Kai Sadinmaa : Ilmestyskirja (Into, 2017)
"Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen. Maailmassa ei siten ole itsessään mitään hyvää vaan ainoastaan sen antamassa hyödyssä. Ihminen ja maailma ei ole enää päämäärä sinänsä vaan hyväksikäytettävä väline."
Kai Sadinmaan kirja, noin kaksisataa sivua, ei ole suuri mutta se on sitäkin raskaampi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden nimet kuvaavat hyvin teeman kehittelyn: Dystopia, Siunaus ja Pelastus. Dystopiassa Sadinmaa kuvaa, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä harhautunut ja olemuksestaan vieraantunut länsimaalainen ihminen hyväksikäyttää maailmaa ja lähimmäisiään. Lukijasta tuntuu kuin olisi jäänyt maanvyörymässä sortuneen talon raunioihin. Valonpilkahdusta ei näy niin missään. Tämän takia kirjaa ei voi suositella nuoremmille ikäluokille eikä muillekaan, joiden tulevaisuuden usko on vähänkään horjuva.
"Trumpin myötä poliittinen korrektius hajosi päreiksi. Sanomisen koordinaatit asetettiin täysin uuteen asentoon. Mitään rajoja valheelliselle, vihamieliselle ja rasistisille puheille ei enää ole. Valheet ovat vain vaihtoehtoisia totuuksia. Totuuden jälkeisellä ajalla on nyt korkeimman mahdollisen tahon, hallitsevan maailmanvallan johtajan siunaus. Rasismille antautuneet käärivät vihan sananvapauden kaapuun ja oikeuttavat sen mielipiteenvapaudella. Mitä tahansa järjetöntä, typerää ja loukkaavaa voi vapaasti sanoa ääneen. ...
"Pahuus ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin tyhmyys. Paha voidaan aina paljastaa, tyhmyys livahtaa verkkojen läpi. Mitkään perustelut eivät auta tyhmyyttä vastaan. Vaikka esittäisit kiistämättömän faktan, se yksinkertaisesti sivuutetaan. Totuus on voimaton ennakkoluuloja vastaan. Sosiaalisen median rasistiryhmissä tyhmä opettaa tyhmää, sokea opastaa sokeaa. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä ja tyytyväisiä tyhmyydestään. He ovat löytäneet niin suuren varmuuden omassa järjettömyydessään, että heistä on tullut vaarallisia."
Kai Sadinmaan mukaan aivomme ovat pian kyvyttömiä käsittelemään isompia kokonaisuuksia, sillä ne ovat muotoutumassa lyhyisiin ja pinnallisiin informaatiospurtteihin. Tyhmistymisen myötä menee kyky keskustella ja ajatella. Ennen jouduimme ponnistelemaan löytääksemme vastauksen kysymykseen; nyt asioihin sukeltamiseen ja ilmiöihin paneutumiseen ei ole aikaa. Eikä se kannatakaan. Huomion saa se, joka osaa laajojen selitysten sijaan tiivistää, joten pinnallisuus ja keveys voittavat syvällisyyden. Iskusanoja, manipulointia, syvemmän epiikan sijaan pintaa ja pikavoittoja.
Kai Sadinmaa pelkää, että ihmisiä ollaan kiihtyvässä tahdissa erottamassa toisistaan. Uusia syveneviä rajalinjoja syntyy yksilöiden, ryhmien ja kansakuntien välille. Ihmisiä konkreettisesti yhdistävä julkinen tila katoaa niiden kaupallistamisen myötä. "Ainoa taso, jolla vuorovaikutus sallitaan, on yhteisesti jaettu kuluttajuus, oman elämän yrittäjyys, ihmisyyden ainoa sallittu muoto."
Sadinmaan kirjan jälkimmäinen osa kuvaa sitä, miten kaupallisuuden piirteet ovat tunkeutuneet kirkkoonkin. Helsingin seurakuntien toiminnan arvostelu on niin rajua, etten enää ihmettele miksi Sadinmaa menetti pappisoikeutensa 2021, kun hän jatkoi kirjassa esitettyjen näkemysten avointa julistamista.
