa tapaamisista, keskusteluista, puheluista ja viesteistä, muistellen menneisyyden kerrostumia. Rakkautta pohditaan ja naisena olemisen dilemmaa. Molempien työhön kuuluvat työskentelyt kirjailijaresidensseissä eri puolilla maailmaa sekä agenttien ja työryhmien tapailut. Molemmilla on moitteeton ja nautittava tyyli.

Hirvosen trilogia-avauskirjasta päätellen suurin ero on egoismin asteessa. Deborah Levy on juuriltaan eteläafrikkalainen eikä pääse memsahibin mentaliteetista, Hirvonen esiintyy vaatimattomammin, vaikka kyllä hänkin unelmoi omasta kirjallisesta salongista ja Levyn tavoin rakastaa kauniita vaatteita, kenkiä ja hajuvesiä.

Tästä linkistä pääset Levyn trilogian 3. osan arviooni, joka sisältää linkit myös 1. ja 2. osien arvioihin.

Rakkauksien lokikirja avaa romaanien trilogian, jonka kerrotaan saaneen alkunsa kirjoittamisen kriisistä.

”Hirvonen alkoi etsiä uutta tapaa tutkia maailmassa olemista”, kirjankansi paljastaa. ”Se vei hänet tallentamaan tosielämässä käytyjä keskusteluja, dokumentoimaan koettua, nähtyä ja elettyä ja kirjoittamaan tämän kaiken kaunokirjalliseen muotoon.”

Eli suomeksi, kirjailija on palannut juurilleen toimittajan työhön, journalistiseen otteeseen. Mutta voihan sen sanoa noin koukeroisestikin. Joka tapauksessa odotan kiinnostuneena romaanitrilogian seuraavaa eli toista osaa.

Taina

S. Saarikoski ja sotapropaganda

Saarikoski, Saska: Poikkeustilassa : koronapäiväkirja. HS-kirjat 2020.

Helsingin Sanomien toimittaja, nykyinen pääkirjoitustoimituksen esimies Saska Saarikoski aloitti maaliskuussa 2020, korona-ajan alkaessa, projektin Poikkeustilassa. Hän julkaisi kyseisen otsikon alla joka päivä Hesarin verkkosivuilla ajankohtaisen kolumnin. Projekti päättyi kahta kuukautta ja 60 kolumnia myöhemmin.

Juttuja luettiin paljon, joitakin lähes 100.000 kertaa. Samaan aikaan Saarikoski piti henkilökohtaista päiväkirjaa, kuten hän on pitänyt nuoresta saakka. Tässä Poikkeustilassa-kirjassa kolumnit ja päiväkirjamerkinnät vuorottelevat, ja vuoropuhelu todella toimii.  

Päiväkirjamerkinnöissään Saarikoski kommentoi uutistapahtumia, mutta myös arkielämäänsä ihmissuhteineen sekä erilaisia journalistisia prosesseja. Loistavan kirjoittajan teksti kulkee sekä viihdyttävästi että koskettavasti.

Päiväkirjamerkintä 28.3.: ”Tunnelma on kuin pyörremyrskyn lähestyessä. Täytetään ruokakaapit, pannaan vettä ämpäreihin, naulataan ikkunaluukut kiinni. Myrskyn pitäisi olla pahimmillaan 5–6 viikon kuluttua. Silloin nähdään, riittääkö hoitopaikkoja ja hengityskoneita. Varmaan tästä selvitään, Suomessa ainakin. Mutta millaisessa maailmassa elämme, kun pöly on laskeutunut? Luulen, että tästä alkaa uusi aika. Ei tietenkään yhdellä iskulla, mutta vähitellen, niin että jälkeenpäin voidaan sanoa: koronasta se alkoi. Uudet asiat nousevat esille. Uudet ihmiset ottavat niistä vastuun. He löytävät uusia ratkaisuja, toivottavasti löytävät. Sillä tämä maailma on rikki.” (s. 61)

Kirja palauttaa mieleen kevään ilmiöitä. Vessapaperin hamstraus, maskisekoilu, seniorien määrääminen kotiarestiin, Uudenmaan eristäminen, työnteon siirtyminen kotiin, lasten etäkoulu eli kotikoulu, lohtusyöminen. Sisustustavaroiden, huonekasvien, puutarhataimien, harrastusvälineiden myynti, kalastusbuumi, ulkoilubuumi. Business Finlandin jakamat oudot koronatuet.

Huhtikuussa 2020 markkinoille ilmestyy tiettävästi ensimmäinen korona-ajan kirja, Paolo Giordanon 78-sivuinen Tartunnan aikaan. Samoihin aikoihin Helsingin Sanomat päättää, että Poikkeustilassa-tekstit julkaistaan myös kirjana loppukesällä.

Koska Poikkeustilassa-projekti vaatii kunnon teksti viikon joka ikisenä päivänä, Saarikoski kyselee välillä neuvoja ja ideoita ”Facebook-kuplaltaan”, joka pursuaa journalismin, tieteen ja taiteen merkkihenkilöitä. Päiväkirjalleen hän tunnustaa hiipivän uupumuksen, mutta aina löytyy jokin uusi näkökulma, joka auttaa jatkamaan. Hän saa virikkeitä myös eliitin ulkopuolelta, verkkojutun palautteiden kautta.

