Siunattuja ohjuksia ja voittoisaksi voideltuja sotilaita

Juha Meriläinen : Putinin alttaripoika : patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota (Otava, 2023)

     ”Kirill eli Vladimir Gundjajev oli leningradilaisen pappissuvun vesa. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osaston johtaja metropoliitta Nikodim poimi älykkään ja kunnianhimoisen nuorukaisen siipiensä suojiin jo ennen kuin tämä ehti valmistua Leningradin teologisesta akatemiasta. Vain pari vuotta myöhemmin Kirillin nimi ilmaantui KGB:n dokumentteihin.

     ”Kirilliä koskevissa uutisissa muistetaan nykyisin mainita, että hän oli KGB:n agentti. Tämä tieto kertoo Kirillistä vielä melko vähän. Kansainvälisiä ekumeenisia tehtäviä, joihin Nikodim Kirillin johdatti, ei voinut tehdä ilman yhteistyötä KGB:n kanssa. Osa KGB:n kanssa yhteistyötä tehneistä papeista teki sitä vastentahtoisesti, osa vapaaehtoisesti. Suuri kysymys Kirillin ja monen muun neuvostoajan venäläisen papin kohdalla on, oliko kyseessä pappi, joka joutui yhteistyöhön KGB:n kanssa, vai KGB:n kasvatti, jonka tehtävänä oli soluttautua kirkkoon. Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan täysin varmaa vastausta.”

Metropoliitta Nikodim etsi aktiivisesti nuoria, lupaavia kykyjä kirkon palvelukseen. Monet ”Nikodimin pojista” nousivatkin keskeisiin tehtäviin, heistä näkyvimpänä ortodoksisen kirkon nykyinen patriarkka Kirill (synt. 1946). Nuoren Kirillin urakehitys oli nopea. Meriläisen mukaan se kertoo Kirillin lahjakkuudesta sekä viranomaisten suopeasta suhtautumisesta. KGB:ssä ensimmäinen merkintä Kirillistä löytyy vuodelta 1972. Hän aloitti 24-vuotiaana Nikodimin sihteerinä ja ehti toimia siinä vain vuoden, kun hänet nimitettiin Moskovan edustajaksi Kirkkojen maailmanneuvostoon, Geneveen.

Kirillin tuli raportoida KGB:lle kansainvälisten organisaatioiden toiminnasta. Lisäksi hänen tuli edistää niissä Neuvostoliitolle suotuisia päätöksiä. 1970- ja 1980-lukujen aikana Kirillistä tuli yksi Moskovan patriarkaatin merkittävimmistä diplomaateista. 1989 hänet nimitettiin Nikodimin entiseen virkaan ulkosuhteiden osaston johtajaksi ja 1991 hän sai metropoliitan arvon. Patriarkaksi hänet valittiin vuonna 2009.

Jo alussa Juha Meriläinen tekee muutaman asia selväksi. Hänen kirjansa ei ole provokaatio. Kirjan nimi ei ole patriarkka Kirilliin kohdistuva loukkaus. Termin Putinin alttaripoika Meriläinen lainasi paavi Franciscukselta. Kun paavi keskusteli Kirillin kanssa Putinin aloittaman sodan johdosta, Franciscus korosti, että kirkon johtajat eivät voi olla valtion pappeja. He eivät voi käyttää politiikan vaan Jeesuksen kieltä.
”Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.”

Juha Meriläinen ei ole taustaltaan Venäjä-tutkija. Hän on työssään keskittynyt muun muassa uskonnon rooliin kylmässä sodassa sekä uskonnon ja nationalismin suhteeseen. Meriläinen tapasi patriarkka Kirillin ensimmäisen kerran 2018 eräässä muistojumalanpalveluksessa Pietarissa. Hän kiinnitti silloin huomiota Kirillin painokkaasti esittämään kritiikkiin samaa sukupuolta olevien parien avioliitoista. Lisäksi Kirill kuvasi valtion ja kirkon välistä suhdetta Venäjällä täysin toisin kuin valtiovallan edustaja omassa puheessaan. Sota Ukrainassa johti hänet pohtimaan tuota suhdetta tarkemmin ja kirjoittamaan siitä. Meriläisen kirja ruotii erinomaisen selkeästi kirkon ja valtion suhteen muutosta Venäjällä sekä Kirillin roolia muutoksen edustajana. Hän valottaa myös Venäjän ja Ukrainan historiaa ansiokkaasti. Teos sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon 2024.

