”Syyllisyydentunto on tuhoisaa myrkkyä”

J.M. Coetzee : Hämärän maat (suomentanut Seppo Loponen. Otava, 2007)

Etelä-afrikkalaiset uudisraivaajat tiesivät kokemuksesta, että karjaa varastelevat busmannit ovat julmia kuin paviaanit. Siksi on oikein kohdella heitä kuin elukoita. He tiesivät myös, että busmannin saa hengiltä varmimmin pyydystämällä hänet avomaastossa ratsain.

”Jos mielii puhdistaa jonkin tienoon, heitä on jahdattava samaan tapaan kuin sakaaleja. Miehiä tarvitaan paljon. Kun viimeksi siivosimme tätä seutua, meitä oli kaksikymmentä maamiestä ja heidän hottentottinsa, satakunta metsästäjää kaikkiaan. Levitimme hottentotit kahden mailin pituiseksi ketjuksi ja lähetimme heidät aamunkoitteessa kolistelemaan ylös kukkulanrinnettä. Me odotimme toisella puolella ratsailla pienen rotkon kätkössä. Ei aikaakaan kun joukko busmanneja hölkkäsi rinnettä alas, me tiesimme että he olisivat siellä, karjaamme oli kadonnut kuukausien ajan. Se ei ollut Damin sakki, sillä kertaa kyseessä oli toinen.

”Odotimme kunnes he tulivat avomaastoon ja hottentottimme olivat päässeet kukkulan laelle, sillä kivikossa busmanni pystyy helposti piiloutumaan, katoaa vain johonkin koloon, eikä hänen tiedä lymyilevän siellä ennen kuin saa häneltä nuolen selkään. Me siis odotimme, kunnes he tulivat esiin ja pakenivat hottentotteja tasaista ripeää hölkkää, jota he jaksavat pitää yllä koko päivän. Sitten syöksähdimme esiin ja karautimme perään. Olimme valinneet kohteemme etukäteen, koska tiesimme heidän hajaantuvan heti, kun he näkisivät meidät. Heitä oli seitsemän miestä ja kaksi poikaa, jotka olivat kyllin vanhoja kantamaan jousta; jakauduimme kaksi yhtä vastaan ja jätimme naiset ja lapset myöhemmäksi.”

Jokseenkin tarkalleen 50 vuotta sitten huhtikuussa 1974 tapahtui Etelä-Afrikassa maanjäristys. Se meni lähes huomaamatta ohi, sillä se tapahtui pienessä kustantamossa nimeltä Ravan Press. Kustantamo oli perustettu pari vuotta aikaisemmin ja sen tarkoitus oli julkaista apartheidin vastaisia kirjoja. Kustantamo joutuikin jatkuvasti vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Useita sen julkaisuja takavarikoitiin ja sen toimihenkilöt olivat ajoittain kotiarestissa. Tuo kustantaja uskalsi ottaa julkaisuohjelmaansa John Maxwell Coetzeen esikoisromaanin Dusklands. Coetzee sai Nobel-palkinnon 2003, ja se oli ilmeisesti riittävän kuuluva rämähdys saada vihdoinkin kirja myös suomeksi 33 vuotta myöhemmin. (Ne pari Booker-palkintoa olisivat ehkä antaneet aihetta siihen jo vähän aikaisemmin.)

J.M. Coetzee kuuluu Andre Brinkin ja Nadine Gordimerin kanssa eturivin kirjailijoihin, jotka käsittelevät töissään rotusortoa ja sen vaikutuksia Etelä-Afrikassa. Coetzeeta on joskus kritisoitu siitä, että hän ei kirjoissaan riittävän selkeästi tuomitse ilmiötä. Väite on kummallinen, sillä Coetzee tuo lukijan eteen niin hurjan kuvan valkoisen miehen luonnottomuuksista, että hänen viestinsä tulee kyllä aivan selväksi. Tällainenko on ihminen.

