Helsingin nähtävyyksien innoittamia leppoisia luentoja

Teivo Teivainen : Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017)

”Kuulun sukupolveen, joka eli lapsuutensa aikana, jolloin Suomi oli homogeenisempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat siinä mielessä erikoista aikaa. Vaikka suomalaisuus on jatkuvassa muutoksessa, muistot etnisesti suhteellisen yhtenäisestä Suomesta vielä muokkaavat sukupolveni ja erityisesti minua vanhempien näkemyksiä. Sen ajan muistot voivat vieläkin hankaloittaa sopeutumista uuteen maailmaan.

”Miika Tervonen on osoittanut, kuinka ’yhden kulttuurin ihanne’ on synnyttänyt Suomen historiassa ’eräänlaisia etnisen monimuotoisuuden vähentämis- ja peittämisoperaatioita’. Sotien jälkeisestä ajasta hän samalla toteaa, että se ’todella oli vähemmän kirjava ja kansainvälinen kuin Topeliuksen aikainen, monikulttuuriseen imperiumiin kytkeytynyt suuriruhtinaskunta’.”

Lainauksesta käy ilmi kirjan viritys. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen liittää joustavasti omat kokemuksensa Suomen historian eräisiin enemmän tai vähemmän vaiettuihin kipupisteisiin. Teivainen esitteli nykytaiteen museo Kiasman toimeksiannosta Helsingin keskustan historiallisia kohteita turisteille 2012 alkaen. Näistä kävelykierroksista jalostui tämä kirja, jossa Teivainen johdattaa lukijansa eräille muistomerkeille ja merkittävien instituutioiden äärelle. Näiden välityksellä hän havainnollistaa muutamia keskeisiä suomalaisuuteen liittyviä rajauksia ja ristiriitoja.

Kirjan tyyli on miellyttävän pohdiskeleva. Professori Teivainen ei sorru todistamaan älynsä ylivertaisuutta luennoimalla hänelle tutuista aiheista. Hän esittelee näkemyksensä hyvin perustellen ja asiaa eri kulmista valaisten. Tämä haastaa lukijan tarkistamaan omia mielipiteitään. Lukujen otsikot antavat jo vähän osviittaa, miten näitä kansallisten perinteiden jännitteitä kirjassa käsitellään. Muutamia esimerkkejä:

– Alkusanat: Homopropagandaa Uspenskin katedraalilla
– Siniristijihadismi Lippulaulussa
– Erillishakaristi
– Käyrä miekka Karjalassa
– Valkoisen Suomen puolesta
– Etnistä profilointia Rautatieasemalla

Kirja lähtee liikkeelle repäisevästi. Teivo Teivainen kertaa tapahtumat, jotka kiidättivät hänet suoraan Venäjän propagandakoneiston myrskynsilmään. Hän oli kutsunut mukaan Uspenskin katedraalin esittelyyn kaksi suomalaista naistaiteilijaa. Heillä oli päällään paidat, joissa luki ”Free Pussy Riot”. Lyhyen, katedraalin ulkopuolella pidetyn esittelyn yhteydessä he lausuivat kerran tuon iskulauseen ääneen. Muuten he seisoivat hiljaa. Katedraalikin oli lukossa.

Lopputulos oli melkoinen. Muutamassa viikossa venäläisessä mediassa Teivaisesta kehittyi homoprofessori, joka naisvihassaan oli pakottanut tyttöparat julistamaan sisällä katedraalissa homopropagandaa. Kävelyn toisessa kohteessa laulaneen muusikon pieni kannettava kaiutin muuttui todisteeksi Teivaisen kanniskelemasta virtsakanisterista. Sen kanssa hänen väitettiin uudestaan yrittäneen sisään temppeliä tärvelemään.

Teivainen otti asian rauhallisesti. Hän kirjoittaa, että provokaatiot voivat olla oppimisen apuväline. Tapahtumasarja sai hänet pohtimaan Suomen idänsuhteita entistä innokkaammin. Hän katsoi, että maailmanpoliittisia kävelyjä tarvitaan lisää. Tämän kirjan kävelykierros alkaa Tähtitorninmäeltä, esihistoriasta ja kulkee kohti tulevaisuutta päättyen Kansalaistorin tienoille.

