Avainsana-arkisto: ulkopolitiikka

Kallio, presidentti vastoin tahtoaan

Sakari Virkkunen : Kallio, talonpoikaispresidentti (Otava, 1983)

1.3.1937, eduskunta:
”Tavoilleen uskollisena Kallio puhui kolme kertaa pidempään kuin toiset. Kysymyksessä oli uuden presidentin ohjelmapuhe. Hän aloitti esi-isien perinnöstä, joka on annettu nykypolven kartutettavaksi. Jotta onnistuisimme, tarvitsemme hyviä suhteita naapureihin ja rauhantilan säilymistä. Tämä puolestaan edellyttää tehokasta ja huolella vaalittavaa puolustuslaitosta. Menestymisen ehtona on myös sisäinen, kielellinen ja yhteiskunnallinen rauha sekä elävä yhteys kristinuskoon, tuohon ’kansamme siveellisten pyrkimysten vahvimpaan runkoon’. Sekä evankelis-luterilaisen että kreikkalais-katolisen kirkon arvoa puhuja erikseen korosti.

”Lopuksi Kallio piti tärkeänä, että yhteiskunta- ja valtiorakenteemme pohja lujittuu.
’Kansan pohjakerrosten elämänmahdollisuuksia on helpotettava. On päästävä siihen, että jokainen yhteiskuntamme jäsen tuntee tämän maan isänmaakseen, jota hän rakastaa ja jonka puolesta hän on valmis kaikkensa uhraamaan.’
Näihin sanoihin sisältyi itse asiassa tulevan punamultahallituksen ohjelman ydin: vähäväkisten elinehtoja parantamalla on lisättävä kansan sisäistä eheyttä ja yhteenkuuluvuutta.”

Vaalien lähellä järjestetään monenlaisia mielipidekyselyjä. Vuoden 2023 puolella USU-gallup ja MTV tiedustelivat kansalaisilta Suomen parasta presidenttiä. Kansan mielipide oli selvä ja julma: Mitä kauemmas historiaan mennään, sitä huonompia presidenttejä maallamme on ollut. Alussa olleessa lainauksessa esiintyy kyselyjen perusteella eräs kaikkein kehnoimmista, Kyösti Kallio. Presidenttikaudellaan 1937-40 hän halusi yhdistää sisällissodan repinyttä kansakuntaa, hän joutui luotsaamaan sen läpi talvisodan, menetti siinä terveytensä ja kuoli Helsingin rautatieasemalla, kun oli tehtävästään erottuaan lähdössä kotitilalleen Nivalaan. Piti kaivaa esiin Sakari Virkkusen oivallinen Suomen tasavallan presidentit -sarja ja vähän selvittää, miten asian laita oikein on.

Kyösti Kallion suhde politiikkaan vaikutti kaksijakoiselta. Nivalan talonpojat olivat huomanneet hänen kykynsä, kun hän avoimesti asettui Bobrikovin laittomuuksia vastaan. Kallio oli taitava johtamaan puhetta ja aitona alkiolaisena hän oli aidosti kiinnostunut köyhän kansanosan asemasta. Heti kansalaissodan jälkeen Kallion ja Santeri Alkion kantoja epäiltiin perästi sosialistisiksi. Omasta taloudestaan tarkka ellei peräti nuuka mies tunsi tervettä epäluuloa liikepankkeja kohtaan. Kallio oli gebhardilaisen osuustoiminnan lämmin kannattaja. Nuoruudessaan hän oli mukana perustamassa Nivalan osuuskassaa, osuuskauppaa ja -meijeriä.

Virkkusen mukaan Kallio oli sielultaan talonpoika. Hän lopetti lyseon 6. luokan jälkeen ja siirtyi maanviljelijäksi. Alkiolle hän valitti: ”Kiintymys käytännöllisyyteen tuottaa minulle edusmiehenäkin vaikeuksia”. Hän sanoikin ryhtyneensä politiikkaan vain sen vuoksi, ”kun meitä on niin vähän”.

Kuitenkin Kyösti Kallio vuosien mittaan kotiutui eduskuntatyöhön siinä määrin, että alkoi viihtyä siellä. Hän tunsi olevansa samankaltaistensa joukossa niin varmalla pohjalla, ”ettei koske mihinkään hermoihin”. Artturi Leinonen ja Saksan silloinen lähettiläs Wipert von Blücher päätyivät yllättävän samankaltaisiin tuloksiin.
Leinonen: Kyösti Kallio oli hyvä poliitikko, mutta ei yhtä hyvä valtiomies.
von Blücher: Hänellä on terve järki ja hyvä annos talonpojan oveluutta sekä huomattava poliittisten voimien liikuttelemistaito.

