Miki Liukkonen: Vierastila. WSOY 2023.
Mitä edes kehtaa kirjoittaa kirjasta, joka on saatettu alkuun ja päätökseen psykiatrisella osastolla Auroran sairaalassa, kuten kustannustoimittaja Samuli Knuuti Vierastilan loppusanoissa kertoo? Mitä julkenee ilmaista, kun tietää, miten Miki Liukkonen kärsi, ja kun tietää, että hän puhui itsemurhasta toistuvasti ja lopulta teki ajatuksesta totta heinäkuussa 2023?
Ja silti: on kehdattava, on uskallettava arvioida tätä Miki Liukkosen (1989–2023) viimeiseksi jäänyttä romaania taideluomuksena, yrittäen nähdä myös sen ohi, että kirjassa mainitaan häiritsevän monta kertaa itsemurha, täältä poistuminen, kaiken loppumisen houkuttavuus jne.
Liukkosen aiemmat romaanit pursuivat pikkutarkkuutta; puhuttiin maksimalismista, joka huipentui hänen edelliseen romaaniinsa, vuonna 2021 ilmestyneeseen Elämä: Esipuhe. Finlandia-ehdokkaana ollut O (2017) edusti samaa linjaa. Niissä oli kerronnan riemua, hivenen pahankurista yksityiskohtien vyörytystä. Vierastilaa on jostakin syystä markkinoitu huumoria sisältävänä teoksena, mitä se ei ole. Muutamat vitsikkyyden pilkahdukset – ”hyödytöntä kuin haudan kaivaminen astmapiipulla”; ”parempaa kuin sacherkakuilla ympäröity lottovoitto” eivät nosta teosta sen synkästä goottilaisesta yöstä.
Kerron ensin, mistä pidin kirjassa: Liukkosen tavasta kuvailla tuoksuja sekä ylikehittyneen hajuaistin omistavaa henkilöä. Ja ajatuksesta kirjoittaa historia tuoksujen pohjalta. Kirja todellakin leyhäilee erilaisia tuoksuja laajalla skaalalla. Meksikon Cancúnissa : ”Kardemumman, hiiltyneen paprikan, chilin, paahteisen hiekan, linnunpaskan, vanhan puun, sokerikylläisen alkoholin, uupumuksen ja valkosipuliröyhtäysten tuoksuja.”
Pidin myös Liukkosen kielellisestä lahjakkuudesta – miten siitä voisikaan olla pitämättä. Mutta.
Varoitus: juonipaljastuksia!
550-sivuinen möhkäle kertoo nuoresta miehestä, keksijästä nimeltä Ren Dawn. Hänen itsetuhoinen elämäntyylinsä vie häntä surkeisiin suhteisiin ja mitä kummallisimpiin paikkoihin. Tapahtumissa on mukana terapeutti, joka saa surmansa, sukupuolenvaihdos-operaatio ja omituinen salaseura. Ren yrittää pitää kiinni ammatti-identiteetistään voimakkaiden itse-epäilysten piinaamana. Hän käy läpi historiaansa, lapsuuttaan, keksijän rooliaan.
WSOY:n markkinoinnista tiedämme, että kustannustoimittajan ehdotuksesta Miki Liukkonen kirjoitti mukaan oman itsensä fiktiivisenä romaanihenkilönä. Alkaa siis minäkerronta, minä tarkkailee Reniä ja tapaa hänet sekä Renin seuraan lyöttäytyneet päihderiippuvaiset / mielisairaat tyypit. Kunnes lopulta selviääkin, että ”minä” ja ”Ren” ovatkin yksi ja sama henkilö!
Kertojat läpikäyvät vuorotellen surkeuttaan, sitä miten he eivät tule ymmärretyiksi, vaikka miten yrittävät. ”Minä” jopa tilittää olleensa suht menestynyt kirjailija, mutta kyllästyneensä kirjallisuuteenkin. Murhaava kyynisyys ja lapsellinen egoismi, näyttämisen halu vuorottelevat. Ne harvat huumorin hetket virkistäisivät lukijaa, jos pohjavire ei olisi niin masentava. Päihdeongelmaisia, deliriumia, huumeita.
Jossain kohdin antisankareiden yksityiskohtaisesti kuvattu kohellus tosin tuo hieman mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, mutta ehei: Rimmisen sankarit ovat kaikessa olemattomuudessaan positiivisia, kun taas Vierastilan porukkaa kohtaan on vaikea tuntea mitään myönteistä.
Kustannustoimittaja Samuli Knuuti kertoo loppusivuilla tämän romaanin synnytystuskista. Viime kirjansa jälkeen Miki Liukkonen halusi kirjoittaa selkeän, tiiviin romaanin ja näki vaivaa asian eteen. Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan Vierastila alkoi kehittyä Knuutin vietyä Auroran sairaalaan Martin Amisin kirjan Tiedoksi (1995); sen pohjalta Liukkonen tuotti nopeasti tekstiä, jonka teemana oli pettymys. Alkuun oli päästy, ja Knuutin avulla kirjailija kehitteli käsikirjoitusta eteenpäin.
Kun kirjan sivuilta huokuu eittämätön lahjakkuus ja kielellinen taiturointi, kaikesta huolimatta, niin tuntuu surulliselta, että lopputulema on tällainen ja että kirjaan on jätetty sivukaupalla ilmeisesti ylikierroksilla tuotettua, vaikeasti välittyvää tekstiä. Mikä edes on kirjan teema? Yrititpä miten vain, niin pieleen menee, ja lopulta vihaat kaikkea, eniten itseäsi?
On vielä yksi ongelma.
Kirjassa on niin runsaasti sivistyssanoja, että ne suorastaan häiritsevät. Jos vielä jotenkin hallitsin prefrontaalisen ohimolohkon, hibernoimisen ja lusidiset hetket, niin jouduin kyllä ymmälleni lukiessani, että nenä on vomeronasaalinen elin, ihmisellä on trisomioita, karjuessaan hän oksentaa suustaan khimairoja tai että päähenkilön elämästä oli tullut ”jonkinlainen atellaanin ja palinodian perverssi ristiriita”. Tai että päähenkilö lojuessaan helteessä hotellihuoneen sängyllä tuo mieleen kulahtaneen swingpjattin.
Esim. seuraavan kappaleen jätänkin suosiolla jollekin mattiklingelle: ”- – olettaisi olevansa se joka ohjaa, hallitsee teknologiaa. Mutta teknologia ja digitalisaation paroksysmaalinen supraventrikulaarinen takykardia ovat eräänlaista järjestelmän hygieniaa, sillä on kyky mukautua omiin joustaviin tarkoitusperiinsä, ja näin se pitää meitä kummallisissa ohjaksissaan. Me haaveilemme kuolemattomuudesta. Se on teknologian lopullinen päämäärä. Biologisen vääjäämättömyyden kumoaminen, kaikkien prosessien, se on sotaa riehaantunutta apoptoosia vastaan. Haaveilemme elämästä mikrosirulle painettuna, numerojonojen kummituksena, ekolalisena hourailuna stratosfäärissä… Emme kuitenkaan tietoisesti.”
En siis ihastunut Vierastilaan. Se ei tarkoita, ettenkö tuntisi kunnioitusta Miki Liukkosen muistoa kohtaan sekä surua liian varhain päättyneestä elämästä. Liukkonen todella yritti uudistaa – ja uudistikin – romaanitaidetta. Hän kirjoitti viisi romaania, kolme runokokoelmaa ja yhden aikuisille tarkoitetun kuvakirjan.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 