”Onko Suomi kenties jopa maailman saksalaisystävällisin maa? Ainakin poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilän mukaan näin on ollut viimeisen sadan vuoden ajan ja on vieläkin. Asiaa selvittääkseni kutsuin palkitun saksalaistutkijan Silke Trommerin pitämään puheen eräällä kävelylläni Saksalaisen kirkon luona.

”Trommer yhtyi Hentilän arvioon. Hän näki maidemme välillä myös eroja. Suomessa väitöskirjatutkijanani vuosia viettänyt Trommer kertoi tulevansa maasta, jossa kansallisen historian varjopuolia pohditaan pakkomielteisesti. Suomessa hän oli kohdannut maan, jossa historian varjopuolista vaietaan yhtä pakkomielteisesti. Väinö Linnan kirjojen avulla hän oli lopulta huomannut, että vaikeneminen ei kuitenkaan ollut täydellistä.”

Teivo Teivainen laajentaa aiheiden käsittelyä ottamalla mukaan tai haastattelemalla muitakin asiaan perehtyneitä henkilöitä. Esimerkiksi Tähtitorninmäen juurella asuu emeritusprofessori Matti Klinge, historiantutkimuksemme kärkihahmo, vaikka toisten mielestä hän maalaa liian ruusuista kuvaa itänaapurista: ”Niinpä minua kiinnostaa, millaisen soraäänen hän voisi tarjota sortokautta koskevaan keskusteluun.”

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Satu Santalan kanssa Teivainen pohti Maailmanpankin demokratiavajetta ja globaalin talouden näkymiä. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen valaisi markan vaihtumista euroksi ja suomalaisen rahapolitiikan itsenäisyyttä. UPM-Kymmenen Biorefiningin sidosryhmäjohtaja oli luonteva lähtöpiste, kun Teivainen käsitteli Uruguayn sellutehtaan rakentamiskiemuroita ja miksi Suomi-kuva eteläamerikkalaisin silmin ei aina kovin myönteisenä näyttäydy.

Teivo Teivainen ei rajoitu special guest star -valinnoissaan vain eliittiin. Näkemyksiään saavat esittää myös esimerkiksi poliisi, joka tarkisti etnisiin vähemmistöihin kuuluvien papereita liian ahkerasti ja ravintoloitsija, joka herätti kohua rasistisilla kommenteilla. Suohpanterror-ryhmän aktivistit, ”suopunkiterroristit”, ja Suvi West (sarjasta Märät säpikkäät) kommentoivat suomalaisten saamelaisiin kohdistamaa kolonialismia ja sortoa. Kommenttipuheenvuorot saavat Lapissa valtaväestön etuja tomerasti ajava Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä sekä presidentti Niinistökin.

Teivainen kirjoittaa, että saamelaiset ovat kokeneet vähättelyä ja joutuneet sen lisäksi osallistumaan osittain suomalaisuuden luomiseen. Saamelainen kulttuuri nähtiin yhtenä ”toisista”, joihin suomalainen identitetti teki eroa. Liberaalia suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden projektia pönkitettiin kuvalla taikauskoisesta ja sivistymättömästä kansasta.

”Stereotypioiden taustalla on suomalaisen rotuajattelun historiaa. Tämän kävelyn aikana olemme pohtineet, kuinka suomalaiset sovelsivat itsenäisyyden alkuvaiheessa rotuoppeja esimerkiksi suhteessa venäläisiin. Samoihin aikoihin suomalaiset antropologit määrittelivät saamelaiset alempirotuisiksi. Erityisesti saksalaisten rotuhierarkioissa suomalaiset oli usein määritelty puutteellisiksi, mutta saamelaisten kallojen mittaaminen ja antropologiset kenttätyöt toivat mahdollisuuden kohottaa itsetuntoa pönkittämällä näkemystä toisten alemmuudesta.”