Presidentinvaaliin Kyösti Kallio saatiin ylipuhuttua, sillä hän oli maalaisliiton suurin käytettävissä ollut valtiomieskyky. Tavoite oli kerätä riittävästi valitsijamiehiä, jotta kokoomuksen ja IKL:n ehdokas Svinhufvud saataisiin kammetuksi pois tieltä ja edistyspuolueen Ståhlberg toistamiseen presidentiksi. Kallion kannatus ei edes maalaisliitossa ollut yksimielistä. Eräät tunnetut puolueen jäsenet kannattivat istuvaa presidenttiä Svinhufvudia ja olivat jopa hänen vaaliliittonsa ehdokkaina. Nuoremmat, joille valitsijamiesten käyttö vaaleissa on vieras ajatus, saavat kirjassa oivallisen kuvauksen siitä, millaista ”pelin politiikkaa” valitsijamiesten kesken voitiin käydä, sitten kun varsinainen vaali eduskunnassa alkoi. Vaalin jälkeen, kun Kallio oli valittu:
”Maalaisliitto oli hämmästynyt, ruotsalaiset vihaisia ja sos.dem.puolue riemuissaan.”

Diplomaattikunnan piirissä arvuuteltiin, ottaisiko Kyösti Kallion Kaisa-vaimo ylipäänsä lainkaan osaa edustukseen.
”Etenkin ruotsinkielisissä seurapiireissä oltiin valmiiksi vahingoniloisia. Eiväthän maalaisisäntä ja -emäntä voi osata käyttäytyä Helsingin seurapiireissä, sanottiin ja levitettiin erilaisia keksittyjä juttuja.” Myös maalaisliiton piirissä oli pelätty juuri tällaista Kallioiden ”maalaisuutta” koskevaa julkista arvostelua.

Kyösti Kallio: ”Olen huolestunut tulevasta tehtävästäni, sillä tunnen omat rajoitukseni.”

(1/2)

Helsingin nähtävyyksien innoittamia leppoisia luentoja

Teivo Teivainen : Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017)

”Kuulun sukupolveen, joka eli lapsuutensa aikana, jolloin Suomi oli homogeenisempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat siinä mielessä erikoista aikaa. Vaikka suomalaisuus on jatkuvassa muutoksessa, muistot etnisesti suhteellisen yhtenäisestä Suomesta vielä muokkaavat sukupolveni ja erityisesti minua vanhempien näkemyksiä. Sen ajan muistot voivat vieläkin hankaloittaa sopeutumista uuteen maailmaan.

”Miika Tervonen on osoittanut, kuinka ’yhden kulttuurin ihanne’ on synnyttänyt Suomen historiassa ’eräänlaisia etnisen monimuotoisuuden vähentämis- ja peittämisoperaatioita’. Sotien jälkeisestä ajasta hän samalla toteaa, että se ’todella oli vähemmän kirjava ja kansainvälinen kuin Topeliuksen aikainen, monikulttuuriseen imperiumiin kytkeytynyt suuriruhtinaskunta’.”

Lainauksesta käy ilmi kirjan viritys. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen liittää joustavasti omat kokemuksensa Suomen historian eräisiin enemmän tai vähemmän vaiettuihin kipupisteisiin. Teivainen esitteli nykytaiteen museo Kiasman toimeksiannosta Helsingin keskustan historiallisia kohteita turisteille 2012 alkaen. Näistä kävelykierroksista jalostui tämä kirja, jossa Teivainen johdattaa lukijansa eräille muistomerkeille ja merkittävien instituutioiden äärelle. Näiden välityksellä hän havainnollistaa muutamia keskeisiä suomalaisuuteen liittyviä rajauksia ja ristiriitoja.

