Pankkien pelikasino ja velallisten hanttikortit

Antti-Pekka Pietilä : Pankkikriisin peitellyt paperit (Art House, 2008)

”Kun presidentti Koivisto, pääministeri Aho ja valtiovarainministeri Viinanen pelastivat pankkeja, rahoituslaitosten itse aiheuttamat virheet jäivät taka-alalle. Pelastustoimet kohdistuivat koko pankkijärjestelmän turvaamiseen. Kriisin syiden selvittäminen ja vastuukysymykset ohitettiin myös akuuttien ongelmien jälkeen.
Asioiden penkomista välteltiin myös siksi, ettei haluttu lietsoa muutoinkin hurjana vellovaa pankkivihaa. Ainakin Iiro Viinanen oli tätä mieltä. Rahoitusmarkkinoiden tunnelma ja epäilyt Suomen kansantaloutta kohtaan olivat muutoinkin suuret.
Kriisin analysointi olisi johtanut välittömästi pankkien tilikirjojen avaamiseen. Samalla olisivat paljastuneet ikävät yksityiskohdat, joita tämäkin kirja käsittelee.”

Taina on esitellyt blogissa Nicholas Shaxsonin kirjan Finanssikirous. Sen alanimeke on paljonpuhuva: Miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät meistä köyhempiä. Kirjan sanoma on niin järeä, että se vaati Tainalta erityista voimanponnistusta. Tässä Antti-Pekka Pietilän kirjassa mittakaava on vaatimattomampi, kansallinen, mutta vaikutus oli minusta samankaltainen. Pietilän kuvaamat tapahtumat Suomen pankkikriisin jälkiselvittelyistä sotivat mielestäni niin vahvasti kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta vastaan, että teki mieli heittää lukuhanke kesken jo alussa. Mutta ei valtion tiedonjulkistamispalkintoja turhille kirjoille myönnetä, joten mielenrauhan uhalla ja tuleva piinaviikko mielessä eteenpäin.

A.-P. Pietilä oli aikaisemmin kirjoittanut pankkikriisistä kolme kirjaa, ja syvä perehtyneisyys asiaan loistaa tästäkin. Hän huomauttaa, että pankeilla oli oikeus periä saatavansa. Hän halusi kuitenkin tuoda esille pankkikriisiin liittyvät valuuttavelkojen perimisen kummallisuudet, asiakirjoihin liittyneet sekavuudet, hyvän pankkitavan rikkomisen ja asiakkaiden huonon kohtelun. Erityisesti Pietilä keskittää huomionsa oikeuskäytännön ihmeellisyyksiin. Hänen mukaansa oikeusistuimissa tehtiin vääryyttä tuhansille velallisille.

1980-luvulla Suomen taloudella meni hyvin, ja maasta puhuttiin jopa Pohjolan Japanina. Pörssikurssit nousivat, markka vahvistui, palkat olivat useana vuonna nousseet lähes 10 prosenttia ja kiinteistöjen arvot näyttivät ainoastaan kohoavan. Yhteiskunnallinen ilmapiiri ja tiedotusvälineet kannustivat riskinottoon. Äkkirikastuneista pörssipelureista tuli ajan sankareita.

1990-luvun alussa maamme kansantalous romahti useiden samanaikaisten iskujen takia. Neuvostoliitto hävisi kartalta ja sen myötä idänkauppa, öljyn hinta nousi, kun Saddam Hussein hyökkäsi Irakiin ja yliarvostettu markka devalvoitiin kahteen otteeseen. Devalvaation takia lainojen vakuuksina olleiden kiinteistöjen arvot suorastaan romahtivat. Nousseet korot ajoivat velallisia vaikeuksiin ja pankit alkoivat periä lainojaan, joiden vakuuksina oli arvonsa menettäneitä kiinteistöjä. Seuranneen pankkikriisin ja laman vuoksi 60 000 yritystä ajautui konkurssiin, 500 000 yksityishenkilöä joutui lainojen tai takaustensa vuoksi ulosoton piiriin ja työttömiä tuli noin puoli miljoonaa.

Pankkeja jouduttiin tukemaan miljardeilla euroilla. Suomessa valittu linja poikkesi muista pohjoismaista. Muualla joidenkin pankkien annettiin kaatua ja myös velallisia autettiin. Suomessa rahoitettiin vain pankkeja, mutta niitä sitten sitäkin runsaammin. Vuosina 1989-1995 suomalaiset veronmaksajat tukivat pankkeja määrällä, joka oli 17,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Se on noin kaksinkertainen määrä siihen, minkä Ruotsi, Norja ja Tanska yhteenlaskettuina joutuivat maksamaan omista kriiseistään. Pankkien pelastusohjelma kehittyi pitkälti SYP:n Björn Wahlroosin teesien pohjalta. Hän esitteli näkemyksiään useissa suljetuissa ryhmissä, esimerkiksi presidentti Koiviston talousseminaarissa 1992. Pankit pelastettaisiin turvaamalla niiden omistamien kiinteistöjen arvot ns. roskapankkien avulla.

Vuoden 1991 alussa Suomen Pankki vapautti termiinimarkkinat. Se mahdollisti vapaan valuuttapelin markan arvoa vastaan tai sen puolesta. Ulkomaankauppaa harjoittavat vientiyritykset hyötyvät devalvaatiosta, sillä silloin niiden tuotteiden hinta ulkomailla halpenee. Pankit taas pystyvät suojaamaan omat valuuttavelkansa ja -saamisensa tehokkaasti termiineillä. Niinpä erityisesti SYP (Suomen Yhdyspankki) ja monet ulkomaankauppaa käyvät suuryritykset vauhdittivat markan kaatumista pelaamalla markkaa vastaan. KOP:n (Kansallis-Osake-Pankin) asiakaskunta painottui enemmän kotimarkkinasektoriin, kauppaan, palveluihin ja rakennusalaan. Siksi sen leirissä devalvaatio nähtiin merkittävänä luottotappiouhkana.

”Suurin osa suomalaisista vientiyrityksistä olikin hankkinut valuuttoja spekulatiivisista syistä. Yritykset myivät valuuttaa termiinillä noin 18 miljardin markan arvosta välittömästi devalvaation jälkeen marraskuussa 1991. Ne siis vaihtoivat ostamansa valuutat takaisin markoiksi devalvaation jälkeen edullisella kurssilla ja kirjasivat itselleen merkittävät kurssivoitot.”

(1/2)

Sivut: 1 2

Vastuuta pakoon yhteiskuntavastuun selän taakse

Teivo Teivainen : Yritysvastuun umpikuja (Kalevi Sorsa -säätiö, 2013)

”Talous on sanan kapitalistisessa nykymerkityksessä ollut olemassa muutaman sadan vuoden ajan, mutta ’vastuullisia talouskäytäntöjä’ voi jäljittää paljon kauemmaksikin historiaan. Ilmiö oli siis olemassa jo pitkään, mutta vuosituhannen vaihteen protestiliikkeiden heittämä julkinen haaste kapitalismin uskottavuudelle auttaa selittämään vastuupuheen nopeaa leviämistä viime vuosina. Yksinään se ei kuitenkaan riitä selitykseksi. Protestienkin syntymiselle on syynsä. Kapitalismin dynaaminen voittokulku viime vuosikymmeninä on merkinnyt yksityisen yritystalouden tunkeutumista yhä uusille elämän alueille.”

Teivo Teivainen kirjoittaa, että hän ei yleensä esitä vastalausetta, jos hänet halutaan määritellä vaikkapa vasemmistohipiksi. Kun julkaisija on Kalevi Sorsa -säätiö, niin kirjaa voi epäillä punahehkuiseksi. Teivainen tunnustaakin, että hänen arviotaan ”yritysvallan kasvun suotavuudesta voinee määritellä keskimääräistä kriittisemmäksi, mikä todennäköisesti jollain tavoin myös välittyy lukijalle”. Kirjan ensisijaisena tarkoituksena ei kuitenkaan ole yritysvallan vaikutusten yleinen paheksunta. Tekijä pohtii, mitä seurauksia voi olla sillä, että yritysvallasta on tulossa aiempaa selvemmin poliittisen ja moraalisen arvioinnin kohde.