Kirkon basaarista öljyä, tupakkaa, viinaa…

Neuvostojärjestelmä suojasi ortodoksikirkon uskonnollisen monopoliaseman. Samalla se kuitenkin piti kirkon resursseiltaan ja hengeltään heikkona. Kun Neuvostoliitto romahti, kirkko oli lähellä vararikkoa. Presidentti Jeltsin antoi 1994 ortodoksiselle kirkolle oikeuden tuoda tullivapaasti humanitaarisia avustuksia, joihin kuului mm. tupakka. Ulkosuhteiden osaston osuus oli noin 10 prosenttia koko maan tupakan tuonnista. Kirkon pankki Sofrino toi vero- ja tullivapaasti miljoonia pulloja ehtoollisviinejä. Tullivapaudesta luovuttiin 90-luvun loppupuolella rikosepäilyjen herättyä. Lisäksi ongelmia alkoi ilmetä rikollisryhmien kanssa, jotka myös kiinnostuivat tästä tuottoisasta bisneksestä. Talouslehti Forbes nosti esille myös Nikolo-Ugreshkyn luostarin. Sen piirissä liikuteltiin satojen miljoonien dollarien arvosta alkoholin myyntituloja, joita ei virallisissa raporteissa näy nimeksikään. Meriläinen arvelee, että todennäköisesti ortodoksisen kirkon tärkein tulolähde oli kuitenkin öljy.

Ortodoksisen kirkon vaurastuminen moninaisen yritystoiminnan avulla todistaa kirkon yhteiskunnallisen aseman vahvistumisesta. Kirkko sai valtiolta vero- ja tullihelpotuksia, eikä sen tarvinnut tehdä tiliä omaisuudestaan. Se on osoitus venäläisestä basaaritaloudesta. Se on osa klaanijärjestelmää, joka muodostuu monimutkaisista sukulais- ja lojaliteettiverkostoista. Kaikki omaisuus kuuluu klaanille ja viime kädessä tsaarille, joka jakaa taloudellisia oikeuksia alamaisille. Yksityisomaisuuden suojaa länsimaisessa mielessä ei ole. Professori Jukka Korpelan mukaan varallisuus on nykyään jonkinlainen lähipiirin sisäinen pooli, jossa ei aina tiedä mikä on kenenkin omaisuutta. Johtajien omien ja organisaatioiden rahojen välinen raja on häilyvä.

Kirkko oli ainoita toimivia instituutioita, jotka jäivät jäljelle Neuvostoliiton hajottua. Se oli aluksi resursseiltaan heikko, mutta sillä oli eräs merkittävä etu. Se kattoi sekä maantieteellisesti että kirkkopoliittisesti lähes koko entisen Neuvostoliiton alueen. 90-luvun puolivälin jälkeen kirkon vahvistuminen teki siitä valtiovallan silmissä entistä kiinnostavamman yhteistyökumppanin. Siksi sitä kannatti tukea ja kuunnella sen pyyntöjä. Ortodoksinen kirkko olikin ainoa taho, jolle valtiovalta palautti neuvostohallinnon takavarikoimaa omaisuutta.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Helsingin nähtävyyksien innoittamia leppoisia luentoja

Teivo Teivainen : Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017)

”Kuulun sukupolveen, joka eli lapsuutensa aikana, jolloin Suomi oli homogeenisempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat siinä mielessä erikoista aikaa. Vaikka suomalaisuus on jatkuvassa muutoksessa, muistot etnisesti suhteellisen yhtenäisestä Suomesta vielä muokkaavat sukupolveni ja erityisesti minua vanhempien näkemyksiä. Sen ajan muistot voivat vieläkin hankaloittaa sopeutumista uuteen maailmaan.

