Juha Siltala: Pandemia : kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin. Otava 2022.
Tämä arvio on kahdessadas kirjallisuusblogissamme julkaistu artikkeli. Psykohistorioitsija Juha Siltala ei petä odotuksia tulkita Covid-19 -pandemian monia ulottuvuuksia niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin näkökulmasta. Minulle kirja oli yllättävästi jopa terapeuttinen lukukokemus. Kun pandemia-ajan on itse voimakkaan omakohtaisesti kokenut, Pandemia antaa kuin lihaa luiden ympärille sitoen omat muistikuvat laajempaan kontekstiin. Muutkin ovat olleet yhtä kummissaan, peloissaan, turhautuneita ja kyllästyneitä.
Kunnianhimoinen teos luotaa korona-aikaa globaalisti. Siltala piirtää kehityskaaria paitsi Suomesta myös muista maista Kiinaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja myöten. Lähdeviitteiden ja kirjallisuuden määrä kertoo valtavasta pohjatyöstä. Lukijalle jotkin luvut ovat haastavia, kun pompitaan maasta ja mantereelta toiselle. Kirjailija puhuu vanhuksiin suhtautumisesta, Suomen omavaraisuudesta, luonnonkatastrofeista, reaktiivisuudesta…
Ilmiöitä nousi. Kotoilu, ulkoilureittien suuri suosio, koirabuumi, Zoom- ja Teams-palaverit. Ja muistatteko, miten Suomessa maalaiset vihasivat eteläsuomalaisia, jotka tulivat eristetyltä Uudeltamaalta ”saastuttamaan”? Huhuttiin jopa katupartioista ei-toivottujen tulijoiden häätämiseksi. Myös hanhia vihattiin, kaiketi varmuuden vuoksi, olihan korona eläinkunnasta lähtöisin. Ufohavaintojen lisääntyminen oli kuin paluuta 1970-luvulle. Esitettiin myös toiveikkaita arveluja, että ulkoavaruudesta löytyi jotakin elämään viittaavaa – mikrobi, ääni…
Ihmiset hyvin erilaisissa tilanteissa olivat suuren ja pelottavan äärellä. Tuskaa lisäsi, että asioita ei voinut normaalisti jakaa. Eristäytyneisyys toi levottomuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä. Muutenkin negatiivisuus tahtoi vallata alaa. Kun viestittely ei tapahdu kasvokkain, vaan keinotekoisesti isommilla tai pienemmillä ruuduilla, kanssakäymisen sävyt herkästi karkeutuvat. Satunnaiset ja ”ulkokehän” tuttavat jäävät paitsioon. Myönteisten tunteiden puute haittaa toivon viriämistä. Osa myönteisten tunteiden puutteesta juontui siitäkin, ettei taide-elämysten pariin – esityksiin ja harrastuksiin – päässyt.
”Yhtäkkiä kaikille kirkastui, että reaalitodellisuudessa kelle hyvänsä saattoi koska hyvänsä sattua mitä hyvänsä. Kehon vastustuskyvyn romahtaminen, tukehtumiskuolema tai pitkällinen autoimmuuninen tuho tekivät pelkkinä omakohtaisina mahdollisuuksina selvää henkisistä immuniteettivarustuksista kuolemaa kohtaan. Omaa loppua ei voinut normaaliin tapaan sulkea tietoisuudesta arkirutiiniin, töihin ja toimiin sekä niitä välittömästi palkitseviin huvituksiin keskittymällä. Kuolemaa oli pakko ajatella omana asiana, ei vanhojen eikä etämaailman osattomien.”
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL läväytti maaliskuussa 2021 pöytään ennusteet jopa 11 170 koronatartunnasta päivässä. Skenaario jätti rajoitusten ja rokotusten vaikutukset huomiotta. Pitkin teosta voi muutenkin hieman ihmetellä THL:n sekä poliitikkojen toimia. Kukaan ei olisi halunnut tehdä ikäviä päätöksiä. Ravintoloiden aukiolojen ympärillä näyteltiin lähestulkoon farssi. Parhaillaan, heinäkuussa 2022, viranomaiset ovat vihdoin tunnustaneet jälleen uuden korona-aallon alkaneen ja laatineet suunnitelman varastoissa pitkään viruneiden neljänsien (!) rokotusannosten jakelusta.
Merkittävä osa järkälemäisen, 900-sivuisen Pandemian (200 sivua on lähdeviitteitä ja lähdekirjallisuusluetteloa) sisällöstä pyörii kovan talouden ympärillä. Siltala pohtii velkaelyvytystä uutena normaalina ja käy läpi eri valtioiden tukipaketteja poliittisine keskusteluineen, niitä toimenpiteitä, joita tehtiin reaktiona pandemian tuomaan ”äkkijarrutukseen”. Hän pohtii kapitalismin voittokulkua eikä näe sen loppua, ”vaan kriisien ja niiden hallintakeinojen pitkäkestoista jatkuvuutta”. Hän nostaa esiin faktan valtioiden roolin muuttumisesta: painopiste on siirtynyt yhteiskunnan vakauttamisesta voittojen varmistamiseen.
Siltala perustelee kiinnostavasti, miksi poikkeusaikoina autoritaariset hallinnot ja arveluttavat hahmot kuten Trump, Lukashenka, Erdogan ja Bolsonaro menestyvät. Resurssikilpailu lupaa hyvää oikeistolle, kun taas vasemmisto ja liberaalit ovat riippuvaisempia hyvien aikojen tuomasta jakovarasta. Jos vielä kylmän sodan loppumisen aikaan uskottiin kapitalismin ja demokratian kulkevan käsi kädessä, niin nyt ollaan uudessa tilanteessa, monimutkaisessa ylikansallisessa yhteistyössä, sääntöjärjestelmän rappiossa, valtioiden korruptoituneessa voimaantumisessa.