Yritysten ja julkisen hallinnon tehtäväpiirien raja käy hämärämmäksi. Erilaisista ideologisista lähtökohdista käsin jaetaan kohtalaisen laajasti näkemys, että liikeyritysten vaikutus yhteisiä asioita koskevassa päätöksenteossa on lisääntynyt. Moraaliset ja poliittiset arviot tämän kehityksen toivottavuudesta vaihtelevat suuresti.

Kirjan ensimmäisessä osassa käsittelyssä on Yritysvastuu poliittisena ilmiönä.

”Kun aikoinaan kansalaisten liikehdintä sai valtaapitävät suostumaan sellaisiin demokraattisiin uudistuksiin kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, uudistuksilla oli yksi selvä raja. Ne pysäytettiin tehtaan porteille.”

Teivaisen mukaan nykyaikaisen kapitalistisen suuryrityksen sekä sisäinen organisaatio että yhteiskuntasuhteet sisältävät poliittisesti merkityksellisiä valtasuhteita. Yritykset ovat melko onnistuneesti pystynyt estämään vaikutelman sellaisesta poliittisuudesta, joka edellyttäisi näiden valtasuhteiden demokratisointia. Yritysvastuukeskustelu paljastaa hänestä miten talouden poliittinen luonne on tullut näkyväksi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Maailman kauppajärjestö WTO:n vuonna 1999 Seattlessa pitämä kokous merkitsee Teivaiselle merkittävää käännekohtaa. Sen yhteydessä globaaliin julkisuuteen nousi voimakas kansalaisliikehdintä. Vuodesta 2001 lähtien Maailman sosiaalifoorumilla on kokoontunut lukuisia talouden valtarakenteita arvostelevia liikkeitä. Occupy Wall Street, Indignad@s ovat muita esimerkkejä protesteista.

Yritykset huolestuivat, kun he huomasivat, että protestoijat eivät erotelleet yrityksiä keskenään. He olivat vihaisia niille kaikille. Mielenosoitusten seurauksena syntyi uusia konsulttiyrityksiä, joiden tehtäväksi tuli varjella yritysten mainetta ja toimintaedellytyksiä kriittisiltä liikkeiltä ja kansalaismielipiteeltä. Lisäksi eräät suuryritykset kuten PricewaterhouseCoopers, KPMG ja Burson Marsteller hankkivat jalansijaa yritysten vastuullisuuden ja maineenhallinnan markkinoilla.

”Yritysvastuuilmiön viimeaikaisen voimistumisen yksi keskeinen syy onkin nimenomaan talouden valtarakenteisiin kohdistuvan kritiikin näkyvyyden lisääntyminen. Kyse on myös yritysmaailman tehokkaasta kyvystä poimia osa radikaalista kritiikistä ja muuttaa se itselleen harmittomaksi vastuupuheeksi. Yhtiövallan kritiikkiin vastaamisesta on tullut oma konsulttiteollisuuden haaransa. Toiminta on ollut siinä mielessä onnistunutta, että protestiliikkeistä ei ole ainakaan vielä muodostunut yhtä voimakasta ja yhtenäistä toimijaa kuin moni vuosituhannen vaihteessa toivoi tai pelkäsi.”

Teivaisen mukaan yritysvastuupuheessa on lisäksi merkittävässä määrin kyse valtiosääntelyn ennaltaehkäisystä. ”Koska yrityskriittisen kansalaisaktivismin yksi yleisimmistä vaatimuksista on valtiosääntelyn lisääminen, kyse on samalla myös (ennakoivasta tai jälkikäteisestä) vastauksesta kansalaisliikkeiden toimintaan.”

Teivaisen mielestä yritykset onnistuivatkin taittamaan kritiikin kärjen. Ympäristöliike vaati ympäristövastuuta ja nyt meillä on vihreää kasvua. Ammattiyhdistysliikkeen huoli demokratiavajeesta paikataan antamalla työntekijöille uusia mahdollisuuksia tehdä vaikkapa tuotekehittelyaloitteita ja kehittää osaamistaan.

Yritysvastuuseen nuivasti suhtautuvan suuntauksen oppi-isä on Milton Friedman. Kotoinen kevytversiomme Björn Wahlroos typistää yritysten vastuun osakeyhtiölain viidenteen pykälään. Sen mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näiden epäilijöiden mielestä liikeyritysten ei tule lainkaan antautua yritysvastuupuheen houkutuksille. Björn Wahlroos painottaa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Markkinat ja demokratia selkeästi kapitalististen yritysten epädemokraattista luonnetta. Hän ennustaa ja toivoo, että kaikenlaisia demokratian ”kohtuuttomuuksia hillitään ja soveltamisalaa rajoitetaan”.

Wahlroosin kirjaa lukiessaan Teivainen huomasi, että monista huonosti perustelluista johtopäätöksistä huolimatta kirjassa on myös tarkkanäköisiä tilannekuvauksia. Puhuessaan merkittävistä yritysjohtajista Wahlroos toteaa, että he ovat saattaneet ”johtaa organisaatiotaan yhtä rautaisella kädellä kuin kuka tahansa diktaattori”. Hän arvelee myös, miten toisen maailmansodan jälkeisen ajan hengen keskusjohtoisuutta voi selittää monien toimitusjohtajien upseeritaustalla.

Teivo Teivaisen kirjan toisen osan otsikko on Yritysvastuun lyhyt historia. Tekijä jakaa kapitalismin laajenemisen ekstensiiviseen ja intensiiviseen kauteen. Karkeasti ottaen kapitalismin laajeneminen oli 1900-luvun alkuun saakka pääasiassa ekstensiivistä. Se tarkoitti uusien maailmankolkkien liittymiseen osaksi kapitalistista järjestelmää. Sen jälkeen kun lähes kaikki maapallon asutut alueet oli liitetty osaksi kapitalistista maailmanjärjestelmää, kyse on ollut etupäässä kapitalismin syventämisestä, intensiivisestä vaiheesta. ”Intensiivinen laajeneminen on kapitalismin syventämistä, yhä uusien asioiden muuttamista kauppatavaran kaltaisiksi.” Kapitalististen liikeyritysten rooli on ollut erityisen näkyvää nimenomaan uudemmassa intensiivisen syventämisen vaiheessa.

Teivainen esittelee lyhyesti osakeyhtiöiden synnyn. Niiden analysoinnissa hän antaa lyhyet puheenvuorot Adam Smithille ja Karl Marxille, joita täydentää herkullisesti John Stuart Mill, yksi sekä liberalismin että klassisen poliittisen taloustieteen tärkeimmistä hahmoista. Juuri se ajattelija, johon liberalismin nimissä esiintyvät yritysvallan puolustajat mielellään viittaavat.

”Siksi on tarpeellista kuunnella, mitä sanottavaa Millillä itsellään oli yritysten toivottavasta valtarakenteesta:

Jos ihmiskunta jatkaa edistystään, emme voi odottaa, että loppupeleissä vallitsee sellainen järjestäytymisen muoto, jossa kapitalisti on päällikkönä ja työntekijät ilman äänivaltaa hallinnossa, vaan pikemminkin sellainen työntekijöiden itsensä tasaveroinen yhteenliittymä, jossa he yhdessä omistavat tarvittavan pääoman ja ovat itse valinneet johtajansa, jotka he myös itse pystyvät halutessaan erottamaan.”

Teivainen ei ala hihkua Koskelaa komppanianpäälliköksi, mutta toteaa arvattavasti lievästi myhäillen:

”Liberalismin aatehistoriasta voi löytää Millin lisäksi paljon muitakin sellaisia aineksia, joiden perusteella voi ihmetellä, miten omistamiseen perustuvien etuoikeuksien ja hierarkkisen yhtiövallan puolustajat onnistuvat nykyisin niin tehokkaasti vetoamaan liberaaleihin vapausaatteisiin.”

Yritysvastuusen paneutunut Teivo Teivainen löytää kiinnostavia näkökulmia aiheeseen USA:sta. Yhdysvaltojen merkitys maailmantaloudessa kiihtyi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Yhä suuremmiksi kasvavissa liikeyrityksissä havahduttiin, että jos liikkeenjohto (”managerit”) on aiempaa vähemmän osakkeenomistajien ohjauksessa, sille avautuu uusia mahdollisuuksia ottaa huomioon muitakin tavoitteita kuin voiton maksimointia.