”Miika Tervonen on osoittanut, kuinka ’yhden kulttuurin ihanne’ on synnyttänyt Suomen historiassa ’eräänlaisia etnisen monimuotoisuuden vähentämis- ja peittämisoperaatioita’. Sotien jälkeisestä ajasta hän samalla toteaa, että se ’todella oli vähemmän kirjava ja kansainvälinen kuin Topeliuksen aikainen, monikulttuuriseen imperiumiin kytkeytynyt suuriruhtinaskunta’.”

Lainauksesta käy ilmi kirjan viritys. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen liittää joustavasti omat kokemuksensa Suomen historian eräisiin enemmän tai vähemmän vaiettuihin kipupisteisiin. Teivainen esitteli nykytaiteen museo Kiasman toimeksiannosta Helsingin keskustan historiallisia kohteita turisteille 2012 alkaen. Näistä kävelykierroksista jalostui tämä kirja, jossa Teivainen johdattaa lukijansa eräille muistomerkeille ja merkittävien instituutioiden äärelle. Näiden välityksellä hän havainnollistaa muutamia keskeisiä suomalaisuuteen liittyviä rajauksia ja ristiriitoja.

Kirjan tyyli on miellyttävän pohdiskeleva. Professori Teivainen ei sorru todistamaan älynsä ylivertaisuutta luennoimalla hänelle tutuista aiheista. Hän esittelee näkemyksensä hyvin perustellen ja asiaa eri kulmista valaisten. Tämä haastaa lukijan tarkistamaan omia mielipiteitään. Lukujen otsikot antavat jo vähän osviittaa, miten näitä kansallisten perinteiden jännitteitä kirjassa käsitellään. Muutamia esimerkkejä:

– Alkusanat: Homopropagandaa Uspenskin katedraalilla
– Siniristijihadismi Lippulaulussa
– Erillishakaristi
– Käyrä miekka Karjalassa
– Valkoisen Suomen puolesta
– Etnistä profilointia Rautatieasemalla

Kirja lähtee liikkeelle repäisevästi. Teivo Teivainen kertaa tapahtumat, jotka kiidättivät hänet suoraan Venäjän propagandakoneiston myrskynsilmään. Hän oli kutsunut mukaan Uspenskin katedraalin esittelyyn kaksi suomalaista naistaiteilijaa. Heillä oli päällään paidat, joissa luki ”Free Pussy Riot”. Lyhyen, katedraalin ulkopuolella pidetyn esittelyn yhteydessä he lausuivat kerran tuon iskulauseen ääneen. Muuten he seisoivat hiljaa. Katedraalikin oli lukossa.

Lopputulos oli melkoinen. Muutamassa viikossa venäläisessä mediassa Teivaisesta kehittyi homoprofessori, joka naisvihassaan oli pakottanut tyttöparat julistamaan sisällä katedraalissa homopropagandaa. Kävelyn toisessa kohteessa laulaneen muusikon pieni kannettava kaiutin muuttui todisteeksi Teivaisen kanniskelemasta virtsakanisterista. Sen kanssa hänen väitettiin uudestaan yrittäneen sisään temppeliä tärvelemään.

Teivainen otti asian rauhallisesti. Hän kirjoittaa, että provokaatiot voivat olla oppimisen apuväline. Tapahtumasarja sai hänet pohtimaan Suomen idänsuhteita entistä innokkaammin. Hän katsoi, että maailmanpoliittisia kävelyjä tarvitaan lisää. Tämän kirjan kävelykierros alkaa Tähtitorninmäeltä, esihistoriasta ja kulkee kohti tulevaisuutta päättyen Kansalaistorin tienoille.

”Onko Suomi kenties jopa maailman saksalaisystävällisin maa? Ainakin poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilän mukaan näin on ollut viimeisen sadan vuoden ajan ja on vieläkin. Asiaa selvittääkseni kutsuin palkitun saksalaistutkijan Silke Trommerin pitämään puheen eräällä kävelylläni Saksalaisen kirkon luona.

”Trommer yhtyi Hentilän arvioon. Hän näki maidemme välillä myös eroja. Suomessa väitöskirjatutkijanani vuosia viettänyt Trommer kertoi tulevansa maasta, jossa kansallisen historian varjopuolia pohditaan pakkomielteisesti. Suomessa hän oli kohdannut maan, jossa historian varjopuolista vaietaan yhtä pakkomielteisesti. Väinö Linnan kirjojen avulla hän oli lopulta huomannut, että vaikeneminen ei kuitenkaan ollut täydellistä.”