"Helsingin seurakunnat markkinoivat itseään kirkon muutoksen etujoukoksi. Ei olekaan sattumaa, että samaan aikaan kun valtion johtoon valitaan bisnespääministeri [Juha Sipilä] ja hyvinvointivaltiota muutetaan rajulla politiikalla Oy Suomi Ab:ksi, niin Helsingissä kirkkoherroiksi valitaan uusliberalistisia bisnespappeja, poliittiseen oikeistoon sitoutuneita muutosjohtajia, jotka bisnesajattelun hengessä kehittävät seurakuntien uutta toimintakulttuuria. Kirkko Helsingissä peittää kadotetun identiteettinsä, epätoivonsa ja hämmennyksensä murtuvassa maailmassa. Jäsenkadon ahdistamana se näyttelee dynaamista ja nuorekasta. Sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan on fantsua ja pöhinää."
Tuo arvostelu olisi ehkä voinut mennä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin läpi. Viraltapanossa ilmeisesti raskauttavinta olivat Kai Sadinmaan kirkon oppia koskevat käsitykset. Sadinmaan mukaan kirkossa alkoi kaikki mennä pieleen jo Augustinuksesta (354-430) lähtien, tuosta "neuroottisesta oman navan ympärillä pyörivästä syyllisyyskimpusta". Augustinuksella oli syystäkin huono omatunto hänen porsasteltuaan ja irstailtuaan vuosikausia. Siksi häneltä syntyi luontevasti oppi perisynnistä.
Luther oli sitten syntikirkon kehityksen väistämätön huippu. Ankarassa syyllisyydessä möyrivä, pelon ja kauhun riivaama Luther tuskaili ahdistuneena, etteivät hänen tekonsa voi mitenkään kelvata Jumalalle. Ripittäytyessään synneistään hän kauhukseen huomasi niitä nousevan menneisyydestä jatkuvasti yhä lisää. Lutherin oivallus, että Jumalan armoa ei tarvitse eikä voi ansaita, oli tuolloin järisyttävä. Sadinmaan mukaan tästä oivalluksesta syntyneellä vanhurskauttamisopilla ei ollut juurikaan tekemistä Paavalin ajatusten kanssa, vaikka Luther käytti niitä kehittäessään oppiaan. Lutherin individualistinen armonkokemus ei laajentunut sosiaaliselle tasolle eikä läpäissyt hänen persoonaa. Tuloksena oli patologinen kristitty hahmo, joka saattoi sanoa olevansa hurskas ja samaan aikaan toteuttaa mitä suurinta pahuutta. "Enää ei tarvinnut seurata Kristusta, riitti kun uskoi häneen."
[Pieni lisäys tarvitaan, koska Sadinmaan mukaan kirkossa puhutaan nykyisin kuulijoille käsittämätöntä munkkilatinaa:
"Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella."]
Ero olisi ollut Sadinmaan mukaan valtaisa, jos kirkossa olisi opilliseksi lähtökohdaksi valittu kirkkoisä Ireneus (noin 130-202):
"Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa."
Jeesuksen esimerkin seuraaminen ja toiminnan vaatimus avaa kiinnostavia näkökulmia tie-vertauksiin konkretisoiden sitä. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse oli tiestä orjuudesta vapauteen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen. Sadinmaasta on syytä varautua, että tällä tiellä ei ole aina kesä eikä rento meininki. Onhan kyse Jeesuksen seuraamisesta, ei pelkästään joidenkin oppien totena pitämisestä.
"Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Olenko siis uskovainen? En. Olen tien kulkija. En usko oppiin Jumalasta, Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä vaan kuljen tiellä, jossa nämä tulevat eläväksi todellisuudeksi."