Vuoden 1929 pörssiromahdus kiihdytti vastuukeskustelua 1930-luvulla. Adolf Berle ja Gardiner Means kirjoittavat klassikkoteoksessa The Modern Corporation and Private Property vuodelta 1933, että modernin yrityksen tulisi muuttua ”sosiaaliseksi eikä niinkään vain voiton maksimointiin pyrkiväksi taloudelliseksi instituutioksi”.

Keskustelu eettisestä yritystoiminnasta sekä yritysten yhteiskunnallisesta vastuusta kiihtyi sotien jälkeen. Howard Bowenin kirjaa Social Responsibility of the Businessman vuodelta 1953 pidetään ensimmäisenä järjestelmällisenä yleisesityksenä aiheesta. Carl Kaysen loi sielukkaan yrityksen (soulful corporation) käsitteen. Hänen mukaansa yritysjohto ei ole enää vain omistajien voitontavoittelun välikappaleena vaan koki olevansa vastuussa omistajien lisäksi myös työntekijöille, asiakkaille, ympäröivälle yhteiskunnalle sekä luonnollisesti yritykselle itselleen.

1960-luvulla kansalaisliikkeiden piiristä nousi voimakasta kritiikkiä. Epäoikeudenmukaisiksi miellettyjen valtarakenteiden kritiikin eräs kohde oli yritysvalta. Yhdysvalloissa 1960-luvun kansalaisoikeusliike vaikutti siihen, että Richard Nixonin johtama hallitus puuttui 1970-luvun alussa yritysten toimintaan. Se antoi lukuisia säädöksiä, jotka käsittelivät ympäristöä, työturvallisuutta ja kuluttajansuojaa.

Kirjan kolmannessa osassa Kapitalismi ja demokratia Teivo Teivainen tekee arvion tulevaisuuden näkymistä. Kirjan kirjoittamisen eräänä motiivina oli se, että kritiikin lisäksi hän halusi tarkastella uusia näköaloja demokraattisen muutoksen mahdollisuuksiin. Yritysvallan nykykritiikistä Teivainen löytää samankaltaisuutta 1960-1970 -luvuilla voimistuneen feminismin kanssa. Feministit auttoivat romuttamaan väitteitä ydinperheestä valtasuhteista vapaana tilana. Tämä politisointi oli yhtenä syynä siihen, että valtasuhteita alettiin säädellä laeilla.

”Vaikka yritysvallan kritiikki ei ole ollut yhtä tuloksellista, myös talouden väittäminen epäpoliittiseksi on nykyisin aiempaa vähemmän uskottavaa. Vielä parikymmentä vuotta sitten yksittäinen tietotekniikkayritys olisi voinut nykyistä helpommin väistää kritiikin lapsiorjien käyttämisestä sen tarvitsemien metallien kaivamiseen. Ajatus, että yrityksen vastuu rajautuu taloudellisen voiton tavoitteluun, oli silloin voimakkaampi. Nyt samanlainen väistöliike olisi yritykselle maineenhallinnallisesti hankalampaa. Juuri tähän hankaluuteen yritysvastuu vastaa. Juuri tässä hankaluudessa on se ideologinen umpikuja, jonka puhkaiseminen voi avata demokraattisia näköaloja.”

Teivainen on onnistunut pakkaamaan pieneen kirjaan hämmästyttävän määrä kiinnostavaa asiaa. Pelkälle maininnalle jäävät:

• YK:n yritykset valvoa liikeyrityksiä
• Esimerkkejä vastuuraportoinnista: Stora Enson palkinto ja Keskon prioriteetit
• Fazer-konsernin epäonnistunut vastuukampanja vuonna 2012
• Vastuupuhe maailmalla: Intian hindufilosofeista islamilaiseen pankkitoimintaan
• Voivatko yhtiöt olla henkilöitä, joilla on kansalaisoikeudet?

Tommi

Oma lähtökohtani kuitenkin on, että talouden jättäminen demokratiapohdintojen ulkopuolelle merkitsee ihmisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden kannalta haitallista rajausta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki talouteen liittyvät asiat tulisi saattaa demokraattisten komiteoiden tai jatkuvan enemmistöpäätöksenteon alaiseksi toiminnaksi. Se tarkoittaa sitä, että taloutta ei voi esimerkiksi näkymättömään käteen viittavilla mahtikäskyillä pyhittää demokratian ulottumattomissa olevaksi alueeksi.

Teivo Teivainen

---

Bailout subprime hedge fund!

Christian Marazzi : Finanssikapitalismin väkivalta (suomentanut Eetu Viren. Tutkijaliitto, 2015)

”Merkittävä ero tämän ja muiden viimeaikaisten kriisien välillä on, että nykyinen kriisi, toisin kuin muut, on globaali eikä alueellinen. Niin kauan kuin muu maailma kykeni rahoittamaan Yhdysvaltoja, kuten aiemmin, kriisi rajoittui tietylle alueelle, koska Yhdysvaltain hallitus voi turvautua laajaan talous- ja rahapoliittiseen elvytysohjelmaan, jonka rahoittajina toimivat ylijäämänsä Yhdysvaltain valtionvelkakirjoihin sijoittavat maat. Mutta kuka nykyään voisi avustaa Yhdysvaltoja pitkäjänteisesti?
Nyt vaikeus on siinä, että kun kriisi on globaali, se on hajottanut itse sen voiman, jonka ansiosta globaali talous on voinut kasvaa, vaikkakin epätasapainoisesti, viimeisten vuosikymmenten kuluessa, nimittäin kysynnän pumppaamisen rakenteellisen ylijäämän maista (kuten Kiina, Japani, Saksa) rakenteellisen alijäämän maihin (kuten Yhdysvallat). Yksityisen kulutuksen laskiessa koko maailmassa pyrkimykset kasvattaa kysyntää Yhdysvalloissa eivät enää riitä.”

Kun kirjan kustantajana on Tutkijaliitto, ounastelin tekstin olevan tavanomaista vaikeampaa. Niin se onkin. Eräitä kappaleita piti hinkata muutamia kertoja läpi ennen kuin aloin ymmärtää mitään. Osaa en tajunnut kunnolla senkään jälkeen, mutta se minkä kuvittelin sisäistäneeni, vei parina yönä unet. Pahaa pelkään, että kirjoittajan teesit ovat pääosin oikeita. Silloin olemme pahassa liemessä. Todella pahassa.

Christian Marazzi on sveitsiläinen taloustieteen tohtori. Hän toimi kirjan julkaisuaikaan sosiaalitutkimuksen professorina. Marazzin kirja ilmestyi 2009 ja sitä päivitettiin vuonna 2011. Se ei kuvaa globaalin talouden nykytilaa, mutta sen vahvuus on toisaalla. Tekijä esittelee näkemyksensä siitä, minkä vuoksi USA:sta 2007-2008 alkanut pankkikriisi levisi maailmanlaajuiseksi. Syyllinen on finanssikapitalismi. Sen syntymistä Marazzi pienessä (103 s.) mutta sitäkin painavammassa kirjassa perkaa. Kirjan lopussa on pieni sanasto, jossa selitetään lyhyesti keskeiset termit; esimerkiksi tuo kummallinen otsikko omin sanoin oiottuna: pelastetaan konkurssin partaalle ajautuneet kehnoimmilla kiinteistölainoilla puliveivannet sääntelemättömät rahastot.

Finanssi-, vakuutus- ja kiinteistöaloilla toimivien yritysten osuus yhdysvaltalaisten yritysten voittojen kokonaisuudesta saavutti 80-luvulla teollisuusyritysten voitto-osuuden. Osuus jatkoi kasvuaan myös sen jälkeen. Kuitenkin merkittävämpää on se, että tuosta lähtien muut kuin varsinaiset finanssialan yritykset ovat rajusti kasvattaneet omia investointeja finanssituotteisiin. Aikaisemmin investoinnit suunnattiin tuotantolaitoksiin, koneisiin ja palkkoihin. Muutos johtuu kohonneista pääoman tuottovaatimuksista. Vaadittavaa tuottoa ei siis löydy omaa tuotantoa kehittämällä. Vuodesta 1998 vuoteen 2007 suurten yritysten (s&p500) voittojen osuus, jota ei investoida uudelleen on kasvanut jatkuvasti.