Teivo Teivainen laajentaa aiheiden käsittelyä ottamalla mukaan tai haastattelemalla muitakin asiaan perehtyneitä henkilöitä. Esimerkiksi Tähtitorninmäen juurella asuu emeritusprofessori Matti Klinge, historiantutkimuksemme kärkihahmo, vaikka toisten mielestä hän maalaa liian ruusuista kuvaa itänaapurista: ”Niinpä minua kiinnostaa, millaisen soraäänen hän voisi tarjota sortokautta koskevaan keskusteluun.”

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Satu Santalan kanssa Teivainen pohti Maailmanpankin demokratiavajetta ja globaalin talouden näkymiä. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen valaisi markan vaihtumista euroksi ja suomalaisen rahapolitiikan itsenäisyyttä. UPM-Kymmenen Biorefiningin sidosryhmäjohtaja oli luonteva lähtöpiste, kun Teivainen käsitteli Uruguayn sellutehtaan rakentamiskiemuroita ja miksi Suomi-kuva eteläamerikkalaisin silmin ei aina kovin myönteisenä näyttäydy.

Teivo Teivainen ei rajoitu special guest star -valinnoissaan vain eliittiin. Näkemyksiään saavat esittää myös esimerkiksi poliisi, joka tarkisti etnisiin vähemmistöihin kuuluvien papereita liian ahkerasti ja ravintoloitsija, joka herätti kohua rasistisilla kommenteilla. Suohpanterror-ryhmän aktivistit, ”suopunkiterroristit”, ja Suvi West (sarjasta Märät säpikkäät) kommentoivat suomalaisten saamelaisiin kohdistamaa kolonialismia ja sortoa. Kommenttipuheenvuorot saavat Lapissa valtaväestön etuja tomerasti ajava Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä sekä presidentti Niinistökin.

Teivainen kirjoittaa, että saamelaiset ovat kokeneet vähättelyä ja joutuneet sen lisäksi osallistumaan osittain suomalaisuuden luomiseen. Saamelainen kulttuuri nähtiin yhtenä ”toisista”, joihin suomalainen identitetti teki eroa. Liberaalia suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden projektia pönkitettiin kuvalla taikauskoisesta ja sivistymättömästä kansasta.

”Stereotypioiden taustalla on suomalaisen rotuajattelun historiaa. Tämän kävelyn aikana olemme pohtineet, kuinka suomalaiset sovelsivat itsenäisyyden alkuvaiheessa rotuoppeja esimerkiksi suhteessa venäläisiin. Samoihin aikoihin suomalaiset antropologit määrittelivät saamelaiset alempirotuisiksi. Erityisesti saksalaisten rotuhierarkioissa suomalaiset oli usein määritelty puutteellisiksi, mutta saamelaisten kallojen mittaaminen ja antropologiset kenttätyöt toivat mahdollisuuden kohottaa itsetuntoa pönkittämällä näkemystä toisten alemmuudesta.”

Teivainen painottaa, että perinteiden vaalimisessa on paljon hyvää ja kaunista. Kuitenkin on varottava, että kansallisen yhteisön luomiseen liittyvä vieraan vieroksunta ei läiky yli kiihkonationalistisiin tai peräti rasistisiin muotoihin. Toisiin ryhmiin kuuluvien vähättelyssä tai poissulkemisessa biologiset ja kulttuuriset tekijät ovat hänestä lomittuneet toisiinsa jo pitkään. Teivainen muistuttaa, että ei ole mitään periaatteellista syytä, miksi erilaisuus tarkoittaisi eriarvoisuutta. ”Historiassa erilaisuutta on kuitenkin ollut usein hankala yhdistää tasa-arvoon.” Siitä, miten hankalaa se on nykypäivänä, antaa esimerkin vihreiden entinen kansanedustaja Ozan Yanar. Hän kertoo, miten törkeitä kommentteja hän sai kuulla perussuomalaisilta kollegoilta kansanedustaja-aikanaan.