Teivainen painottaa, että perinteiden vaalimisessa on paljon hyvää ja kaunista. Kuitenkin on varottava, että kansallisen yhteisön luomiseen liittyvä vieraan vieroksunta ei läiky yli kiihkonationalistisiin tai peräti rasistisiin muotoihin. Toisiin ryhmiin kuuluvien vähättelyssä tai poissulkemisessa biologiset ja kulttuuriset tekijät ovat hänestä lomittuneet toisiinsa jo pitkään. Teivainen muistuttaa, että ei ole mitään periaatteellista syytä, miksi erilaisuus tarkoittaisi eriarvoisuutta. ”Historiassa erilaisuutta on kuitenkin ollut usein hankala yhdistää tasa-arvoon.” Siitä, miten hankalaa se on nykypäivänä, antaa esimerkin vihreiden entinen kansanedustaja Ozan Yanar. Hän kertoo, miten törkeitä kommentteja hän sai kuulla perussuomalaisilta kollegoilta kansanedustaja-aikanaan.

Muutama kriittinen huomatus on lisättävä. Mielestäni kirja on aivan liian lyhyt. Näin mainiota ja sujuvaa tarinointia olisi lukenut mielellään toisen mokoman lisää. Toivottavasti kävelyt saavat jatkoa. Toinen huomautus koskee lähdeluetteloa: se on liiankin kattava. Pikaisella selauksella löytyi heti tusinan verran kirjoja, jotka vain entisestään kasvattavat päälle kaatuvaa luettavien kirjojen kasaa.

Tommi

Neukkumahdin murenemisen todistaja

Timo Laine: Torakoita ja panssarivaunuja : silminnäkijänä hajoavassa neuvostoimperiumissa. Tammi 2014.

”Jokainen, joka asuu muurin vieressä, haluaa tietää, mitä on sen toisella puolella.” Timo Laine, kielitieteilijä, varttui Kuusamossa ja alkoi nuorena kiinnostua ”muurintakaisesta” maailmasta. Kouluikäisenä hän pohti talvisotaa ja Suomeen hyökänneitä venäläisiä. Myöhemmin hän ymmärsi, miten propagandarummutus toimii: siten, että toistetaan ja toistetaan valheita.

”Rauhantahtoisen ja demokraattisen maan kimppuun on paljon helpompi hyökätä, jos ei usko, että maa on rauhantahtoinen ja demokraattinen. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, venäläiset olivat omasta mielestään hyvällä asialla. Heidän tehtävänsä oli auttaa Suomen kansaa vapautumaan porvarillisen riistäjähallituksen sorrosta.” Yllätyksenä tuli myös vastustajan eli Suomen puolustustahto, venäläiset kun kuvittelivat, että Suomi oli jo vallankumouksen kynnyksellä ja vain odotti neuvostojoukkojen tuloa.

Vuonna 1968 syntyneenä Timo Laine ei kokenut voimakkainta koulujen politisoitumisen aikaa, mutta asioista kiinnostuneena joutui tekemisiin kotoisten kommunistien kanssa. Puheet sorretusta työläisistä eivät kuitenkaan menneet läpi. Laineen mielestä suomalaisten työläisten olisi pitänyt ennen muuta auttaa oikeasti huonoissa oloissa eläviä, kuten kehitysmaiden köyhiä.

Kielten opiskelijana Laineella oli vahva tarve päästä itsekseen liikkumaan reaalisosialismin maihin mahdollisimman laajasti ja ottaa itse selvää asioista, stipendiaattina ja/tai työssä käyden. Hän opiskeli Oulun yliopistossa ja Tarton yliopistossa. Laineen matkat ulottuivat 1980–1990-luvuilla Tšekkoslovakiaan, Unkariin ja Romaniaan.

”Itä-Euroopassa elettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa hyvin mielenkiintoista aikaa. Oli hienoa seurata, kuinka kansakunnat löytävät itsensä ja ottavat tulevaisuuden omiin käsiinsä. Jokaisessa maassa muutokset tapahtuivat omalla tavallaan, mutta kehityksen suunta oli kaikkialla sama.”

Laine näki Liettuan Vilnan televisiotornin valtauksen 1991 ja pian sen jälkeen hän todisti omin silmin Tallinnan televisiotornin valtauksen. Hän ymmärsi vasta jälkikäteen tapahtumasta videoita nähtyään, miten lähellä tilanteen kärjistyminen verenvuodatukseksi oli ollut ja millaisessa vaarassa hän oli itse ollut. Joka tapauksessa elettiin kuin ihmeiden aikaa. Berliinin muuri murtui, Viro itsenäistyi.