”Ainoastaan yksi kuvistani on avoimen seksuaalinen. Siinä Clifford Loman, 188 cm, 100 kg, entinen Houstonin yliopistojoukkueen tukimies, nykyään 1. helikopteridivisioonan kersantti, parittelee vietnamilaisnaisen kanssa. Nainen on pieni ja hoikka, ehkä peräti lapsi, vaikka vietnamilaisten iästä yleensä erehtyy. Loman rehentelee voimillaan: selkä taaksepäin kaarella, kädet pakaroillaan hän pitelee naista ilmassa jäykän peniksensä varassa. Ehkä hän jopa kävelee, sillä nainen levittelee käsiään kuin pysyäkseen tasapainossa. Mies hymyilee leveästi; nainen katsoo kameraan unisen, typertyneen näköisenä. Heidän takanaan pimeä televisioruutu tuikauttaa takaisin salamavalon välähdyksen. Olen antanut kuvalle tilapäisnimen ’Isä telmii lasten kanssa’ ja määrännyt sille paikan jaksossa 7.”

Edelliset lainaukset kirjasta voivat vaikuttaa merkillisen eriparisilta, kun ne asettaa noin lähekkäin. Hämärän maat sisältää kaksi lukua tai pientä kertomusta. Teemaltaan ne sopivat yhteen, vaikka ajallisesti ovatkin varsin kaukana toisistaan. Ensimmäinen osa on nimeltään ”Vietnam-projekti” ja jälkimmäinen ”Jacobus Coetzeen kertomus”. Alun tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Kaliforniaan ja loppu 1760-luvun Etelä-Afrikkaan.

Vietnam-projektin kertoja Eugene Dawn työskentelee Uusi elämä Vietnamille -projektin parissa Kennedy-instituutissa. Projekti on puolustusministeriön alainen ja sitä johtaa Coetzee-niminen mies. Eugene Dawn kokoaa aineistoa raporttiin Harry S. Truman -kirjastossa. Hänen erikoisalaansa on psykologinen sodankäynti ja hän keskittyy työssään radiolähetysten käyttöön vietnamilaisten taistelutahdon murtamiseksi. Raportin johdanto, jota Dawn kirjoittaa, on mukana. Tekijä-Coetzee on varmaankin tehnyt johdannon mukaillen todellisia lähteitä ja käyttänyt sodasta julkaistuja kuvia, sillä sen teksti vaikuttaa välillä hyvin autenttiselta.

Työn kuluessa Eugene Dawnin mieli alkaa vähitellen järkkyä. Kun hänen osuutensa raportista on valmis, harhat voimistuivat, ja hän alkoi epäillä vaimoaan uskottomuudesta. Hän alkoi nähdä unia ”oikeasta kodista jonka suljetun portin edessä olen viettänyt tämän viime orpovuoteni”. Unissa Vietnam-kuvien kasvot kummittelevat hänelle. Lopulta hän luhistuu ja tekee epätoivoisen teon, jonka seurauksena hänet suljetaan hoitolaitokseen. Hänen osuutensa päätös:

”Tässä yksityisvessalla varustetussa sellissäni Amerikan sydämessä minä pohdin pohtimistani. Minulla on hyvät toiveet päästä perille siitä, kenen vika minä olen.”

(1/2)

Sivut: 1 2

Helsingin nähtävyyksien innoittamia leppoisia luentoja

Teivo Teivainen : Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017)

”Kuulun sukupolveen, joka eli lapsuutensa aikana, jolloin Suomi oli homogeenisempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat siinä mielessä erikoista aikaa. Vaikka suomalaisuus on jatkuvassa muutoksessa, muistot etnisesti suhteellisen yhtenäisestä Suomesta vielä muokkaavat sukupolveni ja erityisesti minua vanhempien näkemyksiä. Sen ajan muistot voivat vieläkin hankaloittaa sopeutumista uuteen maailmaan.

”Miika Tervonen on osoittanut, kuinka ’yhden kulttuurin ihanne’ on synnyttänyt Suomen historiassa ’eräänlaisia etnisen monimuotoisuuden vähentämis- ja peittämisoperaatioita’. Sotien jälkeisestä ajasta hän samalla toteaa, että se ’todella oli vähemmän kirjava ja kansainvälinen kuin Topeliuksen aikainen, monikulttuuriseen imperiumiin kytkeytynyt suuriruhtinaskunta’.”