Kai Sadinmaalla on sanottavaa myös kirkon viroista. "Papin tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi." Jeesus muodosti yhteisön, josta tuli alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta. Yksikään apostoli ei nimittänyt seuraajiaan. Nykyisen pappeuden johtaminen alkuseurakunnasta on virhe. Pappeuden perustelu apostolisella jatkumolla alkoi vasta toisella vuosisadalla. Sadinmaan mukaan auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle. Pappi on yhteisönsä valitsema ja hänen auktoriteettinsa johtuu Jeesuksen yhteisölle antamasta auktoriteetista. Sadinmaan mukaan Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. Siksi pappeuden sakramentaalisuutta on riisuttava ja papit on pudotettava jalustalta välimiehen asemasta. Tuosta seuraa johdonmukaisesti, että piispatkin ovat täysin turhaa joukkoa. Tuomiokapitulin mielestä Sadinmaan eksytys kohosi huippuunsa, kun hän esitti, että esimerkiksi ehtoollista voidaan nauttia seurakuntalaisten kesken ilman papin läsnäoloa.
Kai Sadinmaan kirjan ensimmäinen luku on nimeltään Pelko. "Alussa oli pelko. Pelko oli jumalan luona, ja pelko oli jumala. Kaikki on syntynyt pelon voimalla." Sadinmaa näyttää miten monin tavoin meidän erilaisia pelkojamme voidaan käyttää muiden tarkoitusperien toteuttamiseksi. Tämä pelon ja epäluulon periaate tuhoaa tehokkaasti kaiken arvokkaan ja lopulta ihmisten välisen luottamuksen. Kirjan lopussa on hento toivon sarastus. Sadinmaan mukaan rakkauden virran ja elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on edelleen elintärkeää. Se koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä ja kansakuntia. On asetuttava heidän rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämä on uhattuna.
Ihmisen korvaamaton arvo on nostettava jälleen esille. Se alkaa pienistä teoista, joilla maailmaa aletaan kammeta pois nykyiseltä reitiltä. Sadinmaa lainaa teologi Reinhold Niebuhrin ajatusta: "Liberalismi on liian intellektuaalinen, liian vähän emotionaalinen ollakseen historian vaikuttava voima."
Protesti on lähimmäisenrakkauden lisäksi Sadinmaan kirjan kantavia teemoja: "Vastarinta on ainoa mahdollisuutemme säilyttää elämä maapallolla." Jeesuksen esimerkin mukaan se edellyttää asettumista eri leirien ulkopuolelle ja kieltäytymistä osallistua valtakulttuurin riistäviin rituaaleihin. Kaiken lisäksi pitäisi jaksaa säilyttää pyhä huolettomuus ja kyky heittäytyä ikuisen nyt-hetken varaan uskoen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan, sillä kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan. Huomispäivä kyllä pitää itsestään huolen ja kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.
Kai Sadinmaan mukaan muutoksen teko on vaikea mutta ei mahdoton tehtävä, vaikka alun vyörytyksen jälkeen heikompiuskoisella lukijalla on jokseenkin toivoton olo. Sillä juuri meidän on se muutos saatava aikaan:
"Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme."
Kirja on syvästi tuntevan henkilön epätoivoinen hätähuuto. Se puhuttelee vilpittömällä avoimuudellaan.
Tommi
Muutama lisäys:
Perttu Häkkinen haastatteli Kai Sadinmaata kirjan ilmestyttyä. Haastattelu syyskuulta 2017 on Yle Areenassa. Otsikko on Kapinalliset papit, sillä toisena vieraana on Åbo Akademin dosentti Patrik Hagman kirjansa Vastarintausko johdosta.
Viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen: Kai Sadinmaan vastaus ei tyydyttänyt tuomiokapitulia ja hänen pappisoikeutensa poistettiin. Sadinmaa erosi kirkosta. Ehkä hänen ajatuksensa kuitenkin jäivät itämään. Uusimmassa Kirkko & koti -lehdessä 26.10.2022 kannen pääotsikko on:Sirpa Kähkönen on heikompien puolella. Lehdessä Kauniaisten pappi Kari Kuula kirjoittaa Sadinmaan hengessä pelastuksesta (s. 6-7).