”Tämä sama keino on johtanut siihen, että yritykset ovat sisäistäneet ’vastuuttomalla’ tavalla shareholder valuen paradigman, osakkeen arvon ensisijaisuuden muiden ’asianosaisten’ etuihin nähden. Tätä jälkimmäistä kutsutaan stakeholder valueksi (palkansaajat, kuluttajat, alihankkijat, ympäristö, tulevat sukupolvet).”

Toista maailmansotaa seuranneiden 30 vuoden aikana vallitsi yhteiskunnallinen kompromissi. Vallitsi tasapaino työvoiman saatavuuden, kulutuskysynnänen riittävyyden sekä voittojen tasaisuuden välillä. Pääoman irtautuminen reaalisesta perustasta on vaarallista, sillä nykyisiä finanssimarkkinoita hallitsee mimetismi: osakkeiden arvo on täysin riippuvainen arvosta, jonka sijoittajien ja toimijoiden kokonaisuus näkee hyväksi antaa sille. Se on uskomus vailla perustaa.

Christian Marazzi kirjoittaa, että olemme finanssitalouden piirissä silloinkin, kun teemme ostoksia supermarketissa ja maksamme luottokortilla. Hän ottaa esimerkiksi autoteollisuuden. Se toimii lähes kokonaan luottomekanismien varassa (osamaksut, leasing). Silloin General Motorsin ongelmat liittyvät sen tytäryhtiöön Gmaciin, joka on erikoistunut kulutusluottoihin. Finanssivetoisuutta on kasvattanut sitä ruokkivien lähteiden lisääntyminen. Suorista ulkomaille tehdyistä investoinneista saadaan osinkoja ja rojalteja. Kolmannen maailman velasta kotiutetaan korkotuottoja. Spekulaatio raaka-aineilla tuottaa ilmeisen hyvin. On eläke- ja sijoitusrahastoja, joihin varakkaat voivat sijoittaa säästöjään.

Marazzin mukaan tasapainoisemman suhteen palauttaminen reaali- ja finanssitalouden välille on käynyt mahdottomaksi. Hän toteaa, että finanssikapitalismille ”ominaisen sisäisen epävakauden analyysi tuo esiin todella perverssejä prosesseja”. Ensiksi se on niin itsenäisessä asemassa, että kollektiiviset intressit jäävät toissijaisiksi (eläketuottojen mahdollinen katoaminen, vaikeus saada kulutusluottoa, palkkojen ja työllisyyden epävakaus). Toiseksi fiktiivisiä voittoja tavoitellaan sellaisten rahoitusinstrumenttien avulla, jotka ovat hallitsemattomia, koska niitä ei säännellä eikä valvota.

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki tiivistävät kirjan viestiä suomenkielisen laitoksen esipuheessa:

”Finanssimarkkinat korvaavat myös yhä enemmän julkisen hyvinvoinnin järjestelmiä yksityisillä sosiaaliturvan muodoilla, joissa keskeisessä asemassa on yksityinen velkaantuminen ja velan hallinta tai hallitseminen velan kautta. Se puolestaan alistaa uudella tavoin työvoimaa pääoman alaisuuteen ja luo sitä kautta kysyntää, mutta samalla polarisoi tuloja ja kasvattaa varallisuuseroja sekä sosiaalisia eroja: yhä useampi on liian köyhä edes velkaan ja putoaa ulos kaiken sosiaaliturvan piiristä, kun taas ne, joilla on varaa velkaan joutuvat panemaan koko elämänsä töihin.”

Maailmanlaajuiset varallisuuserot ovat revähtäneet todella käsittämättömiin mittoihin. Viren ja Vähämäki viittaavat Oxfamin ennusteeseen. Sen mukaan 2016 vaurain prosentti omistaa yli puolet maailman yhteenlasketusta rahamääräisestä varallisuudesta. Etsin netistä uudempaa tietoa ja sitähän löytyi. Se sitten vei loput mielenrauhasta. Kaikesta 2020-2022 syntyneestä uudesta varallisuudesta maailman rikkain prosentti vei 63 %, muille jäi jaettavaksi 37 %.

”Nykyinen kriisi on systeeminen, ja sen myötä koko taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen malli on romahtamassa omien ristiriitojensa paineesta. Kyse on yhteiskuntamallin romahduksesta, ja nyt raivo, illusioiden hajoaminen, epäluottamus ja protestit pakottavat tarkastelemaan itse kapitalismin rajoja.”

Tommi

Lähiön pimeällä puolella

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019.

Musta trilleri betonibunkkerista jää pitkään mietityttämään. Kirja alkaa eeppisellä katsauksella, joka ulottuu vuosituhansien takaa tähän päivään. Alussa on hiljaisuus ja valo, sitten tulevat kasvit ja eläimet. Vihdoin ilmestyy ihminen. Sitten tapahtuu paljon aivan lyhyessä ajassa. 

Lukijalle referoidaan dokumenttifilmien sisältöä. Luodaan uudenlainen asumalähiö, jossa kaikki osiot ovat kytköksissä toisiinsa. Suureksi kasvanut alue on itseriittoinen monine palveluineen, ei ole edes pakko poistua. Työväen unelman keskiössä on ”koti ja työ, perhe ja yhteisö”. Isä käy tehtaassa töissä, äiti on kotona, lapsia on kaksi, kolme.

Unelma väistyy, seuraavassa dokumentissa puhutaan jo betonihelvetistä ja asfalttiviidakosta. Nuorisojengi räkii ja tupakoi. Lähiö elpyy vielä kasinokauden rakennusbuumin aikana, mutta jo koittaa 1990-luku, lama, häädöt ja huumeet. Palveluja edustaa kantabaari, jossa on topless-tarjoilija.

Alueesta ei enää tehdä dokumenttielokuvia. ”2000-luvulla laman lapset kasvavat täällä aikuisiksi lapsiksi uuteen lamaan. He eivät käy koulussa tai töissä, vaan asuvat äitinsä luona, hakkaavat toisiinsa tatuointeja, käyttävät päihteitä ja kuvaavat väkivaltavideoita nettiin. Ympäristö on henkitoreissaan. Asfaltti on niin roudan repimä, että yhä harvempi edes skeittaa.” 

Kuvaan astuvat kasvottomat kiinteistösijoittajat. Uusi omistaja ostaa ensin suurimman kerrostalon ja lopulta koko lähiön. Tästä käynnistyy Kerrostalo.

Tarinan keskiössä on kolmikymppinen Jessica, alamaailmaan ajautunut äiti, joka lähti lähiöstä jo kerran mutta joutui takaisin. Sitten on joukko muitakin antisankareita. Yksi pitää hengellistä kahvilaa ja julistaa raittiuttaan päivä kerrallaan, moni pyörittää huumekauppaa tai toimii kuriirina. Lähiön ympärille on pystytetty aita, josta pyrkii vanha syrjäytynyt ex-lähiöläinen sisäpuolelle. Nuoren polven nimet, Miko, Jere, Jessica, Vanessa, Jade heijastavat ajankuvaa.  

Vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaana ollut Kerrostalo huokuu lähiö-Suomen rappiota ja ylisukupolvista pahaa oloa. Yhteisöllisyys: se on enää sitä, että kuulutaan omaan marginaaliseen porukkaan. Yksi antisankareista, vanhempi Teppo, miettii, että ”kaikilla tuntuu olevan joku porukka”, ovat ne sitten ”teinejä, testopäitä, natseja, narkkareita, hippejä, hiphoppareita, anarkisteja, gangstereja, romaneja, turvapaikanhakijoita tai muita mamuja, turkkilaisia, serbejä, venäläisiä, intialaisia tai somaleja, mitä näitä nyt on”. 

Teppo muistelee kaiholla lähiön alkuaikoja, jolloin elämä maistui eivätkä teinit vetäneet viinaa tai aineita jopa isoäitiensä kanssa. 

Ohuiden seinien läpi kuuluu perheväkivallan ja jengiväkivallan ääniä ja teknojumputusta. Lapset joutuvat kuuntelemaan, kun äiti hankkii elantoa makuuhuoneessa milloin kenenkin kanssa, ja lapset myös hoivaavat päihdevanhempiaan ja hakevat ruuat kaupasta. 

Äidit ja tyttäret kohtaavat päihteiden äärellä ja puhuvat miehistä. Myös Minjan äiti muistelee lähiön kulta-aikoja. ”Mun sukupolven myötä täältä katosi kaikki, mihin kukakin. Mieti nyt omaa ikäluokkaasi, kenellä on isä? Eipä juuri kenelläkään.” Minja myöntää. Äiti ajattelee ääneen, että Minja tulee koska tahansa raskaaksi ”joillekin noista jätkistä”, ja sitten he kaksi naista ovat hoitamassa vauvaa. 