Suomen presidentin Mauno Koiviston epäröinti Viron suvereniteetin tunnustamisessa pilasi maamme maineen Virossa vuosiksi, varmaan joissakin piireissä ikiajoiksi. Suomen linja ei olennaisesti poikennut muiden länsimaiden linjasta, mutta Koivisto oli se, joka alkoi ääneen neuvoa Baltian maita, kehottaen näitä pidättyvyyteen.

Paksusta kirjasta anekdootteineen ja tarinoineen voi poimia tähän esittelyyn vain pienen raapaisun. Tässä tuokiokuva moskovalaisen ravintolan ”palvelusta” 1990-luvulta. Tilanne käynnistyy havainnolla, että tarjoilijat istuvat keskenään seurustelemassa yhdessä pöydässä ilmeisesti toivoen, että asiakkaita ei tulisikaan heitä häiritsemään.

”Aluksi minusta yritettiin päästä eroon ilmoittamalla, että palvelumaksu on tässä ravintolassa kaksikymmentä prosenttia. Sen osoitin vääräksi löytämällä ruokalistasta toisenlaisen tiedon. Kun aloin tehdä tilausta, sain kuulla, että kaikki halvat ruuat olivat loppuneet. Tarjoilijan palattua omaan pöytäänsä kävelin suoraan keittiöön, jossa kerrottiin, että kaikkea ruokalistaan merkittyä oli kyllä saatavilla.

Ilmoitettuani aterian jälkeen tarjoilijalle, että laskussa on virhe, hän alkoi huutaa minulle kuuntelematta lainkaan, mitä yritin sanoa. Halusin vain, että nainen lisäisi laskuun virvoitusjuomapullon, jonka hän oli unohtanut.”

Virhe korjattiin. Ravintolasta poistuessaanLaine havaitsi, että työpäivänsä jo lopettaneet työntekijät lähtivät kotiin käsissään verkkokassit ja muovipussit täynnä lihaa ja vihanneksia. ”Työpaikalta varastaminen oli Venäjällä pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta ravintolaväen saaliit herättivät varmasti kateutta tavallisten kansalaisten keskuudessa.”

Neuvosto-Virossa taas oli tavallista, että ravintola oli suljettu milloin mistäkin syystä: vaheaeg eli väliaika, tai siivouspäivä, inventaario tai remontti. Asiakkaita käännytettiin ulko-ovelta, jotta he eivät häiritsisi henkilökunnan rauhaa. Sisäänpääsystä saatettiin myös ulkomaalaiselta periä mielivaltainen pääsymaksu.

Laine kävi Latviassa, Liettuassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Moldovassa, Armeniassa, Azerbaidzanissa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa ja Kiinassa. Kun Neuvostoliitossa alkoi vallankaappaus 19.8.1991, Laine oli liikkeellä Latviassa ja Tallinnassa. Hän oli Tartossa vaihto-opiskelijana silloin, kun Viron talous romahti, talvella 1991–1992.

Kirjastossa itsekin työskennelleenä kirjastofriikkinä minua tietysti kiinnosti kuvaus Tarton yliopiston kirjaston toiminnasta.

”Yliopiston kirjastossa asiointi oli hidasta ja hankalaa. Ensin täytyi jättää ulkovaatteet ja laukku naulakkoon, jonka edessä oli usein jonoa. Sitten näytettiin kirjastokorttia päivystyspöydän takana istuneelle naiselle. Vasta sen jälkeen oli mahdollista nousta portaita pitkin itse kirjastoon.

Valitettavasti tie kirjallisuuden pariin ei ollut auki vielä siinäkään vaiheessa. Kirjojen sijaan edessä oli suuri pahvikorttiarkisto, josta asiakkaan täytyi osata löytää häntä kiinnostavat teokset. Tilattavien kirjojen tiedot kirjoitettiin paperilapuille, jotka annettiin kirjastonhoitajalle.