"Nyt jos koskaan pitäisi havahtua Jeesuksen kutsuun luopua omastaan. Luopuminen on antamista." Ei enempää vaatteita, neliöitä ja etelänmatkoja vaan kestävämpää elämäntapaa. Ihmisen on pakotettava itsensä lopumaan saavuttamistaan eduista. "Tällaista kääntymistä julistaessaan kirkko seuraa Jeesusta."
Ja Paavalin seurakunta Helsingissä sambaa hoosiannaa 2022.
Vapiseva Eurooppa : mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta. Toim. Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen. Vastapaino 2019.
Tämä oli vasta alkua: vuonna 2019 Eurooppa toipui eurokriisistä, vuoden 2015 pakolaiskriisistä ja vuoden 2016 brexitistä. Vapiseva Eurooppa -kirjan esipuheessa todetaan kriisien kärjistäneen entisestään Euroopassa vallinneita vastakkainasetteluja. Niitä olivat, ja ovat, pohjoisen ja etelän taloudellisen yhteisvastuun jännitteet sekä toisaalta läntisen ja itäisen Euroopan ihanteiden vastakohtaisuus liberaalin demokratian ja nurkkakuntaisen kansallismielisyyden välillä.
Kirja sisältää yhdeksän asiantuntijaesseetä teemoinaan muun muassa pakolaiskysymys, EU:n itäisten jäsenvaltioiden demokratiaongelmat, populismin nousu, eurooppalaisen sosiaalidemokratian kriisi sekä eurovaluutan asema.
Euroopan unionin ongelma tuntuu olleen liiallinen kohteliaisuus ja luottavaisuus. Kun Venäjä otti haltuunsa Krimin niemimaan vuonna 2014, EU reagoi pakotteilla, jotka olivat yhteisölle radikaaleja, mutta eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Juha Jokela kirjoittaa EU:n ulkopolitiikkaa käsittelevässä esseessään: ”EU:n kyky asettaa tuntuvia talouspakotteita naapurisuurvaltaa ja keskeistä kauppakumppania kohtaan on merkittävä poliittisen yhtenäisyyden ja voiman osoitus, erityisesti kun huomioidaan jäsenvaltioiden eriävät Venäjä-näkemykset. Venäjän vastapakotteista ja painostuksesta huolimatta EU:n asettamat pakotteet ovat myös pysyneet voimassa vuodesta 2014 lähtien. Niiden uusimista tarkastellaan kaksi kertaa vuodessa.”
Nyt (heinäkuussa 2022) tiedämme, että Krim oli vasta alkua. Venäjä yrittää saada haltuunsa yhä lisää alueita kadehtimaltaan Ukrainalta ja aloitti siksi hyökkäyssodan viisi kuukautta sitten. EU:n keskeinen kauppakumppani Venäjä kiristää maakaasulla etenkin Saksaa, jonka vanhakantaisille rakenteille sekä teollisuudessa että ihmisasumuksissa kaasu on elintärkeä, ja näistä kamppailusta Suomikin saa osansa kaasua toimittavan Uniper-yhtiön takia.
Euroopan unionia ja rahaliittoa on yhä vaikeampi hallita sen omien arvojen, ihanteiden ja sääntöjen mukaan. Kuten olemme nähneet, jotkin valtiot pompsahtavat toistuvasti otsikoihin uhmatessaan EU:n pelisääntöjä. Itsevaltainen johtajuus on monien kansalaisten mieleen. Katalin Miklóssy, itäisen Euroopan poliittisen historian yliopistotutkija, toteaa itäisten maiden haastavan lännen edustaman demokratian, markkinaliberalismin, yksilöllisyyden ja ihmisoikeusperiaatteet.