Lainauksesta käy ilmi kirjan viritys. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen liittää joustavasti omat kokemuksensa Suomen historian eräisiin enemmän tai vähemmän vaiettuihin kipupisteisiin. Teivainen esitteli nykytaiteen museo Kiasman toimeksiannosta Helsingin keskustan historiallisia kohteita turisteille 2012 alkaen. Näistä kävelykierroksista jalostui tämä kirja, jossa Teivainen johdattaa lukijansa eräille muistomerkeille ja merkittävien instituutioiden äärelle. Näiden välityksellä hän havainnollistaa muutamia keskeisiä suomalaisuuteen liittyviä rajauksia ja ristiriitoja.

Kirjan tyyli on miellyttävän pohdiskeleva. Professori Teivainen ei sorru todistamaan älynsä ylivertaisuutta luennoimalla hänelle tutuista aiheista. Hän esittelee näkemyksensä hyvin perustellen ja asiaa eri kulmista valaisten. Tämä haastaa lukijan tarkistamaan omia mielipiteitään. Lukujen otsikot antavat jo vähän osviittaa, miten näitä kansallisten perinteiden jännitteitä kirjassa käsitellään. Muutamia esimerkkejä:

– Alkusanat: Homopropagandaa Uspenskin katedraalilla
– Siniristijihadismi Lippulaulussa
– Erillishakaristi
– Käyrä miekka Karjalassa
– Valkoisen Suomen puolesta
– Etnistä profilointia Rautatieasemalla

Kirja lähtee liikkeelle repäisevästi. Teivo Teivainen kertaa tapahtumat, jotka kiidättivät hänet suoraan Venäjän propagandakoneiston myrskynsilmään. Hän oli kutsunut mukaan Uspenskin katedraalin esittelyyn kaksi suomalaista naistaiteilijaa. Heillä oli päällään paidat, joissa luki ”Free Pussy Riot”. Lyhyen, katedraalin ulkopuolella pidetyn esittelyn yhteydessä he lausuivat kerran tuon iskulauseen ääneen. Muuten he seisoivat hiljaa. Katedraalikin oli lukossa.

Lopputulos oli melkoinen. Muutamassa viikossa venäläisessä mediassa Teivaisesta kehittyi homoprofessori, joka naisvihassaan oli pakottanut tyttöparat julistamaan sisällä katedraalissa homopropagandaa. Kävelyn toisessa kohteessa laulaneen muusikon pieni kannettava kaiutin muuttui todisteeksi Teivaisen kanniskelemasta virtsakanisterista. Sen kanssa hänen väitettiin uudestaan yrittäneen sisään temppeliä tärvelemään.

Teivainen otti asian rauhallisesti. Hän kirjoittaa, että provokaatiot voivat olla oppimisen apuväline. Tapahtumasarja sai hänet pohtimaan Suomen idänsuhteita entistä innokkaammin. Hän katsoi, että maailmanpoliittisia kävelyjä tarvitaan lisää. Tämän kirjan kävelykierros alkaa Tähtitorninmäeltä, esihistoriasta ja kulkee kohti tulevaisuutta päättyen Kansalaistorin tienoille.

”Onko Suomi kenties jopa maailman saksalaisystävällisin maa? Ainakin poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilän mukaan näin on ollut viimeisen sadan vuoden ajan ja on vieläkin. Asiaa selvittääkseni kutsuin palkitun saksalaistutkijan Silke Trommerin pitämään puheen eräällä kävelylläni Saksalaisen kirkon luona.

”Trommer yhtyi Hentilän arvioon. Hän näki maidemme välillä myös eroja. Suomessa väitöskirjatutkijanani vuosia viettänyt Trommer kertoi tulevansa maasta, jossa kansallisen historian varjopuolia pohditaan pakkomielteisesti. Suomessa hän oli kohdannut maan, jossa historian varjopuolista vaietaan yhtä pakkomielteisesti. Väinö Linnan kirjojen avulla hän oli lopulta huomannut, että vaikeneminen ei kuitenkaan ollut täydellistä.”

Teivo Teivainen laajentaa aiheiden käsittelyä ottamalla mukaan tai haastattelemalla muitakin asiaan perehtyneitä henkilöitä. Esimerkiksi Tähtitorninmäen juurella asuu emeritusprofessori Matti Klinge, historiantutkimuksemme kärkihahmo, vaikka toisten mielestä hän maalaa liian ruusuista kuvaa itänaapurista: ”Niinpä minua kiinnostaa, millaisen soraäänen hän voisi tarjota sortokautta koskevaan keskusteluun.”