Mikä nostaa Kerrostalon loputtoman kurjuuden kuvauksesta: trillerimäinen juoni, joka liittyy uuteen omistajatahoon sekä vanhaan rikosjuttuun ja lähiöön palaavaan talon merkkihenkilöön. Omistajuus taas liittyy kasvottomaan kapitalismiin ja pienen ihmisen hahmottamiseen pelkkänä ansaintavälineenä ja pelinappulana. En kerro enempää, koska taiten rakennettu juonikuvio on jännittävä ja se kannattaa ottaa itse haltuun.

Lisäksi Kuisma kirjoittaa sydäntäsärkevän hyvin. Rakkautta on, hoivaamista on, toiveikkuutta kohtaamisista ja uusista näköaloista. Ihmiset, vastenmielisimmätkin, elävät johdonmukaisuudessaan omalakisina ja vaikka lukija ei heistä pidä, heidän arvokkuutensa saa toivomaan, että lähiökin löytäisi vanhan arvokkuutensa. 

Mieleeni nousee takavuosien kammottavan Ken Park -elokuvan arvio: ”Painuu tajuntaan mukavasti kuin poltinrauta.” Pätee myös Kerrostaloon. Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa selkäpiitä karmii, mutta silti lukee, koska teos on niin hyvin kirjoitettu, ja luettuaan luulee ymmärtävänsä maailmasta vähän enemmän.

Taina

Älä anna tätä rippilahjaksi

Kai Sadinmaa : Ilmestyskirja (Into, 2017)

   "Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen. Maailmassa ei siten ole itsessään mitään hyvää vaan ainoastaan sen antamassa hyödyssä. Ihminen ja maailma ei ole enää päämäärä sinänsä vaan hyväksikäytettävä väline."

Kai Sadinmaan kirja, noin kaksisataa sivua, ei ole suuri mutta se on sitäkin raskaampi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden nimet kuvaavat hyvin teeman kehittelyn: Dystopia, Siunaus ja Pelastus. Dystopiassa Sadinmaa kuvaa, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä harhautunut ja olemuksestaan vieraantunut länsimaalainen ihminen hyväksikäyttää maailmaa ja lähimmäisiään. Lukijasta tuntuu kuin olisi jäänyt maanvyörymässä sortuneen talon raunioihin. Valonpilkahdusta ei näy niin missään. Tämän takia kirjaa ei voi suositella nuoremmille ikäluokille eikä muillekaan, joiden tulevaisuuden usko on vähänkään horjuva.

   "Trumpin myötä poliittinen korrektius hajosi päreiksi. Sanomisen koordinaatit asetettiin täysin uuteen asentoon. Mitään rajoja valheelliselle, vihamieliselle ja rasistisille puheille ei enää ole. Valheet ovat vain vaihtoehtoisia totuuksia. Totuuden jälkeisellä ajalla on nyt korkeimman mahdollisen tahon, hallitsevan maailmanvallan johtajan siunaus. Rasismille antautuneet käärivät vihan sananvapauden kaapuun ja oikeuttavat sen mielipiteenvapaudella. Mitä tahansa järjetöntä, typerää ja loukkaavaa voi vapaasti sanoa ääneen. ...
   "Pahuus ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin tyhmyys. Paha voidaan aina paljastaa, tyhmyys livahtaa verkkojen läpi. Mitkään perustelut eivät auta tyhmyyttä vastaan. Vaikka esittäisit kiistämättömän faktan, se yksinkertaisesti sivuutetaan. Totuus on voimaton ennakkoluuloja vastaan. Sosiaalisen median rasistiryhmissä tyhmä opettaa tyhmää, sokea opastaa sokeaa. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä ja tyytyväisiä tyhmyydestään. He ovat löytäneet niin suuren varmuuden omassa järjettömyydessään, että heistä on tullut vaarallisia."

Kai Sadinmaan mukaan aivomme ovat pian kyvyttömiä käsittelemään isompia kokonaisuuksia, sillä ne ovat  muotoutumassa lyhyisiin ja pinnallisiin informaatiospurtteihin. Tyhmistymisen myötä menee kyky keskustella ja ajatella. Ennen jouduimme ponnistelemaan löytääksemme vastauksen kysymykseen; nyt asioihin sukeltamiseen ja ilmiöihin paneutumiseen ei ole aikaa. Eikä se kannatakaan. Huomion saa se, joka osaa laajojen selitysten sijaan tiivistää, joten pinnallisuus ja keveys voittavat syvällisyyden. Iskusanoja, manipulointia, syvemmän epiikan sijaan pintaa ja pikavoittoja.

Kai Sadinmaa pelkää, että ihmisiä ollaan kiihtyvässä tahdissa erottamassa toisistaan. Uusia syveneviä rajalinjoja syntyy yksilöiden, ryhmien ja kansakuntien välille. Ihmisiä konkreettisesti yhdistävä julkinen tila katoaa niiden kaupallistamisen myötä. "Ainoa taso, jolla vuorovaikutus sallitaan, on yhteisesti jaettu kuluttajuus, oman elämän yrittäjyys, ihmisyyden ainoa sallittu muoto." 

Sadinmaan kirjan jälkimmäinen osa kuvaa sitä, miten kaupallisuuden piirteet ovat tunkeutuneet kirkkoonkin. Helsingin seurakuntien toiminnan arvostelu on niin rajua, etten enää ihmettele miksi Sadinmaa menetti pappisoikeutensa 2021, kun hän jatkoi kirjassa esitettyjen näkemysten avointa julistamista.

"Helsingin seurakunnat markkinoivat itseään kirkon muutoksen etujoukoksi. Ei olekaan sattumaa, että samaan aikaan kun valtion johtoon valitaan bisnespääministeri [Juha Sipilä] ja hyvinvointivaltiota muutetaan rajulla politiikalla Oy Suomi Ab:ksi, niin Helsingissä kirkkoherroiksi valitaan uusliberalistisia bisnespappeja, poliittiseen oikeistoon sitoutuneita muutosjohtajia, jotka bisnesajattelun hengessä kehittävät seurakuntien uutta toimintakulttuuria. Kirkko Helsingissä peittää kadotetun identiteettinsä, epätoivonsa ja hämmennyksensä murtuvassa maailmassa. Jäsenkadon ahdistamana se näyttelee dynaamista ja nuorekasta. Sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan on fantsua ja pöhinää."

Tuo arvostelu olisi ehkä voinut mennä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin läpi. Viraltapanossa ilmeisesti raskauttavinta olivat Kai Sadinmaan kirkon oppia koskevat käsitykset. Sadinmaan mukaan kirkossa alkoi kaikki mennä pieleen jo Augustinuksesta (354-430) lähtien, tuosta "neuroottisesta oman navan ympärillä pyörivästä syyllisyyskimpusta". Augustinuksella oli syystäkin huono omatunto hänen porsasteltuaan ja irstailtuaan vuosikausia. Siksi häneltä syntyi luontevasti oppi perisynnistä. 

Luther oli sitten syntikirkon kehityksen väistämätön huippu. Ankarassa syyllisyydessä möyrivä, pelon ja kauhun riivaama Luther tuskaili ahdistuneena, etteivät hänen tekonsa voi mitenkään kelvata Jumalalle. Ripittäytyessään synneistään hän kauhukseen huomasi niitä nousevan menneisyydestä jatkuvasti yhä lisää. Lutherin oivallus, että Jumalan armoa ei tarvitse eikä voi ansaita, oli tuolloin järisyttävä. Sadinmaan mukaan tästä oivalluksesta syntyneellä vanhurskauttamisopilla ei ollut juurikaan tekemistä Paavalin ajatusten kanssa, vaikka Luther käytti niitä kehittäessään oppiaan. Lutherin individualistinen armonkokemus ei laajentunut sosiaaliselle tasolle eikä läpäissyt hänen persoonaa. Tuloksena oli patologinen kristitty hahmo, joka saattoi sanoa olevansa hurskas ja samaan aikaan toteuttaa mitä suurinta pahuutta. "Enää ei tarvinnut seurata Kristusta, riitti kun uskoi häneen."