”Alati voimistuva kansalliskonservatiivinen trendi sopii hyvin yhteen – – konservatiivisen oikeusvaltiokäsityksen mukaisen tiukasti keskitetyn valtion ideaalin kanssa. Kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen. Tällaisia vahvoja johtajia tarvitaan kansakuntien kohdatessa ’kriisejä’, joiksi voidaan nimittää lähes mikä tahansa kansainvälinen tai kansallinen ongelmatilanne. Kriisit eivät anna tilaa demokraattiselle prosessille eli julkiselle keskustelulle ja konsensuksen saavuttamiselle, koska ne vievät liikaa aikaa ja ovat siten tehottomia ratkaisemaan ongelmia. Näin kriisejä voidaan hyödyntää yhtenä keinona vaatia laajaa toimintavapautta johtajille ja valtaeliitille.”
Itäisissä demokratioissa, kuten Bulgariassa, saatetaan jopa suhtautua EU:hun kuten aikoinaan Neuvostoliittoon: vastenmielisenä käskyttäjänä, jonka määräyksistä piittaamattomuus on maan tapa.
Jouko Jokisalo arvioi kirjoittaessaan äärioikeiston noususta, että nykyinen meno vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista, nimittäin fasismin ja rasismin torjumisen. Menossa on vaarallinen kehitys ”kohti sosiaalisen putoamisen, prekarisaation ja polarisoitumisen yhteiskuntaa”. Siirrytään epävarmuuteen ja päämäärättömyyteen. Merkillepantavaa on sekin, että enää ei päde vanha ajatus demokratian ja kapitalismin kytkystä toisiinsa. Italialainen filosofi Antonio Gramsci puhui ”hirviöiden aikakaudesta”, jolloin vanha kuolee eikä uusi ole vielä syntynyt; nousee vaarallisia yhteiskunnallisia sairausilmiöitä. Näihin voidaan lukea autoritaarisen kapitalismin voimistuminen Venäjällä, Kiinassa, Turkissa, Itävallassa, Italiassa, Unkarissa ja Puolassa.
Euroopan ja EU:n tilannetta ei erityisesti helpota alueen perinteinen monimuotoisuus. Kuten Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat, eurooppalaisten arvojen määrittely on haastavaa, kun maanosassa ”puhutaan yli kahtasataa kieltä, tullaan hyvin erilaisista kulttuuripiireistä, tunnustetaan eri uskontoja ja näytetäänkin monenlaisilta”.
Ivan Krastev kirjoittaa pakolaisongelmasta, joka koettelee koko EU:n ajatusrakennelmaa. Siirtolaisia ja pakolaisia on nyt liikkeellä kymmenin miljoonin. ”Euroopan ulkorajan ylittäminen on houkuttelevampaa kuin mikään utopia.” Vanhojen siirtomaavaltojen alusmaiden väki ynnä Lähi-idän väki vaatii suojelua Euroopassa (toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen laaditun ja auttamatta vanhentuneen YK:n pakolaissopimuksen perusteella), mutta ei välttämättä tahdo omaksua meille tärkeitä periaatteita, kuten monimuotoisuutta, suvaitsevaisuutta ja keskustelua.
Puhutaan lopuksi vielä euroalueesta ja Euroopan taloudesta. Sen suhteen Timo Miettinen, ansioitunut ja tv:stäkin tuttu asiantuntija esittää Vapiseva Eurooppa -kirjassa kolme mahdollista tulevaisuuden skenaariota.
1) Syvenevä integraatio, joka voisi tarkoittaa budjettiohjauksen tiivistämistä ja velkajärjestelymekanismin luomista. (Koronapandemian nimissä tapahtunut yhteinen velanotto, ”elpymisväline” edustanee tätä.) 2) Stagnaatio eli pysähtyneisyys. Euroalue jää peruspiirteissään nykyisen kaltaiseksi, kriisimaiden pankeissa oleville valtionlainoille ei tehdä mitään, ja seuraavan kriisin iskiessä Euroopan keskuspankki tulee jälleen elvyttämään. 3) Purkamisen skenaario. Maat ovat enemmän vastuussa omasta finanssipolitiikastaan. Jotkin maat voivat luikahtaa ulos eurosta tai jopa koko euroalue hajota.