Kirjan tyyli on miellyttävän pohdiskeleva. Professori Teivainen ei sorru todistamaan älynsä ylivertaisuutta luennoimalla hänelle tutuista aiheista. Hän esittelee näkemyksensä hyvin perustellen ja asiaa eri kulmista valaisten. Tämä haastaa lukijan tarkistamaan omia mielipiteitään. Lukujen otsikot antavat jo vähän osviittaa, miten näitä kansallisten perinteiden jännitteitä kirjassa käsitellään. Muutamia esimerkkejä:

– Alkusanat: Homopropagandaa Uspenskin katedraalilla
– Siniristijihadismi Lippulaulussa
– Erillishakaristi
– Käyrä miekka Karjalassa
– Valkoisen Suomen puolesta
– Etnistä profilointia Rautatieasemalla

Kirja lähtee liikkeelle repäisevästi. Teivo Teivainen kertaa tapahtumat, jotka kiidättivät hänet suoraan Venäjän propagandakoneiston myrskynsilmään. Hän oli kutsunut mukaan Uspenskin katedraalin esittelyyn kaksi suomalaista naistaiteilijaa. Heillä oli päällään paidat, joissa luki ”Free Pussy Riot”. Lyhyen, katedraalin ulkopuolella pidetyn esittelyn yhteydessä he lausuivat kerran tuon iskulauseen ääneen. Muuten he seisoivat hiljaa. Katedraalikin oli lukossa.

Lopputulos oli melkoinen. Muutamassa viikossa venäläisessä mediassa Teivaisesta kehittyi homoprofessori, joka naisvihassaan oli pakottanut tyttöparat julistamaan sisällä katedraalissa homopropagandaa. Kävelyn toisessa kohteessa laulaneen muusikon pieni kannettava kaiutin muuttui todisteeksi Teivaisen kanniskelemasta virtsakanisterista. Sen kanssa hänen väitettiin uudestaan yrittäneen sisään temppeliä tärvelemään.

Teivainen otti asian rauhallisesti. Hän kirjoittaa, että provokaatiot voivat olla oppimisen apuväline. Tapahtumasarja sai hänet pohtimaan Suomen idänsuhteita entistä innokkaammin. Hän katsoi, että maailmanpoliittisia kävelyjä tarvitaan lisää. Tämän kirjan kävelykierros alkaa Tähtitorninmäeltä, esihistoriasta ja kulkee kohti tulevaisuutta päättyen Kansalaistorin tienoille.

”Onko Suomi kenties jopa maailman saksalaisystävällisin maa? Ainakin poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilän mukaan näin on ollut viimeisen sadan vuoden ajan ja on vieläkin. Asiaa selvittääkseni kutsuin palkitun saksalaistutkijan Silke Trommerin pitämään puheen eräällä kävelylläni Saksalaisen kirkon luona.

”Trommer yhtyi Hentilän arvioon. Hän näki maidemme välillä myös eroja. Suomessa väitöskirjatutkijanani vuosia viettänyt Trommer kertoi tulevansa maasta, jossa kansallisen historian varjopuolia pohditaan pakkomielteisesti. Suomessa hän oli kohdannut maan, jossa historian varjopuolista vaietaan yhtä pakkomielteisesti. Väinö Linnan kirjojen avulla hän oli lopulta huomannut, että vaikeneminen ei kuitenkaan ollut täydellistä.”

Teivo Teivainen laajentaa aiheiden käsittelyä ottamalla mukaan tai haastattelemalla muitakin asiaan perehtyneitä henkilöitä. Esimerkiksi Tähtitorninmäen juurella asuu emeritusprofessori Matti Klinge, historiantutkimuksemme kärkihahmo, vaikka toisten mielestä hän maalaa liian ruusuista kuvaa itänaapurista: ”Niinpä minua kiinnostaa, millaisen soraäänen hän voisi tarjota sortokautta koskevaan keskusteluun.”

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Satu Santalan kanssa Teivainen pohti Maailmanpankin demokratiavajetta ja globaalin talouden näkymiä. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen valaisi markan vaihtumista euroksi ja suomalaisen rahapolitiikan itsenäisyyttä. UPM-Kymmenen Biorefiningin sidosryhmäjohtaja oli luonteva lähtöpiste, kun Teivainen käsitteli Uruguayn sellutehtaan rakentamiskiemuroita ja miksi Suomi-kuva eteläamerikkalaisin silmin ei aina kovin myönteisenä näyttäydy.