Muutama kriittinen huomatus on lisättävä. Mielestäni kirja on aivan liian lyhyt. Näin mainiota ja sujuvaa tarinointia olisi lukenut mielellään toisen mokoman lisää. Toivottavasti kävelyt saavat jatkoa. Toinen huomautus koskee lähdeluetteloa: se on liiankin kattava. Pikaisella selauksella löytyi heti tusinan verran kirjoja, jotka vain entisestään kasvattavat päälle kaatuvaa luettavien kirjojen kasaa.

Tommi

Eurooppa tarvitsee puolustajia

Vapiseva Eurooppa : mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta. Toim. Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen. Vastapaino 2019.

Tämä oli vasta alkua: vuonna 2019 Eurooppa toipui eurokriisistä, vuoden 2015 pakolaiskriisistä ja vuoden 2016 brexitistä. Vapiseva Eurooppa -kirjan esipuheessa todetaan kriisien kärjistäneen entisestään Euroopassa vallinneita vastakkainasetteluja. Niitä olivat, ja ovat, pohjoisen ja etelän taloudellisen yhteisvastuun jännitteet sekä toisaalta läntisen ja itäisen Euroopan ihanteiden vastakohtaisuus liberaalin demokratian ja nurkkakuntaisen kansallismielisyyden välillä.

Kirja sisältää yhdeksän asiantuntijaesseetä teemoinaan muun muassa pakolaiskysymys, EU:n itäisten jäsenvaltioiden demokratiaongelmat, populismin nousu, eurooppalaisen sosiaalidemokratian kriisi sekä eurovaluutan asema.

Euroopan unionin ongelma tuntuu olleen liiallinen kohteliaisuus ja luottavaisuus. Kun Venäjä otti haltuunsa Krimin niemimaan vuonna 2014, EU reagoi pakotteilla, jotka olivat yhteisölle radikaaleja, mutta eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Juha Jokela kirjoittaa EU:n ulkopolitiikkaa käsittelevässä esseessään: ”EU:n kyky asettaa tuntuvia talouspakotteita naapurisuurvaltaa ja keskeistä kauppakumppania kohtaan on merkittävä poliittisen yhtenäisyyden ja voiman osoitus, erityisesti kun huomioidaan jäsenvaltioiden eriävät Venäjä-näkemykset. Venäjän vastapakotteista ja painostuksesta huolimatta EU:n asettamat pakotteet ovat myös pysyneet voimassa vuodesta 2014 lähtien. Niiden uusimista tarkastellaan kaksi kertaa vuodessa.”

Nyt (heinäkuussa 2022) tiedämme, että Krim oli vasta alkua. Venäjä yrittää saada haltuunsa yhä lisää alueita kadehtimaltaan Ukrainalta ja aloitti siksi hyökkäyssodan viisi kuukautta sitten. EU:n keskeinen kauppakumppani Venäjä kiristää maakaasulla etenkin Saksaa, jonka vanhakantaisille rakenteille sekä teollisuudessa että ihmisasumuksissa kaasu on elintärkeä, ja näistä kamppailusta Suomikin saa osansa kaasua toimittavan Uniper-yhtiön takia.

Euroopan unionia ja rahaliittoa on yhä vaikeampi hallita sen omien arvojen, ihanteiden ja sääntöjen mukaan. Kuten olemme nähneet, jotkin valtiot pompsahtavat toistuvasti otsikoihin uhmatessaan EU:n pelisääntöjä. Itsevaltainen johtajuus on monien kansalaisten mieleen. Katalin Miklóssy, itäisen Euroopan poliittisen historian yliopistotutkija, toteaa itäisten maiden haastavan lännen edustaman demokratian, markkinaliberalismin, yksilöllisyyden ja ihmisoikeusperiaatteet.

”Alati voimistuva kansalliskonservatiivinen trendi sopii hyvin yhteen – –  konservatiivisen oikeusvaltiokäsityksen mukaisen tiukasti keskitetyn valtion ideaalin kanssa. Kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen. Tällaisia vahvoja johtajia tarvitaan kansakuntien kohdatessa ’kriisejä’, joiksi voidaan nimittää lähes mikä tahansa kansainvälinen tai kansallinen ongelmatilanne. Kriisit eivät anna tilaa demokraattiselle prosessille eli julkiselle keskustelulle ja konsensuksen saavuttamiselle, koska ne vievät liikaa aikaa ja ovat siten tehottomia ratkaisemaan ongelmia. Näin kriisejä voidaan hyödyntää yhtenä keinona vaatia laajaa toimintavapautta johtajille ja valtaeliitille.”