Kaiken pessimismin jälkeen on hyvä muistaa, että eurooppalaisen integraation saavutukset ovat kiistämättömiä: oikeusvaltiokehitys, vapaa liikkuvuus ja lähialuepolitiikka. Euroopan unionin puolustajia tarvittaisiin aktiivisesti kertomaan näistä asioista, ettei mediassa vellova yksipuolinen viesti värittäisi koko kuvaa.
Juha Siltala: Pandemia : kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin. Otava 2022.
Tämä arvio on kahdessadas kirjallisuusblogissamme julkaistu artikkeli. Psykohistorioitsija Juha Siltala ei petä odotuksia tulkita Covid-19 -pandemian monia ulottuvuuksia niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin näkökulmasta. Minulle kirja oli yllättävästi jopa terapeuttinen lukukokemus. Kun pandemia-ajan on itse voimakkaan omakohtaisesti kokenut, Pandemia antaa kuin lihaa luiden ympärille sitoen omat muistikuvat laajempaan kontekstiin. Muutkin ovat olleet yhtä kummissaan, peloissaan, turhautuneita ja kyllästyneitä.
Kunnianhimoinen teos luotaa korona-aikaa globaalisti. Siltala piirtää kehityskaaria paitsi Suomesta myös muista maista Kiinaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja myöten. Lähdeviitteiden ja kirjallisuuden määrä kertoo valtavasta pohjatyöstä. Lukijalle jotkin luvut ovat haastavia, kun pompitaan maasta ja mantereelta toiselle. Kirjailija puhuu vanhuksiin suhtautumisesta, Suomen omavaraisuudesta, luonnonkatastrofeista, reaktiivisuudesta…
Pandemian kantta kuvittaa Albrecht Dürerin 1500-lukulainen kuparipiirros Melankolia.
Ilmiöitä nousi. Kotoilu, ulkoilureittien suuri suosio, koirabuumi, Zoom- ja Teams-palaverit. Ja muistatteko, miten Suomessa maalaiset vihasivat eteläsuomalaisia, jotka tulivat eristetyltä Uudeltamaalta ”saastuttamaan”? Huhuttiin jopa katupartioista ei-toivottujen tulijoiden häätämiseksi. Myös hanhia vihattiin, kaiketi varmuuden vuoksi, olihan korona eläinkunnasta lähtöisin. Ufohavaintojen lisääntyminen oli kuin paluuta 1970-luvulle. Esitettiin myös toiveikkaita arveluja, että ulkoavaruudesta löytyi jotakin elämään viittaavaa – mikrobi, ääni…
Ihmiset hyvin erilaisissa tilanteissa olivat suuren ja pelottavan äärellä. Tuskaa lisäsi, että asioita ei voinut normaalisti jakaa. Eristäytyneisyys toi levottomuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä. Muutenkin negatiivisuus tahtoi vallata alaa. Kun viestittely ei tapahdu kasvokkain, vaan keinotekoisesti isommilla tai pienemmillä ruuduilla, kanssakäymisen sävyt herkästi karkeutuvat. Satunnaiset ja ”ulkokehän” tuttavat jäävät paitsioon. Myönteisten tunteiden puute haittaa toivon viriämistä. Osa myönteisten tunteiden puutteesta juontui siitäkin, ettei taide-elämysten pariin – esityksiin ja harrastuksiin – päässyt.
”Yhtäkkiä kaikille kirkastui, että reaalitodellisuudessa kelle hyvänsä saattoi koska hyvänsä sattua mitä hyvänsä. Kehon vastustuskyvyn romahtaminen, tukehtumiskuolema tai pitkällinen autoimmuuninen tuho tekivät pelkkinä omakohtaisina mahdollisuuksina selvää henkisistä immuniteettivarustuksista kuolemaa kohtaan. Omaa loppua ei voinut normaaliin tapaan sulkea tietoisuudesta arkirutiiniin, töihin ja toimiin sekä niitä välittömästi palkitseviin huvituksiin keskittymällä. Kuolemaa oli pakko ajatella omana asiana, ei vanhojen eikä etämaailman osattomien.”