[Pieni lisäys tarvitaan, koska Sadinmaan mukaan kirkossa puhutaan nykyisin kuulijoille käsittämätöntä munkkilatinaa:
"Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella."]

Ero olisi ollut Sadinmaan mukaan valtaisa, jos kirkossa olisi opilliseksi lähtökohdaksi valittu kirkkoisä Ireneus (noin 130-202):

"Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa."

Jeesuksen esimerkin seuraaminen ja toiminnan vaatimus avaa kiinnostavia näkökulmia tie-vertauksiin konkretisoiden sitä. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse oli tiestä orjuudesta vapauteen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen. Sadinmaasta on syytä varautua, että tällä tiellä ei ole aina kesä eikä rento meininki. Onhan kyse Jeesuksen seuraamisesta, ei pelkästään joidenkin oppien totena pitämisestä.

"Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Olenko siis uskovainen? En. Olen tien kulkija. En usko oppiin Jumalasta, Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä vaan kuljen tiellä, jossa nämä tulevat eläväksi todellisuudeksi."

Kai Sadinmaalla on sanottavaa myös kirkon viroista. "Papin tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi." Jeesus muodosti yhteisön, josta tuli alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta. Yksikään apostoli ei nimittänyt seuraajiaan. Nykyisen pappeuden johtaminen alkuseurakunnasta on virhe. Pappeuden perustelu apostolisella jatkumolla alkoi vasta toisella vuosisadalla. Sadinmaan mukaan auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle. Pappi on yhteisönsä valitsema ja hänen auktoriteettinsa johtuu Jeesuksen yhteisölle antamasta auktoriteetista. Sadinmaan mukaan Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. Siksi pappeuden sakramentaalisuutta on riisuttava ja papit on pudotettava jalustalta välimiehen asemasta. Tuosta seuraa johdonmukaisesti, että piispatkin ovat täysin turhaa joukkoa. Tuomiokapitulin mielestä Sadinmaan eksytys kohosi huippuunsa, kun hän esitti, että esimerkiksi ehtoollista voidaan nauttia seurakuntalaisten kesken ilman papin läsnäoloa.

Kai Sadinmaan kirjan ensimmäinen luku on nimeltään Pelko. "Alussa oli pelko. Pelko oli jumalan luona, ja pelko oli jumala. Kaikki on syntynyt pelon voimalla." Sadinmaa näyttää miten monin tavoin meidän erilaisia pelkojamme voidaan käyttää muiden tarkoitusperien toteuttamiseksi. Tämä pelon ja epäluulon periaate tuhoaa tehokkaasti kaiken arvokkaan ja lopulta ihmisten välisen luottamuksen. Kirjan lopussa on hento toivon sarastus. Sadinmaan mukaan rakkauden virran ja elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on edelleen elintärkeää. Se koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä ja kansakuntia. On asetuttava heidän rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämä on uhattuna.

Ihmisen korvaamaton arvo on nostettava jälleen esille. Se alkaa pienistä teoista, joilla maailmaa aletaan kammeta pois nykyiseltä reitiltä. Sadinmaa lainaa teologi Reinhold Niebuhrin ajatusta: "Liberalismi on liian intellektuaalinen, liian vähän emotionaalinen ollakseen historian vaikuttava voima." 

Protesti on lähimmäisenrakkauden lisäksi Sadinmaan kirjan kantavia teemoja: "Vastarinta on ainoa mahdollisuutemme säilyttää elämä maapallolla." Jeesuksen esimerkin mukaan se edellyttää asettumista eri leirien ulkopuolelle ja kieltäytymistä osallistua valtakulttuurin riistäviin rituaaleihin. Kaiken lisäksi pitäisi jaksaa säilyttää pyhä huolettomuus ja kyky heittäytyä ikuisen nyt-hetken varaan uskoen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan, sillä kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan. Huomispäivä kyllä pitää itsestään huolen ja kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Kai Sadinmaan mukaan muutoksen teko on vaikea mutta ei mahdoton tehtävä, vaikka alun vyörytyksen jälkeen heikompiuskoisella lukijalla on jokseenkin toivoton olo. Sillä juuri meidän on se muutos saatava aikaan:

   "Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme."

Kirja on syvästi tuntevan henkilön epätoivoinen hätähuuto. Se puhuttelee vilpittömällä avoimuudellaan.


Tommi

Muutama lisäys:
Perttu Häkkinen haastatteli Kai Sadinmaata kirjan ilmestyttyä. Haastattelu syyskuulta 2017 on Yle Areenassa. Otsikko on Kapinalliset papit, sillä toisena vieraana on Åbo Akademin dosentti Patrik Hagman kirjansa Vastarintausko johdosta.

Viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen: Kai Sadinmaan vastaus ei tyydyttänyt tuomiokapitulia ja hänen pappisoikeutensa poistettiin. Sadinmaa erosi kirkosta. Ehkä hänen ajatuksensa kuitenkin jäivät itämään. Uusimmassa Kirkko & koti -lehdessä 26.10.2022 kannen pääotsikko on:Sirpa Kähkönen on heikompien puolella. Lehdessä Kauniaisten pappi Kari Kuula kirjoittaa Sadinmaan hengessä pelastuksesta (s. 6-7).

"Nyt jos koskaan pitäisi havahtua Jeesuksen kutsuun luopua omastaan. Luopuminen on antamista." Ei enempää vaatteita, neliöitä ja etelänmatkoja vaan kestävämpää elämäntapaa. Ihmisen on pakotettava itsensä lopumaan saavuttamistaan eduista. "Tällaista kääntymistä julistaessaan kirkko seuraa Jeesusta."

Ja Paavalin seurakunta Helsingissä sambaa hoosiannaa 2022.

Eurooppa tarvitsee puolustajia

Vapiseva Eurooppa : mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta. Toim. Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen. Vastapaino 2019.

Tämä oli vasta alkua: vuonna 2019 Eurooppa toipui eurokriisistä, vuoden 2015 pakolaiskriisistä ja vuoden 2016 brexitistä. Vapiseva Eurooppa -kirjan esipuheessa todetaan kriisien kärjistäneen entisestään Euroopassa vallinneita vastakkainasetteluja. Niitä olivat, ja ovat, pohjoisen ja etelän taloudellisen yhteisvastuun jännitteet sekä toisaalta läntisen ja itäisen Euroopan ihanteiden vastakohtaisuus liberaalin demokratian ja nurkkakuntaisen kansallismielisyyden välillä.

Kirja sisältää yhdeksän asiantuntijaesseetä teemoinaan muun muassa pakolaiskysymys, EU:n itäisten jäsenvaltioiden demokratiaongelmat, populismin nousu, eurooppalaisen sosiaalidemokratian kriisi sekä eurovaluutan asema.

Euroopan unionin ongelma tuntuu olleen liiallinen kohteliaisuus ja luottavaisuus. Kun Venäjä otti haltuunsa Krimin niemimaan vuonna 2014, EU reagoi pakotteilla, jotka olivat yhteisölle radikaaleja, mutta eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Juha Jokela kirjoittaa EU:n ulkopolitiikkaa käsittelevässä esseessään: ”EU:n kyky asettaa tuntuvia talouspakotteita naapurisuurvaltaa ja keskeistä kauppakumppania kohtaan on merkittävä poliittisen yhtenäisyyden ja voiman osoitus, erityisesti kun huomioidaan jäsenvaltioiden eriävät Venäjä-näkemykset. Venäjän vastapakotteista ja painostuksesta huolimatta EU:n asettamat pakotteet ovat myös pysyneet voimassa vuodesta 2014 lähtien. Niiden uusimista tarkastellaan kaksi kertaa vuodessa.”

Nyt (heinäkuussa 2022) tiedämme, että Krim oli vasta alkua. Venäjä yrittää saada haltuunsa yhä lisää alueita kadehtimaltaan Ukrainalta ja aloitti siksi hyökkäyssodan viisi kuukautta sitten. EU:n keskeinen kauppakumppani Venäjä kiristää maakaasulla etenkin Saksaa, jonka vanhakantaisille rakenteille sekä teollisuudessa että ihmisasumuksissa kaasu on elintärkeä, ja näistä kamppailusta Suomikin saa osansa kaasua toimittavan Uniper-yhtiön takia.