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Satu Santalan kanssa Teivainen pohti Maailmanpankin demokratiavajetta ja globaalin talouden näkymiä. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen valaisi markan vaihtumista euroksi ja suomalaisen rahapolitiikan itsenäisyyttä. UPM-Kymmenen Biorefiningin sidosryhmäjohtaja oli luonteva lähtöpiste, kun Teivainen käsitteli Uruguayn sellutehtaan rakentamiskiemuroita ja miksi Suomi-kuva eteläamerikkalaisin silmin ei aina kovin myönteisenä näyttäydy.

Teivo Teivainen ei rajoitu special guest star -valinnoissaan vain eliittiin. Näkemyksiään saavat esittää myös esimerkiksi poliisi, joka tarkisti etnisiin vähemmistöihin kuuluvien papereita liian ahkerasti ja ravintoloitsija, joka herätti kohua rasistisilla kommenteilla. Suohpanterror-ryhmän aktivistit, ”suopunkiterroristit”, ja Suvi West (sarjasta Märät säpikkäät) kommentoivat suomalaisten saamelaisiin kohdistamaa kolonialismia ja sortoa. Kommenttipuheenvuorot saavat Lapissa valtaväestön etuja tomerasti ajava Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä sekä presidentti Niinistökin.

Teivainen kirjoittaa, että saamelaiset ovat kokeneet vähättelyä ja joutuneet sen lisäksi osallistumaan osittain suomalaisuuden luomiseen. Saamelainen kulttuuri nähtiin yhtenä ”toisista”, joihin suomalainen identitetti teki eroa. Liberaalia suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden projektia pönkitettiin kuvalla taikauskoisesta ja sivistymättömästä kansasta.

”Stereotypioiden taustalla on suomalaisen rotuajattelun historiaa. Tämän kävelyn aikana olemme pohtineet, kuinka suomalaiset sovelsivat itsenäisyyden alkuvaiheessa rotuoppeja esimerkiksi suhteessa venäläisiin. Samoihin aikoihin suomalaiset antropologit määrittelivät saamelaiset alempirotuisiksi. Erityisesti saksalaisten rotuhierarkioissa suomalaiset oli usein määritelty puutteellisiksi, mutta saamelaisten kallojen mittaaminen ja antropologiset kenttätyöt toivat mahdollisuuden kohottaa itsetuntoa pönkittämällä näkemystä toisten alemmuudesta.”

Teivainen painottaa, että perinteiden vaalimisessa on paljon hyvää ja kaunista. Kuitenkin on varottava, että kansallisen yhteisön luomiseen liittyvä vieraan vieroksunta ei läiky yli kiihkonationalistisiin tai peräti rasistisiin muotoihin. Toisiin ryhmiin kuuluvien vähättelyssä tai poissulkemisessa biologiset ja kulttuuriset tekijät ovat hänestä lomittuneet toisiinsa jo pitkään. Teivainen muistuttaa, että ei ole mitään periaatteellista syytä, miksi erilaisuus tarkoittaisi eriarvoisuutta. ”Historiassa erilaisuutta on kuitenkin ollut usein hankala yhdistää tasa-arvoon.” Siitä, miten hankalaa se on nykypäivänä, antaa esimerkin vihreiden entinen kansanedustaja Ozan Yanar. Hän kertoo, miten törkeitä kommentteja hän sai kuulla perussuomalaisilta kollegoilta kansanedustaja-aikanaan.

Muutama kriittinen huomatus on lisättävä. Mielestäni kirja on aivan liian lyhyt. Näin mainiota ja sujuvaa tarinointia olisi lukenut mielellään toisen mokoman lisää. Toivottavasti kävelyt saavat jatkoa. Toinen huomautus koskee lähdeluetteloa: se on liiankin kattava. Pikaisella selauksella löytyi heti tusinan verran kirjoja, jotka vain entisestään kasvattavat päälle kaatuvaa luettavien kirjojen kasaa.

Tommi