Muuan rouva vetoaa Saarikoskea tekemään jutun epäsiisteistä, epähygieenisistä miehistä, jotka pärskeillään ja likaisilla käsillään vaarantavat uudessa koronatilanteessa muidenkin kuin itsensä terveyden. Myöhemmin syntyy jopa jatkojuttu siten, että Saarikoski antaa suunvuoron alkuperäiselle epäsiistille pärskijälle.

Kauhea korona tuottaa kuin tuottaakin myös asioita, joille voi ainakin hymyillä, joskus jopa nauraa. Myös komiikan tekemistä, koomikoiden roolia käsitellään kirjassa.

Kevään kääntyessä kesäksi toiveikkuus viriää. Jospa syksyllä kaikki olisi toisin. Kuten tunnettua, näin ei ikävä kyllä käynyt, vaan korona riehuu yhä ympäri maailmaa. Mutta juuri siinä on Poikkeustilassa-kirjan tekstien voima: kyseisen hetken aikalaistodistuksessa.

”Ne kertovat siitä, mitä me milloinkin tiesimme – tai tunsimme. Myös päivän tunnetila – pelko, ahdistus, vihaisuus, helpotus, kevätilo – näkyy teksteissä. Juuri näitä asioita Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson varmaan tarkoitti, kun hän puhui journalismista ’historiankirjoituksen ensimmäisenä versiona’.” (s. 254)

Ehkä hyytävintä on verrata keväisiä tilastotietoja tämänhetkisiin lukuihin. Huhtikuun puolivälissä Suomessa oli reilut 3.000 vahvistettua koronatartuntaa ja 59 koronaan kuollutta. Nyt seitsemän kuukautta myöhemmin (15.11.20) Suomessa on kirjattu 19.315 tapausta ja 369 kuollutta. Näin siis Suomessa, jossa tilanne kuitenkin on hoidettu hyvin. Kun keväällä huomioitiin globaalisti miljoonan tartunnan rajakohta, nyt maailman kokonaistartuntojen määrä hipoo 54 miljoonaa, ja koronaan kuolleita on yli 1.310.000.

Yksi kolumni hyllytetään. Lauri-toimituspäällikön mielestä on täysin vastuutonta kertoa lukijoille, että Helsingin Sanomien toimittaja on käynyt pääsiäisenä Hangossa. ”Jos lehteen pannaan sellaista, seuraavaksi kaikki alkavat matkustella holtittomasti ympäriinsä, eikä mistään tule mitään. — tällaisen asian kertominen olisi yhtä vaarallista kuin paljastaa sota-aikana ilmatorjuntatykkien sijainnit. ’Nyt me emme tee normaalia journalismia vaan sotapropagandaa’, Lauri julisti.” (s. 125)

Joten Saarikoski kirjoittaa kolumnin uusiksi poistaen Hangon kokonaan ja lisäten ”vähän pelottelua ja varoittelua, Laurin mieliksi”. Kirjan kiinnostavaa antia ovatkin journalististen prosessien kuvaukset, aiheiden pallottelu, ideoiden puntarointi, tykkäys- ja klikkauspohdinnat.

Kahtiajakoja syntyy, vaikkei kukaan sitä toivokaan: seniori-riskiryhmäläiset vastaan nuorempi väestö, Uusimaa vastaan muu Suomi, kaupunkilaiset ja maalaiset, hyväosaiset ja syrjäytyneet.

Saarikoski havaitsee, miten hyvin asiat ovat hänellä ja hänen perheellään, kun hän perehtyy leukemiaa sairastavan miehen kokemuksiin. Mies on jo viisi vuotta ollut karanteenissa lääkityksensä tuottaman immuniteettikadon takia. Saarikoski kirjoittaa kolumnissaan 16.päivä:

”Korona on mullistanut meidän niin kutsuttua normaalielämää eläneiden ihmisten elämän. Äkkiä me emme lähdekään aamulla työpaikalle. Jos menee ulos, pitää muistaa, että ihmisten kohtaamisesta on tullut vaarallista. Jotkut ovat kuitenkin eläneet tällaista elämää aikaisemminkin. Työttömillä ei ole työpaikkaa, minne mennä. Vammaisille liikkuminen ei ole itsestään selvää. Alentuneesta vastustuskyvystä kärsineiden on aina varottava ihmiskontakteja. Nyt me vierailemme heidän elämässään.” (s. 79)

Muistelen jonkun kirkonmiehen sanoneen, että vertailu on lyhin tie helvettiin; silti  joskus lienee hyväkin vertailla.

Saarikosken ajankohtainen kirja on värikäs, inspiroiva ja yllättävä kuin eteläeurooppalainen tori. Nyt kun torit ovat joko kiinni tai kartettavien listalla, niin kuitenkin niitä voi etänä katsella ja mielikseen muistella.

Taina