Teivo Teivainen ei rajoitu special guest star -valinnoissaan vain eliittiin. Näkemyksiään saavat esittää myös esimerkiksi poliisi, joka tarkisti etnisiin vähemmistöihin kuuluvien papereita liian ahkerasti ja ravintoloitsija, joka herätti kohua rasistisilla kommenteilla. Suohpanterror-ryhmän aktivistit, ”suopunkiterroristit”, ja Suvi West (sarjasta Märät säpikkäät) kommentoivat suomalaisten saamelaisiin kohdistamaa kolonialismia ja sortoa. Kommenttipuheenvuorot saavat Lapissa valtaväestön etuja tomerasti ajava Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä sekä presidentti Niinistökin.

Teivainen kirjoittaa, että saamelaiset ovat kokeneet vähättelyä ja joutuneet sen lisäksi osallistumaan osittain suomalaisuuden luomiseen. Saamelainen kulttuuri nähtiin yhtenä ”toisista”, joihin suomalainen identitetti teki eroa. Liberaalia suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden projektia pönkitettiin kuvalla taikauskoisesta ja sivistymättömästä kansasta.

”Stereotypioiden taustalla on suomalaisen rotuajattelun historiaa. Tämän kävelyn aikana olemme pohtineet, kuinka suomalaiset sovelsivat itsenäisyyden alkuvaiheessa rotuoppeja esimerkiksi suhteessa venäläisiin. Samoihin aikoihin suomalaiset antropologit määrittelivät saamelaiset alempirotuisiksi. Erityisesti saksalaisten rotuhierarkioissa suomalaiset oli usein määritelty puutteellisiksi, mutta saamelaisten kallojen mittaaminen ja antropologiset kenttätyöt toivat mahdollisuuden kohottaa itsetuntoa pönkittämällä näkemystä toisten alemmuudesta.”

Teivainen painottaa, että perinteiden vaalimisessa on paljon hyvää ja kaunista. Kuitenkin on varottava, että kansallisen yhteisön luomiseen liittyvä vieraan vieroksunta ei läiky yli kiihkonationalistisiin tai peräti rasistisiin muotoihin. Toisiin ryhmiin kuuluvien vähättelyssä tai poissulkemisessa biologiset ja kulttuuriset tekijät ovat hänestä lomittuneet toisiinsa jo pitkään. Teivainen muistuttaa, että ei ole mitään periaatteellista syytä, miksi erilaisuus tarkoittaisi eriarvoisuutta. ”Historiassa erilaisuutta on kuitenkin ollut usein hankala yhdistää tasa-arvoon.” Siitä, miten hankalaa se on nykypäivänä, antaa esimerkin vihreiden entinen kansanedustaja Ozan Yanar. Hän kertoo, miten törkeitä kommentteja hän sai kuulla perussuomalaisilta kollegoilta kansanedustaja-aikanaan.

Muutama kriittinen huomatus on lisättävä. Mielestäni kirja on aivan liian lyhyt. Näin mainiota ja sujuvaa tarinointia olisi lukenut mielellään toisen mokoman lisää. Toivottavasti kävelyt saavat jatkoa. Toinen huomautus koskee lähdeluetteloa: se on liiankin kattava. Pikaisella selauksella löytyi heti tusinan verran kirjoja, jotka vain entisestään kasvattavat päälle kaatuvaa luettavien kirjojen kasaa.

Tommi

Jäljet johtavat trollitehtaaseen

Saara Jantunen : Infosota : ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan” (Otava, 2015)

”Suomettuneen Suomen ’maan tapa’ lehdistötyöskentelyssä on tietenkin antanut mahdollisuuden myyttien luomiseen aivan eri tavalla kuin nyt. Kun lehdistön varovaisuus esti poliittiseen vallankäyttöön ja sen retoriikkaan puuttumisen, ei se voinut myöskään purkaa poliittista valtaa pönkittäviä myyttejä. Niitä, joita poliittiset vallankäyttäjät loivat omaa valtaansa vahvistaakseen.
Silti moni näistä myyteistä on popularisoitunut arkisiksi lausahduksiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme. Kyseenalaistamattomilla myyteillä perustellaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja vielä tänäkin päivänä. Juuri siksi niihin puuttuminen voi olla vaikeaa. Elinvoimaisten myyttien purkamista ei koeta vain tunnettujen totuuksien kiistämiseksi, vaan kansallisen identiteetin kyseenalaistamiseksi, jopa petturuudeksi. Ehkäpä juuri siksi olen monet kerrat herättänyt raivoa toteamalla, ettei Suomi ole puolueeton valtio. Se on radikaali lause vielä vuoden 2015 Suomessa.”