Euroopan unionia ja rahaliittoa on yhä vaikeampi hallita sen omien arvojen, ihanteiden ja sääntöjen mukaan. Kuten olemme nähneet, jotkin valtiot pompsahtavat toistuvasti otsikoihin uhmatessaan EU:n pelisääntöjä. Itsevaltainen johtajuus on monien kansalaisten mieleen. Katalin Miklóssy, itäisen Euroopan poliittisen historian yliopistotutkija, toteaa itäisten maiden haastavan lännen edustaman demokratian, markkinaliberalismin, yksilöllisyyden ja ihmisoikeusperiaatteet.

”Alati voimistuva kansalliskonservatiivinen trendi sopii hyvin yhteen – –  konservatiivisen oikeusvaltiokäsityksen mukaisen tiukasti keskitetyn valtion ideaalin kanssa. Kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen. Tällaisia vahvoja johtajia tarvitaan kansakuntien kohdatessa ’kriisejä’, joiksi voidaan nimittää lähes mikä tahansa kansainvälinen tai kansallinen ongelmatilanne. Kriisit eivät anna tilaa demokraattiselle prosessille eli julkiselle keskustelulle ja konsensuksen saavuttamiselle, koska ne vievät liikaa aikaa ja ovat siten tehottomia ratkaisemaan ongelmia. Näin kriisejä voidaan hyödyntää yhtenä keinona vaatia laajaa toimintavapautta johtajille ja valtaeliitille.”

Itäisissä demokratioissa, kuten Bulgariassa, saatetaan jopa suhtautua EU:hun kuten aikoinaan Neuvostoliittoon: vastenmielisenä käskyttäjänä, jonka määräyksistä piittaamattomuus on maan tapa.

Jouko Jokisalo arvioi kirjoittaessaan äärioikeiston noususta, että nykyinen meno vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista, nimittäin fasismin ja rasismin torjumisen. Menossa on vaarallinen kehitys ”kohti sosiaalisen putoamisen, prekarisaation ja polarisoitumisen yhteiskuntaa”. Siirrytään epävarmuuteen ja päämäärättömyyteen. Merkillepantavaa on sekin, että enää ei päde vanha ajatus demokratian ja kapitalismin kytkystä toisiinsa. Italialainen filosofi Antonio Gramsci puhui ”hirviöiden aikakaudesta”, jolloin vanha kuolee eikä uusi ole vielä syntynyt; nousee vaarallisia yhteiskunnallisia sairausilmiöitä. Näihin voidaan lukea autoritaarisen kapitalismin voimistuminen Venäjällä, Kiinassa, Turkissa, Itävallassa, Italiassa, Unkarissa ja Puolassa.

Euroopan ja EU:n tilannetta ei erityisesti helpota alueen perinteinen monimuotoisuus. Kuten Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat, eurooppalaisten arvojen määrittely on haastavaa, kun maanosassa ”puhutaan yli kahtasataa kieltä, tullaan hyvin erilaisista kulttuuripiireistä, tunnustetaan eri uskontoja ja näytetäänkin monenlaisilta”.

Ivan Krastev kirjoittaa pakolaisongelmasta, joka koettelee koko EU:n ajatusrakennelmaa. Siirtolaisia ja pakolaisia on nyt liikkeellä kymmenin miljoonin. ”Euroopan ulkorajan ylittäminen on houkuttelevampaa kuin mikään utopia.” Vanhojen siirtomaavaltojen alusmaiden väki ynnä Lähi-idän väki vaatii suojelua Euroopassa (toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen laaditun ja auttamatta vanhentuneen YK:n pakolaissopimuksen perusteella), mutta ei välttämättä tahdo omaksua meille tärkeitä periaatteita, kuten monimuotoisuutta, suvaitsevaisuutta ja  keskustelua.

Puhutaan lopuksi vielä euroalueesta ja Euroopan taloudesta. Sen suhteen Timo Miettinen, ansioitunut ja tv:stäkin tuttu asiantuntija esittää Vapiseva Eurooppa -kirjassa kolme mahdollista tulevaisuuden skenaariota.

1) Syvenevä integraatio, joka voisi tarkoittaa budjettiohjauksen tiivistämistä ja velkajärjestelymekanismin luomista. (Koronapandemian nimissä tapahtunut yhteinen velanotto, ”elpymisväline” edustanee tätä.) 2) Stagnaatio eli pysähtyneisyys. Euroalue jää peruspiirteissään nykyisen kaltaiseksi, kriisimaiden pankeissa oleville valtionlainoille ei tehdä mitään, ja seuraavan kriisin iskiessä Euroopan keskuspankki tulee jälleen elvyttämään.  3) Purkamisen skenaario. Maat ovat enemmän vastuussa omasta finanssipolitiikastaan. Jotkin maat voivat luikahtaa ulos eurosta tai jopa koko euroalue hajota.

Kaiken pessimismin jälkeen on hyvä muistaa, että eurooppalaisen integraation saavutukset ovat kiistämättömiä: oikeusvaltiokehitys, vapaa liikkuvuus ja lähialuepolitiikka. Euroopan unionin puolustajia tarvittaisiin aktiivisesti kertomaan näistä asioista, ettei mediassa vellova yksipuolinen viesti värittäisi koko kuvaa.

Taina

200. artikkeli: Maailma, jonka pandemia mullisti

Juha Siltala: Pandemia : kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin. Otava 2022.

Tämä arvio on kahdessadas kirjallisuusblogissamme julkaistu artikkeli. Psykohistorioitsija Juha Siltala ei petä odotuksia tulkita Covid-19 -pandemian monia ulottuvuuksia niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin näkökulmasta. Minulle kirja oli yllättävästi jopa terapeuttinen lukukokemus. Kun pandemia-ajan on itse voimakkaan omakohtaisesti kokenut, Pandemia antaa kuin lihaa luiden ympärille sitoen omat muistikuvat laajempaan kontekstiin. Muutkin ovat olleet yhtä kummissaan, peloissaan, turhautuneita ja kyllästyneitä.

Kunnianhimoinen teos luotaa korona-aikaa globaalisti. Siltala piirtää kehityskaaria paitsi Suomesta myös muista maista Kiinaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja myöten. Lähdeviitteiden ja kirjallisuuden määrä kertoo valtavasta pohjatyöstä. Lukijalle jotkin luvut ovat haastavia, kun pompitaan maasta ja mantereelta toiselle. Kirjailija puhuu vanhuksiin suhtautumisesta, Suomen omavaraisuudesta, luonnonkatastrofeista, reaktiivisuudesta…

Pandemian kantta kuvittaa Albrecht Dürerin 1500-lukulainen kuparipiirros Melankolia.

Ilmiöitä nousi. Kotoilu, ulkoilureittien suuri suosio, koirabuumi, Zoom- ja Teams-palaverit. Ja muistatteko, miten Suomessa maalaiset vihasivat eteläsuomalaisia, jotka tulivat eristetyltä Uudeltamaalta ”saastuttamaan”? Huhuttiin jopa katupartioista ei-toivottujen tulijoiden häätämiseksi. Myös hanhia vihattiin, kaiketi varmuuden vuoksi, olihan korona eläinkunnasta lähtöisin. Ufohavaintojen lisääntyminen oli kuin paluuta 1970-luvulle. Esitettiin myös toiveikkaita arveluja, että ulkoavaruudesta löytyi jotakin elämään viittaavaa – mikrobi, ääni…

Ihmiset hyvin erilaisissa tilanteissa olivat suuren ja pelottavan äärellä. Tuskaa lisäsi, että asioita ei voinut normaalisti jakaa.  Eristäytyneisyys toi levottomuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä. Muutenkin negatiivisuus tahtoi vallata alaa. Kun viestittely ei tapahdu kasvokkain, vaan keinotekoisesti isommilla tai pienemmillä ruuduilla, kanssakäymisen sävyt herkästi karkeutuvat. Satunnaiset ja ”ulkokehän” tuttavat jäävät paitsioon. Myönteisten tunteiden puute haittaa toivon viriämistä. Osa myönteisten tunteiden puutteesta juontui siitäkin, ettei taide-elämysten pariin – esityksiin ja harrastuksiin – päässyt.