Koska kirjojen hakeminen varastosta oli hidas prosessi, tilattuja teoksia sai tulla noutamaan vasta parin tunnin päästä. Tavallisesti lähdin pois ja tulin uudestaan seuraavana päivänä. Hankalinta oli se, ettei kirjaa nähnyt etukäteen. Vähäisten kortistotietojen perusteella oli mahdotonta tietää, millainen teos oli kyseessä. Usein tiesin heti kirjan saatuani, etten tarvitse sitä.

Ennen internetin aikakautta kirjasto oli kaiken tiedon koti. Siksi oli ikävää, että Tarton yliopiston kirjasto jätti niin masentavan ja tehottoman vaikutelman.” Ongelmia oli myös itse rakennuksessa; vajaa kymmenen vuotta vanhan talon katto vuoti vettä.

Timo Laineelle kertyi paitsi valtavasti erilaisia kokemuksia myös omakohtaista näkemystä ja arvokkaita, elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Kaikista käytännön hankaluuksista, korruptiosta ja tylyistä virkailijoista huolimatta – niin ja niistä torakoista – hän kiintyi itärajan takaiseen todellisuuteen ja ihmisiin.

Pidän kovasti Timo Laineen viileän tarkkailevasta tyylistä ja arvostan hänen kielenkäyttönsä virheettömyyttä. Teoksen tekstissä yhdistyvät tiedemiehen ja journalistin hyveet. Laine työskentelee ilmeisesti edelleen Tshekissä, Prahassa, Kaarlen yliopistossa opettaen siellä suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria.

Kirjan ilmestyessä (2014) Venäjä oli juuri kaapannut haltuunsa Ukrainalta Krimin niemimaan. Laine toteaa: ”Ennusteeni Venäjän lähitulevaisuudelle ei ole hyvä. Maan talousjärjestelmä on jälkeenjäänyt ja täysin raaka-aineviennin varassa. Venäjä tarvitsee laajamittaisia investointeja taloutensa modernisointiin, mutta Kremlin pakkomielle hallita ja valvoa tukahduttaa taloudellisen aktiivisuuden. Menestyäkseen Venäjän täytyy avautua.” 

Laine sanoo Putinin tehneen kaikkensa, jotta venäläiset eivät ymmärtäisi, mitä Ukrainassa tapahtui ihmisten pyrkiessä kohti demokratiaa. ”Ukrainan tapahtumat osoittavat, että tarvittaessa voidaan turvautua myös epiteetteihin fasisti ja terroristi.” Timo Laine arveli Putinin tien johtavan ennen pitkää umpikujaan. Nyt huhtikuussa 2023 tiedämme, että Krim oli alkusoittoa; fasisteiksi, natseiksi ym. nimittely samoin.

Demokratia-sanalla, on, kiitos Putinin ja hänen esikuntansa, monen venäläisen korvissa huono kaiku. Demokratia samastetaan kaaokseen ja anarkiaan. 1990-luvun tapahtumista moni kuulemma ajattelee, että asiat olivat hyvin, kunnes jostain tuli Gorbatshov.

Torakoita ja panssarivaunuja -teoksessa Laine kertoo myös Neuvostoliiton/Venäjän dominoimista alueista, jotka edelleen uhkaavat Euroopan turvallisuutta: Kaliningrad, Transnistria. Tilanne ei taida olla ohi silloinkaan, kun Ukrainan sota joskus päättyy.

Euroopan ja Venäjän yhteistyötä kannattaisi kuitenkin rakentaa. Aivan keskeistä hyville suhteille Timo Laineen mielestä olisi, että Venäjän hallitseva eliitti luopuisi vastakkainasettelusta ja lännen mustamaalaamisesta.

”Eurooppa ja Venäjä ovat taloudelliselta rakenteeltaan hyvin erilaisia kokonaisuuksia. Ne eivät kilpaile samoilla alueilla, vaan täydentävät toisiaan. Koska taloudellinen yhteistyö on hyödyllistä molemmille osapuolille, ei pitäisi olla mitään periaatteellista estettä erinomaisten suhteiden kehittymiselle Euroopan unionin ja Venäjän välille.”