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL läväytti maaliskuussa 2021 pöytään ennusteet jopa 11 170 koronatartunnasta päivässä. Skenaario jätti rajoitusten ja rokotusten vaikutukset huomiotta. Pitkin teosta voi muutenkin hieman ihmetellä THL:n sekä poliitikkojen toimia. Kukaan ei olisi halunnut tehdä ikäviä päätöksiä. Ravintoloiden aukiolojen ympärillä näyteltiin lähestulkoon farssi. Parhaillaan, heinäkuussa 2022, viranomaiset ovat vihdoin tunnustaneet jälleen uuden korona-aallon alkaneen ja laatineet suunnitelman varastoissa pitkään viruneiden neljänsien (!) rokotusannosten jakelusta.
Merkittävä osa järkälemäisen, 900-sivuisen Pandemian (200 sivua on lähdeviitteitä ja lähdekirjallisuusluetteloa) sisällöstä pyörii kovan talouden ympärillä. Siltala pohtii velkaelyvytystä uutena normaalina ja käy läpi eri valtioiden tukipaketteja poliittisine keskusteluineen, niitä toimenpiteitä, joita tehtiin reaktiona pandemian tuomaan ”äkkijarrutukseen”. Hän pohtii kapitalismin voittokulkua eikä näe sen loppua, ”vaan kriisien ja niiden hallintakeinojen pitkäkestoista jatkuvuutta”. Hän nostaa esiin faktan valtioiden roolin muuttumisesta: painopiste on siirtynyt yhteiskunnan vakauttamisesta voittojen varmistamiseen.
Siltala perustelee kiinnostavasti, miksi poikkeusaikoina autoritaariset hallinnot ja arveluttavat hahmot kuten Trump, Lukashenka, Erdogan ja Bolsonaro menestyvät. Resurssikilpailu lupaa hyvää oikeistolle, kun taas vasemmisto ja liberaalit ovat riippuvaisempia hyvien aikojen tuomasta jakovarasta. Jos vielä kylmän sodan loppumisen aikaan uskottiin kapitalismin ja demokratian kulkevan käsi kädessä, niin nyt ollaan uudessa tilanteessa, monimutkaisessa ylikansallisessa yhteistyössä, sääntöjärjestelmän rappiossa, valtioiden korruptoituneessa voimaantumisessa.
”Vaikka itsevaltiaita esiteltiin länsimaisessa mediassa operettihahmoina tai väistymään tuomittuina sitä mukaa kuin kansan koulutustaso nousisi ja elinkeinot pakottaisivat maan konvergoitumaan kansainvälisiin käytänteisiin, Valko-Venäjä tai Brasilia saattoivat olla hyvinkin todennäköinen tulevaisuudenkuva itse länsimaille ympäristöpaineiden ja resurssipulan maailmassa. Silloin vihollinen voitaisiin entistä helpommin nähdä ulkopuolella ja vahvistaa sisäistä yhteenkuuluvuutta kotimaisesta kleptokratiasta välittämättä. – – Trumpin itsevarma tyyli ja menestyneen liikemiehen maine vetoavat moniin latinomiehiin, vaikka etniset vähemmistöt ovat tavanneet kannattaa demokraatteja.”
Covid-19 muutti ilmeisen peruuttamattomasti työn tekemisen kulttuurin. ”Työt ja asuminen lähentyisivät jälleen etäännyttyään toisistaan toisen maailmansodan jälkeisissä lähiöissä.”
Moni tajusi vasta pysähdyttyään, millaisessa oravanpyörässä oli juossut. ”Koulu- ja työelämän edellyttämä itsensä ylittäminen ei tunne riittävää tasoa. Meritokraattinen ihanne yhdistettynä poispainettuun mutta silti nakertavaan tietoisuuteen ajan rajallisuudesta ajaa mahdottomaan tehtävään: äärellinen yksilö koettaa ahnehtia suorituksia, kvalifikaatioita ja elämyksiä ehtimättä kokea läsnä olevasti niistä mitään.” Lisäpaineita etenkin nuorille tuovat ekologinen tietoisuus ja somessa alati läsnä oleva vertailu. Jonkinlainen vastareaktio nähtiin Yhdysvaltojen irtisanoutumisaallon muodossa.