”Yhtäkkiä kaikille kirkastui, että reaalitodellisuudessa kelle hyvänsä saattoi koska hyvänsä sattua mitä hyvänsä. Kehon vastustuskyvyn romahtaminen, tukehtumiskuolema tai pitkällinen autoimmuuninen tuho tekivät pelkkinä omakohtaisina mahdollisuuksina selvää henkisistä immuniteettivarustuksista kuolemaa kohtaan. Omaa loppua ei voinut normaaliin tapaan sulkea tietoisuudesta arkirutiiniin, töihin ja toimiin sekä niitä välittömästi palkitseviin huvituksiin keskittymällä. Kuolemaa oli pakko ajatella omana asiana, ei vanhojen eikä etämaailman osattomien.”

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL läväytti maaliskuussa 2021 pöytään ennusteet jopa 11 170 koronatartunnasta päivässä. Skenaario jätti rajoitusten ja rokotusten vaikutukset huomiotta. Pitkin teosta voi muutenkin hieman ihmetellä THL:n sekä poliitikkojen toimia. Kukaan ei olisi halunnut tehdä ikäviä päätöksiä. Ravintoloiden aukiolojen ympärillä näyteltiin lähestulkoon farssi. Parhaillaan, heinäkuussa 2022, viranomaiset ovat vihdoin tunnustaneet jälleen uuden korona-aallon alkaneen ja laatineet suunnitelman varastoissa pitkään viruneiden neljänsien (!) rokotusannosten jakelusta.

Merkittävä osa järkälemäisen, 900-sivuisen Pandemian (200 sivua on lähdeviitteitä ja lähdekirjallisuusluetteloa) sisällöstä pyörii kovan talouden ympärillä. Siltala pohtii velkaelyvytystä uutena normaalina ja käy läpi eri valtioiden tukipaketteja poliittisine keskusteluineen, niitä toimenpiteitä, joita tehtiin reaktiona pandemian tuomaan ”äkkijarrutukseen”. Hän pohtii kapitalismin voittokulkua eikä näe sen loppua, ”vaan kriisien ja niiden hallintakeinojen pitkäkestoista jatkuvuutta”.  Hän nostaa esiin faktan valtioiden roolin muuttumisesta: painopiste on siirtynyt yhteiskunnan vakauttamisesta voittojen varmistamiseen.

Siltala perustelee kiinnostavasti, miksi poikkeusaikoina autoritaariset hallinnot ja arveluttavat hahmot kuten Trump, Lukashenka, Erdogan ja Bolsonaro menestyvät. Resurssikilpailu lupaa hyvää oikeistolle, kun taas vasemmisto ja liberaalit ovat riippuvaisempia hyvien aikojen tuomasta jakovarasta. Jos vielä kylmän sodan loppumisen aikaan uskottiin kapitalismin ja demokratian kulkevan käsi kädessä, niin nyt ollaan uudessa tilanteessa, monimutkaisessa ylikansallisessa yhteistyössä, sääntöjärjestelmän rappiossa, valtioiden korruptoituneessa voimaantumisessa.

”Vaikka itsevaltiaita esiteltiin länsimaisessa mediassa operettihahmoina tai väistymään tuomittuina sitä mukaa kuin kansan koulutustaso nousisi ja elinkeinot pakottaisivat maan konvergoitumaan kansainvälisiin käytänteisiin, Valko-Venäjä tai Brasilia saattoivat olla hyvinkin todennäköinen tulevaisuudenkuva itse länsimaille ympäristöpaineiden ja resurssipulan maailmassa. Silloin vihollinen voitaisiin entistä helpommin nähdä ulkopuolella ja vahvistaa sisäistä yhteenkuuluvuutta kotimaisesta kleptokratiasta välittämättä. – – Trumpin itsevarma tyyli ja menestyneen liikemiehen maine vetoavat moniin latinomiehiin, vaikka etniset vähemmistöt ovat tavanneet kannattaa demokraatteja.”

Covid-19 muutti ilmeisen peruuttamattomasti työn tekemisen kulttuurin. ”Työt ja asuminen lähentyisivät jälleen etäännyttyään toisistaan toisen maailmansodan jälkeisissä lähiöissä.”

Moni tajusi vasta pysähdyttyään, millaisessa oravanpyörässä oli juossut. ”Koulu- ja työelämän edellyttämä itsensä ylittäminen ei tunne riittävää tasoa. Meritokraattinen ihanne yhdistettynä poispainettuun mutta silti nakertavaan tietoisuuteen ajan rajallisuudesta ajaa mahdottomaan tehtävään: äärellinen yksilö koettaa ahnehtia suorituksia, kvalifikaatioita ja elämyksiä ehtimättä kokea läsnä olevasti niistä mitään.” Lisäpaineita etenkin nuorille tuovat ekologinen tietoisuus ja somessa alati läsnä oleva vertailu. Jonkinlainen vastareaktio nähtiin Yhdysvaltojen irtisanoutumisaallon muodossa.

Itseohjautuvuus töissä on johtanut siihen, että yhä useampi kaipaisi jonkinlaista raamitusta riittävälle työsuoritteelle. Etätöihin siirtyminen ei ehkä ole helpottanut tilannetta. ”Varmuuden vuoksi tehdään enemmän, kun ei tiedetä, mikä on riittävästi”, toteaa työterveyspsykologi. Valtavasti suorittava pyrkii hankkimaan ”turvamarginaalia” odotuksiin nähden. Tässä olisi varmasti työterveysasiantuntijoille työsarkaa.

Suuri muutos on sekin, että nyt vertailemme elämäämme ja menestystämme globaalisti. Enää ei vilkuilla kadehtien vain naapurin virkamiesperheen kivaa taloa, vaan nähdään somessa yksityiskohtaisesti, millaisen uima-altaan äärellä amerikkalainen supertähti tilittää ajatuksiaan koronaeristyksestä. Siltala muistuttaa myös todellisesta globaalista eriarvoisuudesta ja sen vaikutuksesta koronan kuolonuhreihin. Köyhimmissä maissa sairastuneet eivät päässeet happilaitteiden turvaan. Rokotusten tuomaan suojaan taas vaikutti, millainen luottamus yhteiskunnassa oli viranomaisia kohtaan. Esimerkiksi Bulgariassa kallistetaan korva mieluummin kirjavalle netti-informaatiolle kuin virallisille tiedonannoille, ja niinpä rokotuskattavuus on paljon matalampi kuin Euroopassa keskimäärin.

Juha Siltalan Pandemia on laaja, seikkaperäinen, raskas ja mielenkiintoinen. Sanasto ei ole helppoa: alarmismi, ekstrapolaatio, litigaatio ja ruminaatio. Nuo sanat vielä ovat perusteltavissa, mutta Otavan kustannustoimittajat huom! Miten olette päästäneet läpi lyöntivirheet, jopa kappaletoistot ja nimivirheetkin? Kyllästyttää jankuttaa samasta asiasta, mutta niin vain tämä(kin) kirja olisi hyötynyt vielä yhdestä, tarkasta, toimitussihteerimäisestä läpiluvusta.

Jos jostain masokistisesta syystä haluaa palata koronapandemian alkuaikoihin noin kahden vuoden taakse ja lukea omakohtaisen ja korkeatasoisen ”rintamakuvauksen”, suosittelen Saska Saarikosken kirjaa Poikkeustilassa : koronapäiväkirja (HS-kirjat 2020). Lue marraskuussa 2020 Aarrearkussa ilmestynyt arvioni Saarikosken kirjasta tästä. Näin Saarikoski kuvaili tuntojaan maaliskuun 2020 loppupuolella, jolloin poikkeustilan julistamisesta oli kulunut vasta kaksi viikkoa.

”Tunnelma on kuin pyörremyrskyn lähestyessä. Täytetään ruokakaapit, pannaan vettä ämpäreihin, naulataan ikkunaluukut kiinni. Myrskyn pitäisi olla pahimmillaan 5–6 viikon kuluttua. Silloin nähdään, riittääkö hoitopaikkoja ja hengityskoneita. Varmaan tästä selvitään, Suomessa ainakin. Mutta millaisessa maailmassa elämme, kun pöly on laskeutunut? Luulen, että tästä alkaa uusi aika. Ei tietenkään yhdellä iskulla, mutta vähitellen, niin että jälkeenpäin voidaan sanoa: koronasta se alkoi. Uudet asiat nousevat esille. Uudet ihmiset ottavat niistä vastuun. He löytävät uusia ratkaisuja, toivottavasti löytävät. Sillä tämä maailma on rikki.”

Taina