Taina

Jäljet johtavat trollitehtaaseen

Saara Jantunen : Infosota : ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan” (Otava, 2015)

”Suomettuneen Suomen ’maan tapa’ lehdistötyöskentelyssä on tietenkin antanut mahdollisuuden myyttien luomiseen aivan eri tavalla kuin nyt. Kun lehdistön varovaisuus esti poliittiseen vallankäyttöön ja sen retoriikkaan puuttumisen, ei se voinut myöskään purkaa poliittista valtaa pönkittäviä myyttejä. Niitä, joita poliittiset vallankäyttäjät loivat omaa valtaansa vahvistaakseen.
Silti moni näistä myyteistä on popularisoitunut arkisiksi lausahduksiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme. Kyseenalaistamattomilla myyteillä perustellaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja vielä tänäkin päivänä. Juuri siksi niihin puuttuminen voi olla vaikeaa. Elinvoimaisten myyttien purkamista ei koeta vain tunnettujen totuuksien kiistämiseksi, vaan kansallisen identiteetin kyseenalaistamiseksi, jopa petturuudeksi. Ehkäpä juuri siksi olen monet kerrat herättänyt raivoa toteamalla, ettei Suomi ole puolueeton valtio. Se on radikaali lause vielä vuoden 2015 Suomessa.”

Sotatieteiden tohtori Saara Jantusen kirja on selkeä esitys informaatiosodankäynnin termeistä ja osapuolista. Lisäksi se avaa kiinnostavan näkymän vajaan kymmenen vuoden takaiseen ulkopoliitiikkaan ja mielipideilmastoon. Tuolloin Venäjä oli miehittänyt Krimin ja Itä-Ukrainassa käynnistynyt paheneva konflikti. Silti Venäjän kanssa viriteltiin isoja hankkeita, sillä toisten mielestä Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne ei ollut muuttunut. Ns. Nato-optio oli vielä voimassa eikä Venäjää pitänyt häiritä ja provosoida puhumalla liittoutumisesta. Kuitenkin Venäjän informaatiovaikuttaminen oli selvästi lisääntynyt, samoin disinformaatio ja selvien tosiasioiden kiistäminen. Termi hybridisodankäynti kävi tutuksi.

Saara Jantusen kirja ei ole objektiivinen akateeminen tutkimus. Hän pyrkii kertomaan maallikolle ymmärrettävästi, millaisena hän näkee tutkimansa informaatiosodan ilmiöt. Sen käsitteitä käytetään tutkijan silmin sekalaisesti, eikä hän tieteellisen tarkasti niihin kirjassaan uppoudu. Hän pyrkii antamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, miten informaatiosodankäyntiä voidaan jäsennellä sotatieteellisestä näkökulmasta.

Ukrainan kriisin alettua Jantunen alkoi saada lukuisia haastattelu- ja luentopyyntöjä. Suuri osa kirjan tekstistä on yhteenvetoja näistä luennoista. Infosodan kolmesta keskeisestä osa-alueesta, eli tiedustelusta, vaikuttamisesta ja johtamisesta, kirjassa keskitytään kahteen jälkimmäiseen ja erityisesti vaikuttamiseen. Sen lisäksi Saara Jantunen kuvaa mitä itse on joutunut kokemaan, kun hän alkoi tutkia Venäjän tapaa käydä informaatiosotaa ja kertoa siitä julkisuudessa.

”Silloin, kun puhutaan informaatiosodankäynnistä valtiollisena toimintana, voidaan sen toteuttamista tarkastella jakamalla se kolmeen eri tasoon: strategiseen, operatiiviseen ja taktiseen. Sotatieteissä strategisella tasolla viitataan valtionjohdon poliittiseen tahtotilaan ja näkemykseen siitä suuresta kuvasta, johon he tätä valtiota ovat ohjaamassa. Operatiivinen taso viittaa niihin prosesseihin, joissa strateginen tahtotila muunnetaan toteutettaviksi suunnitelmiksi. Lopulta taktinen taso toteuttaa nämä suunnitelmat ja jalkauttaa siten strategisen tahtotilan.”