Itäisissä demokratioissa, kuten Bulgariassa, saatetaan jopa suhtautua EU:hun kuten aikoinaan Neuvostoliittoon: vastenmielisenä käskyttäjänä, jonka määräyksistä piittaamattomuus on maan tapa.

Jouko Jokisalo arvioi kirjoittaessaan äärioikeiston noususta, että nykyinen meno vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista, nimittäin fasismin ja rasismin torjumisen. Menossa on vaarallinen kehitys ”kohti sosiaalisen putoamisen, prekarisaation ja polarisoitumisen yhteiskuntaa”. Siirrytään epävarmuuteen ja päämäärättömyyteen. Merkillepantavaa on sekin, että enää ei päde vanha ajatus demokratian ja kapitalismin kytkystä toisiinsa. Italialainen filosofi Antonio Gramsci puhui ”hirviöiden aikakaudesta”, jolloin vanha kuolee eikä uusi ole vielä syntynyt; nousee vaarallisia yhteiskunnallisia sairausilmiöitä. Näihin voidaan lukea autoritaarisen kapitalismin voimistuminen Venäjällä, Kiinassa, Turkissa, Itävallassa, Italiassa, Unkarissa ja Puolassa.

Euroopan ja EU:n tilannetta ei erityisesti helpota alueen perinteinen monimuotoisuus. Kuten Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat, eurooppalaisten arvojen määrittely on haastavaa, kun maanosassa ”puhutaan yli kahtasataa kieltä, tullaan hyvin erilaisista kulttuuripiireistä, tunnustetaan eri uskontoja ja näytetäänkin monenlaisilta”.

Ivan Krastev kirjoittaa pakolaisongelmasta, joka koettelee koko EU:n ajatusrakennelmaa. Siirtolaisia ja pakolaisia on nyt liikkeellä kymmenin miljoonin. ”Euroopan ulkorajan ylittäminen on houkuttelevampaa kuin mikään utopia.” Vanhojen siirtomaavaltojen alusmaiden väki ynnä Lähi-idän väki vaatii suojelua Euroopassa (toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen laaditun ja auttamatta vanhentuneen YK:n pakolaissopimuksen perusteella), mutta ei välttämättä tahdo omaksua meille tärkeitä periaatteita, kuten monimuotoisuutta, suvaitsevaisuutta ja  keskustelua.

Puhutaan lopuksi vielä euroalueesta ja Euroopan taloudesta. Sen suhteen Timo Miettinen, ansioitunut ja tv:stäkin tuttu asiantuntija esittää Vapiseva Eurooppa -kirjassa kolme mahdollista tulevaisuuden skenaariota.

1) Syvenevä integraatio, joka voisi tarkoittaa budjettiohjauksen tiivistämistä ja velkajärjestelymekanismin luomista. (Koronapandemian nimissä tapahtunut yhteinen velanotto, ”elpymisväline” edustanee tätä.) 2) Stagnaatio eli pysähtyneisyys. Euroalue jää peruspiirteissään nykyisen kaltaiseksi, kriisimaiden pankeissa oleville valtionlainoille ei tehdä mitään, ja seuraavan kriisin iskiessä Euroopan keskuspankki tulee jälleen elvyttämään.  3) Purkamisen skenaario. Maat ovat enemmän vastuussa omasta finanssipolitiikastaan. Jotkin maat voivat luikahtaa ulos eurosta tai jopa koko euroalue hajota.

Kaiken pessimismin jälkeen on hyvä muistaa, että eurooppalaisen integraation saavutukset ovat kiistämättömiä: oikeusvaltiokehitys, vapaa liikkuvuus ja lähialuepolitiikka. Euroopan unionin puolustajia tarvittaisiin aktiivisesti kertomaan näistä asioista, ettei mediassa vellova yksipuolinen viesti värittäisi koko kuvaa.

Taina