”Vaikka itsevaltiaita esiteltiin länsimaisessa mediassa operettihahmoina tai väistymään tuomittuina sitä mukaa kuin kansan koulutustaso nousisi ja elinkeinot pakottaisivat maan konvergoitumaan kansainvälisiin käytänteisiin, Valko-Venäjä tai Brasilia saattoivat olla hyvinkin todennäköinen tulevaisuudenkuva itse länsimaille ympäristöpaineiden ja resurssipulan maailmassa. Silloin vihollinen voitaisiin entistä helpommin nähdä ulkopuolella ja vahvistaa sisäistä yhteenkuuluvuutta kotimaisesta kleptokratiasta välittämättä. – – Trumpin itsevarma tyyli ja menestyneen liikemiehen maine vetoavat moniin latinomiehiin, vaikka etniset vähemmistöt ovat tavanneet kannattaa demokraatteja.”
Covid-19 muutti ilmeisen peruuttamattomasti työn tekemisen kulttuurin. ”Työt ja asuminen lähentyisivät jälleen etäännyttyään toisistaan toisen maailmansodan jälkeisissä lähiöissä.”
Moni tajusi vasta pysähdyttyään, millaisessa oravanpyörässä oli juossut. ”Koulu- ja työelämän edellyttämä itsensä ylittäminen ei tunne riittävää tasoa. Meritokraattinen ihanne yhdistettynä poispainettuun mutta silti nakertavaan tietoisuuteen ajan rajallisuudesta ajaa mahdottomaan tehtävään: äärellinen yksilö koettaa ahnehtia suorituksia, kvalifikaatioita ja elämyksiä ehtimättä kokea läsnä olevasti niistä mitään.” Lisäpaineita etenkin nuorille tuovat ekologinen tietoisuus ja somessa alati läsnä oleva vertailu. Jonkinlainen vastareaktio nähtiin Yhdysvaltojen irtisanoutumisaallon muodossa.
Itseohjautuvuus töissä on johtanut siihen, että yhä useampi kaipaisi jonkinlaista raamitusta riittävälle työsuoritteelle. Etätöihin siirtyminen ei ehkä ole helpottanut tilannetta. ”Varmuuden vuoksi tehdään enemmän, kun ei tiedetä, mikä on riittävästi”, toteaa työterveyspsykologi. Valtavasti suorittava pyrkii hankkimaan ”turvamarginaalia” odotuksiin nähden. Tässä olisi varmasti työterveysasiantuntijoille työsarkaa.
Suuri muutos on sekin, että nyt vertailemme elämäämme ja menestystämme globaalisti. Enää ei vilkuilla kadehtien vain naapurin virkamiesperheen kivaa taloa, vaan nähdään somessa yksityiskohtaisesti, millaisen uima-altaan äärellä amerikkalainen supertähti tilittää ajatuksiaan koronaeristyksestä. Siltala muistuttaa myös todellisesta globaalista eriarvoisuudesta ja sen vaikutuksesta koronan kuolonuhreihin. Köyhimmissä maissa sairastuneet eivät päässeet happilaitteiden turvaan. Rokotusten tuomaan suojaan taas vaikutti, millainen luottamus yhteiskunnassa oli viranomaisia kohtaan. Esimerkiksi Bulgariassa kallistetaan korva mieluummin kirjavalle netti-informaatiolle kuin virallisille tiedonannoille, ja niinpä rokotuskattavuus on paljon matalampi kuin Euroopassa keskimäärin.
Juha Siltalan Pandemia on laaja, seikkaperäinen, raskas ja mielenkiintoinen. Sanasto ei ole helppoa: alarmismi, ekstrapolaatio, litigaatio ja ruminaatio. Nuo sanat vielä ovat perusteltavissa, mutta Otavan kustannustoimittajat huom! Miten olette päästäneet läpi lyöntivirheet, jopa kappaletoistot ja nimivirheetkin? Kyllästyttää jankuttaa samasta asiasta, mutta niin vain tämä(kin) kirja olisi hyötynyt vielä yhdestä, tarkasta, toimitussihteerimäisestä läpiluvusta.
Jos jostain masokistisesta syystä haluaa palata koronapandemian alkuaikoihin noin kahden vuoden taakse ja lukea omakohtaisen ja korkeatasoisen ”rintamakuvauksen”, suosittelen Saska Saarikosken kirjaa Poikkeustilassa : koronapäiväkirja (HS-kirjat 2020). Lue marraskuussa 2020 Aarrearkussa ilmestynyt arvioni Saarikosken kirjasta tästä. Näin Saarikoski kuvaili tuntojaan maaliskuun 2020 loppupuolella, jolloin poikkeustilan julistamisesta oli kulunut vasta kaksi viikkoa.
”Tunnelma on kuin pyörremyrskyn lähestyessä. Täytetään ruokakaapit, pannaan vettä ämpäreihin, naulataan ikkunaluukut kiinni. Myrskyn pitäisi olla pahimmillaan 5–6 viikon kuluttua. Silloin nähdään, riittääkö hoitopaikkoja ja hengityskoneita. Varmaan tästä selvitään, Suomessa ainakin. Mutta millaisessa maailmassa elämme, kun pöly on laskeutunut? Luulen, että tästä alkaa uusi aika. Ei tietenkään yhdellä iskulla, mutta vähitellen, niin että jälkeenpäin voidaan sanoa: koronasta se alkoi. Uudet asiat nousevat esille. Uudet ihmiset ottavat niistä vastuun. He löytävät uusia ratkaisuja, toivottavasti löytävät. Sillä tämä maailma on rikki.”
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 