Saara Jantunen kuvaa tarkemmin informaatio-operaatiota, jolla Venäjä pyrkii esittämään Novorossijan oikeana liittovaltiona. Kuva siitä luodaan disinformaation ja vääristelyn kautta. Monet muutkin venäläisessä narratiivissa esiintyvät asiat kuten ”Kiovan natsihallitus” perustellaan samoin. Lännessä ihmeteltiin, miten Venäjän ulkoministeri Lavrov kehtasi kiistää itsestään selviä asioita. Jantusen mukaan selitys on siinä, että länsi elää eri todellisuudessa. Täällä rauhanajassa on vaikea hahmottaa venäläistä ajatusmaailmaa. Venäjä tietää käyvänsä sotaa. Silloin pätevät sodan lainalaisuudet: harhautus, vääristely ja yllättäminen. ”Totuuden puhuminen ja sodankäynti eivät venäläisessä doktriinissa sovi yhteen.”

Länsimainen, liberaali valtamedia on vaikeuksissa yrittäessään vastata tuollaiseen propagandaan. Tarkoitushakuinen media käyttää sumeilematta hyväkseen tilannetta, jossa osa mediasta pyrkii tarjoamaan mahdollisimman totuudenmukaisen näkemyksen maailman tilasta. Avoimuus ja monimuotoinen tiedonvälitys on kuitenkin ainoa keino vastata haasteeseen. Luotettavan median asema on aivan keskeinen, sillä informaatiosodankäynnin tehtävänä on voittaa yleisö omalle puolelle, tai vaihtoehtoisesti vahvistaa ristiriitoja ja erimielisyyttä kohdeyleisössä, jotta vihollisen yhtenäisyys alkaisi rapautua.

Saara Jantunen on huolissaan etenkin sosiaalisen median tarkoitushakuisten valhekampanjoiden vaikutuksesta mielipideilmastoon ja sananvapauteen. Se on juuri sellainen epämääräinen verkosto, ”rihmasto”, jolle myös vihamielinen valtio voi pelata omia syötteitään. Tuo verkosto jakaa niitä auliisti ja monistaa eteenpäin, joskus ohjelmallisten bottitilien kautta. Ne ovat juuri niitä asioita tai näkemyksiä, joita ”pahantahtoisen valtamedian” väitetään tarkoitushakuisesti pimittävän.

Saara Jantunen selventää myös tilannetiedon ja tilanneymmärryksen eroa. Venäjän laiton Krimin miehitys on tilannetieto. Tilanneymmärrys syntyy siitä, miten tulkitsemme tuota tietoa ja miten sitä käytämme sekä siitä, miten tilannetieto vaikuttaa niihin päätöksiin, joita teemme. Tilannetietoon voidaan yrittää vaikuttaa sensuurilla, tietoja salaamalla tai disinformaatiolla. Tilanneymmärrys vaatii tulkitsijan, ihmisen. Siksi häneen kohdistetaan psykologisia operaatioita, jos tulkintoihin halutaan vaikuttaa. Nykyään tietoa on aina hankalampi hallita tai rajoittaa, joten informaatiosotaa käydään pääasiassa ihmisten mielissä. ”Taistelua käyvät osapuolet tarvitsevat omat asiantuntijansa, jotka tulkitsevat todellisuutta yleisölle juuri heille sopivalla tavalla.” Infosota henkilöityy. Tämän takia moni jotakin osapuolta kritisoiva tai puolustava joutuu henkilökohtaisen lokakampanjan kohteeksi. Saara Jantunen antaa kirjassa siitä omakohtaisia esimerkkejä. Ne ovat masentavia.

Pahimman lokakirjoittelun aikana Saara Jantusen ystävät alkoivat kysellä alkaako häirintä vaikuttaa hänen mielialaan. Jantunen kirjoittaa, että hän on onnekas, sillä hänellä on koulutus informaatio- ja psykologisten operaatioiden analysointiin. Henkilö, joka ei ymmärrä psykologisen painostamisen luonnetta, on vihakampanjan pyörteissä ongelmissa.

”Mistä todellisuudessa ahdistuin, oli ymmärrys siitä, että propagandaan osallistuivat fiksut, kansainvälisen mittapuun mukaan hyvin koulutetut suomalaiset, ja aivan omasta vapaasta tahdostaan. Siksi on tärkeää, ettei informaatiosodankäyntiä vähätellä toteamalla sen olevan muutaman hullun huutelua, tai niin tökeröä, että se olisi helposti tunnistettavissa. Tosiasiassa osa infosodasta on tökeröä, ja osa äärimmäisen huomaamatonta, sillä infosodassa on aina useita eri yleisöjä, joihin vaikutetaan eri tavoin. On vaarallista esittää, että kaikki informaatiosodankäynti on jollakin tavalla helposti huomattavissa.”

