J.M. Coetzee : Hämärän maat (suomentanut Seppo Loponen. Otava, 2007)
Etelä-afrikkalaiset uudisraivaajat tiesivät kokemuksesta, että karjaa varastelevat busmannit ovat julmia kuin paviaanit. Siksi on oikein kohdella heitä kuin elukoita. He tiesivät myös, että busmannin saa hengiltä varmimmin pyydystämällä hänet avomaastossa ratsain.
”Jos mielii puhdistaa jonkin tienoon, heitä on jahdattava samaan tapaan kuin sakaaleja. Miehiä tarvitaan paljon. Kun viimeksi siivosimme tätä seutua, meitä oli kaksikymmentä maamiestä ja heidän hottentottinsa, satakunta metsästäjää kaikkiaan. Levitimme hottentotit kahden mailin pituiseksi ketjuksi ja lähetimme heidät aamunkoitteessa kolistelemaan ylös kukkulanrinnettä. Me odotimme toisella puolella ratsailla pienen rotkon kätkössä. Ei aikaakaan kun joukko busmanneja hölkkäsi rinnettä alas, me tiesimme että he olisivat siellä, karjaamme oli kadonnut kuukausien ajan. Se ei ollut Damin sakki, sillä kertaa kyseessä oli toinen.
”Odotimme kunnes he tulivat avomaastoon ja hottentottimme olivat päässeet kukkulan laelle, sillä kivikossa busmanni pystyy helposti piiloutumaan, katoaa vain johonkin koloon, eikä hänen tiedä lymyilevän siellä ennen kuin saa häneltä nuolen selkään. Me siis odotimme, kunnes he tulivat esiin ja pakenivat hottentotteja tasaista ripeää hölkkää, jota he jaksavat pitää yllä koko päivän. Sitten syöksähdimme esiin ja karautimme perään. Olimme valinneet kohteemme etukäteen, koska tiesimme heidän hajaantuvan heti, kun he näkisivät meidät. Heitä oli seitsemän miestä ja kaksi poikaa, jotka olivat kyllin vanhoja kantamaan jousta; jakauduimme kaksi yhtä vastaan ja jätimme naiset ja lapset myöhemmäksi.”
Jokseenkin tarkalleen 50 vuotta sitten huhtikuussa 1974 tapahtui Etelä-Afrikassa maanjäristys. Se meni lähes huomaamatta ohi, sillä se tapahtui pienessä kustantamossa nimeltä Ravan Press. Kustantamo oli perustettu pari vuotta aikaisemmin ja sen tarkoitus oli julkaista apartheidin vastaisia kirjoja. Kustantamo joutuikin jatkuvasti vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Useita sen julkaisuja takavarikoitiin ja sen toimihenkilöt olivat ajoittain kotiarestissa. Tuo kustantaja uskalsi ottaa julkaisuohjelmaansa John Maxwell Coetzeen esikoisromaanin Dusklands. Coetzee sai Nobel-palkinnon 2003, ja se oli ilmeisesti riittävän kuuluva rämähdys saada vihdoinkin kirja myös suomeksi 33 vuotta myöhemmin. (Ne pari Booker-palkintoa olisivat ehkä antaneet aihetta siihen jo vähän aikaisemmin.)
J.M. Coetzee kuuluu Andre Brinkin ja Nadine Gordimerin kanssa eturivin kirjailijoihin, jotka käsittelevät töissään rotusortoa ja sen vaikutuksia Etelä-Afrikassa. Coetzeeta on joskus kritisoitu siitä, että hän ei kirjoissaan riittävän selkeästi tuomitse ilmiötä. Väite on kummallinen, sillä Coetzee tuo lukijan eteen niin hurjan kuvan valkoisen miehen luonnottomuuksista, että hänen viestinsä tulee kyllä aivan selväksi. Tällainenko on ihminen.
”Ainoastaan yksi kuvistani on avoimen seksuaalinen. Siinä Clifford Loman, 188 cm, 100 kg, entinen Houstonin yliopistojoukkueen tukimies, nykyään 1. helikopteridivisioonan kersantti, parittelee vietnamilaisnaisen kanssa. Nainen on pieni ja hoikka, ehkä peräti lapsi, vaikka vietnamilaisten iästä yleensä erehtyy. Loman rehentelee voimillaan: selkä taaksepäin kaarella, kädet pakaroillaan hän pitelee naista ilmassa jäykän peniksensä varassa. Ehkä hän jopa kävelee, sillä nainen levittelee käsiään kuin pysyäkseen tasapainossa. Mies hymyilee leveästi; nainen katsoo kameraan unisen, typertyneen näköisenä. Heidän takanaan pimeä televisioruutu tuikauttaa takaisin salamavalon välähdyksen. Olen antanut kuvalle tilapäisnimen ’Isä telmii lasten kanssa’ ja määrännyt sille paikan jaksossa 7.”
Edelliset lainaukset kirjasta voivat vaikuttaa merkillisen eriparisilta, kun ne asettaa noin lähekkäin. Hämärän maat sisältää kaksi lukua tai pientä kertomusta. Teemaltaan ne sopivat yhteen, vaikka ajallisesti ovatkin varsin kaukana toisistaan. Ensimmäinen osa on nimeltään ”Vietnam-projekti” ja jälkimmäinen ”Jacobus Coetzeen kertomus”. Alun tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Kaliforniaan ja loppu 1760-luvun Etelä-Afrikkaan.
Vietnam-projektin kertoja Eugene Dawn työskentelee Uusi elämä Vietnamille -projektin parissa Kennedy-instituutissa. Projekti on puolustusministeriön alainen ja sitä johtaa Coetzee-niminen mies. Eugene Dawn kokoaa aineistoa raporttiin Harry S. Truman -kirjastossa. Hänen erikoisalaansa on psykologinen sodankäynti ja hän keskittyy työssään radiolähetysten käyttöön vietnamilaisten taistelutahdon murtamiseksi. Raportin johdanto, jota Dawn kirjoittaa, on mukana. Tekijä-Coetzee on varmaankin tehnyt johdannon mukaillen todellisia lähteitä ja käyttänyt sodasta julkaistuja kuvia, sillä sen teksti vaikuttaa välillä hyvin autenttiselta.
Työn kuluessa Eugene Dawnin mieli alkaa vähitellen järkkyä. Kun hänen osuutensa raportista on valmis, harhat voimistuivat, ja hän alkoi epäillä vaimoaan uskottomuudesta. Hän alkoi nähdä unia ”oikeasta kodista jonka suljetun portin edessä olen viettänyt tämän viime orpovuoteni”. Unissa Vietnam-kuvien kasvot kummittelevat hänelle. Lopulta hän luhistuu ja tekee epätoivoisen teon, jonka seurauksena hänet suljetaan hoitolaitokseen. Hänen osuutensa päätös:
”Tässä yksityisvessalla varustetussa sellissäni Amerikan sydämessä minä pohdin pohtimistani. Minulla on hyvät toiveet päästä perille siitä, kenen vika minä olen.”
(1/2)