Itseohjautuvuus töissä on johtanut siihen, että yhä useampi kaipaisi jonkinlaista raamitusta riittävälle työsuoritteelle. Etätöihin siirtyminen ei ehkä ole helpottanut tilannetta. ”Varmuuden vuoksi tehdään enemmän, kun ei tiedetä, mikä on riittävästi”, toteaa työterveyspsykologi. Valtavasti suorittava pyrkii hankkimaan ”turvamarginaalia” odotuksiin nähden. Tässä olisi varmasti työterveysasiantuntijoille työsarkaa.
Suuri muutos on sekin, että nyt vertailemme elämäämme ja menestystämme globaalisti. Enää ei vilkuilla kadehtien vain naapurin virkamiesperheen kivaa taloa, vaan nähdään somessa yksityiskohtaisesti, millaisen uima-altaan äärellä amerikkalainen supertähti tilittää ajatuksiaan koronaeristyksestä. Siltala muistuttaa myös todellisesta globaalista eriarvoisuudesta ja sen vaikutuksesta koronan kuolonuhreihin. Köyhimmissä maissa sairastuneet eivät päässeet happilaitteiden turvaan. Rokotusten tuomaan suojaan taas vaikutti, millainen luottamus yhteiskunnassa oli viranomaisia kohtaan. Esimerkiksi Bulgariassa kallistetaan korva mieluummin kirjavalle netti-informaatiolle kuin virallisille tiedonannoille, ja niinpä rokotuskattavuus on paljon matalampi kuin Euroopassa keskimäärin.
Juha Siltalan Pandemia on laaja, seikkaperäinen, raskas ja mielenkiintoinen. Sanasto ei ole helppoa: alarmismi, ekstrapolaatio, litigaatio ja ruminaatio. Nuo sanat vielä ovat perusteltavissa, mutta Otavan kustannustoimittajat huom! Miten olette päästäneet läpi lyöntivirheet, jopa kappaletoistot ja nimivirheetkin? Kyllästyttää jankuttaa samasta asiasta, mutta niin vain tämä(kin) kirja olisi hyötynyt vielä yhdestä, tarkasta, toimitussihteerimäisestä läpiluvusta.
Jos jostain masokistisesta syystä haluaa palata koronapandemian alkuaikoihin noin kahden vuoden taakse ja lukea omakohtaisen ja korkeatasoisen ”rintamakuvauksen”, suosittelen Saska Saarikosken kirjaa Poikkeustilassa : koronapäiväkirja (HS-kirjat 2020). Lue marraskuussa 2020 Aarrearkussa ilmestynyt arvioni Saarikosken kirjasta tästä. Näin Saarikoski kuvaili tuntojaan maaliskuun 2020 loppupuolella, jolloin poikkeustilan julistamisesta oli kulunut vasta kaksi viikkoa.
”Tunnelma on kuin pyörremyrskyn lähestyessä. Täytetään ruokakaapit, pannaan vettä ämpäreihin, naulataan ikkunaluukut kiinni. Myrskyn pitäisi olla pahimmillaan 5–6 viikon kuluttua. Silloin nähdään, riittääkö hoitopaikkoja ja hengityskoneita. Varmaan tästä selvitään, Suomessa ainakin. Mutta millaisessa maailmassa elämme, kun pöly on laskeutunut? Luulen, että tästä alkaa uusi aika. Ei tietenkään yhdellä iskulla, mutta vähitellen, niin että jälkeenpäin voidaan sanoa: koronasta se alkoi. Uudet asiat nousevat esille. Uudet ihmiset ottavat niistä vastuun. He löytävät uusia ratkaisuja, toivottavasti löytävät. Sillä tämä maailma on rikki.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 