Saara Jantunen huomauttaakin, että se mikä on ilmiselvää, on harvoin vaarallista. Keskeisiä ovat ne henkilöt ja rakenteet, jotka omalla toiminnallaan mahdollistavat vihamielisen vaikuttamisen. Disinformaatiolla vastataan yleisön haluun ymmärtää syy-seuraussuhteita sekä sen tarpeeseen kokea tekevänsä rationaalisia johtopäätöksiä todisteiden pohjalta. Virallinen tieto esitetään puolueelliseksi ja sille tarjotaan vaihtoehtoja. Esimerkiksi salaliittoteoriat vastaavat yleisön tarpeeseen selittää maailmaa tavalla, jolla he haluavat sen nähdä. Ne tarjoavat myös yksilölle mahdollisuuden kokea olevansa kriittinen mediakuluttaja, joka tekee itsenäisesti oman tilannekuvansa. ”Käytännössä salaliittoteorioiden tehtävänä on rakentaa toinen, rinnakkainen todellisuus. Se tapahtuu kytkemällä reaalitodellisuuden tapahtumat osaksi suurempaa kertomusta ja sen logiikkaa.”

Saara Jantunen esittelee Jean Baudrillardin käsityksiä hypertodellisuudesta. Baudrillard jakoi todellisuuden vääristämisen asteet teeskentelyyn, dissimulaatioon, simulaatioon ja hypertodellisuuteen. Dissimulaatiossa kyse on jonkin todellisen asian peittämisestä tai yrityksestä tehdä jokin olemassa olemattomaksi. Simulaatio on sen vastakohta, sillä siinä yritetään luoda kuva sellaisesta, mitä todellisuudessa ei ole. Hyvin onnistunut simulaatio tuottaa Baudrillardin mukaan jotain todellista. Hän nimittää sitä hypertodellisuudeksi. Siinä oikean ja keinotekoisen todellisuuden raja on hävinnyt. Yleisö ei enää erota näitä kahta todellisuutta toisistaan. Tuossa työssä valheet, virheelliset tulkinnat ja disinformaatio ovat keskeisiä työkaluja.

”Luennoidessani informaatiosodankäynnistä ja disinformaatiosta olen usein todennut, että informaatiosodankäynnin melskeessä on oikeastaan aika hyödytöntä kiistellä siitä, kuka lopulta on täysin oikeassa. Sodan tapahtumia voi aina suhteuttaa vaikkapa lainsäädäntöön ja kansainvälisiin sopimuksiin, mutta jokaisella meistä on myös oma, henkilökohtainen tapamme määritellä hyvä ja paha, oikea ja väärä. Se voittaa, joka kykenee vaikuttamaan tähän tulkintaan. Nopein tie tulkintaan on tunnetaso, ei logiikka tai objektiivinen totuus.
Jotta disinformaation avulla sotaa käyvän osapuolen vaikuttavuutta voisi jarruttaa, ei pidä tarttua jokaiseen valheelliseen väitteeseen ja kiistellä niiden totuudenmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin yleisön tyypillinen reaktio valheisiin, ja juuri siksi disinformaatio on usein niin tehokasta. Se pitää yleisön reaktiivisena, ohjaa heidän huomionsa epäolennaisuuksiin ja sitouttaa heidät reagoimaan tunnetasolla juuri niihin asioihin, joiden avulla heihin halutaan vaikuttaa. Valheille altistuminen saa ihmisissä aikaan turhautumista ja suuttumusta. Myös nämä negatiiviset tunnereaktiot ovat omiaan heikentämään yleisön kykyä pitää yllä todenmukaista tilannekuvaa.”

Hämäysten ja valheiden verkossa kamppailevalle yksilölle Saara Jantusella on tarjota eräs selkeä ohje:

”Tosiasiassa parhaiten manipuloinnin keskellä selviävät he, jotka sietävät ristiriitoja. Heitä on vaikeaa saada yhden totuuden taakse.”

Tommi