Sotatieteiden tohtori Saara Jantusen kirja on selkeä esitys informaatiosodankäynnin termeistä ja osapuolista. Lisäksi se avaa kiinnostavan näkymän vajaan kymmenen vuoden takaiseen ulkopoliitiikkaan ja mielipideilmastoon. Tuolloin Venäjä oli miehittänyt Krimin ja Itä-Ukrainassa käynnistynyt paheneva konflikti. Silti Venäjän kanssa viriteltiin isoja hankkeita, sillä toisten mielestä Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne ei ollut muuttunut. Ns. Nato-optio oli vielä voimassa eikä Venäjää pitänyt häiritä ja provosoida puhumalla liittoutumisesta. Kuitenkin Venäjän informaatiovaikuttaminen oli selvästi lisääntynyt, samoin disinformaatio ja selvien tosiasioiden kiistäminen. Termi hybridisodankäynti kävi tutuksi.

Saara Jantusen kirja ei ole objektiivinen akateeminen tutkimus. Hän pyrkii kertomaan maallikolle ymmärrettävästi, millaisena hän näkee tutkimansa informaatiosodan ilmiöt. Sen käsitteitä käytetään tutkijan silmin sekalaisesti, eikä hän tieteellisen tarkasti niihin kirjassaan uppoudu. Hän pyrkii antamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, miten informaatiosodankäyntiä voidaan jäsennellä sotatieteellisestä näkökulmasta.

Ukrainan kriisin alettua Jantunen alkoi saada lukuisia haastattelu- ja luentopyyntöjä. Suuri osa kirjan tekstistä on yhteenvetoja näistä luennoista. Infosodan kolmesta keskeisestä osa-alueesta, eli tiedustelusta, vaikuttamisesta ja johtamisesta, kirjassa keskitytään kahteen jälkimmäiseen ja erityisesti vaikuttamiseen. Sen lisäksi Saara Jantunen kuvaa mitä itse on joutunut kokemaan, kun hän alkoi tutkia Venäjän tapaa käydä informaatiosotaa ja kertoa siitä julkisuudessa.

”Silloin, kun puhutaan informaatiosodankäynnistä valtiollisena toimintana, voidaan sen toteuttamista tarkastella jakamalla se kolmeen eri tasoon: strategiseen, operatiiviseen ja taktiseen. Sotatieteissä strategisella tasolla viitataan valtionjohdon poliittiseen tahtotilaan ja näkemykseen siitä suuresta kuvasta, johon he tätä valtiota ovat ohjaamassa. Operatiivinen taso viittaa niihin prosesseihin, joissa strateginen tahtotila muunnetaan toteutettaviksi suunnitelmiksi. Lopulta taktinen taso toteuttaa nämä suunnitelmat ja jalkauttaa siten strategisen tahtotilan.”

Saara Jantunen kuvaa tarkemmin informaatio-operaatiota, jolla Venäjä pyrkii esittämään Novorossijan oikeana liittovaltiona. Kuva siitä luodaan disinformaation ja vääristelyn kautta. Monet muutkin venäläisessä narratiivissa esiintyvät asiat kuten ”Kiovan natsihallitus” perustellaan samoin. Lännessä ihmeteltiin, miten Venäjän ulkoministeri Lavrov kehtasi kiistää itsestään selviä asioita. Jantusen mukaan selitys on siinä, että länsi elää eri todellisuudessa. Täällä rauhanajassa on vaikea hahmottaa venäläistä ajatusmaailmaa. Venäjä tietää käyvänsä sotaa. Silloin pätevät sodan lainalaisuudet: harhautus, vääristely ja yllättäminen. ”Totuuden puhuminen ja sodankäynti eivät venäläisessä doktriinissa sovi yhteen.”

Länsimainen, liberaali valtamedia on vaikeuksissa yrittäessään vastata tuollaiseen propagandaan. Tarkoitushakuinen media käyttää sumeilematta hyväkseen tilannetta, jossa osa mediasta pyrkii tarjoamaan mahdollisimman totuudenmukaisen näkemyksen maailman tilasta. Avoimuus ja monimuotoinen tiedonvälitys on kuitenkin ainoa keino vastata haasteeseen. Luotettavan median asema on aivan keskeinen, sillä informaatiosodankäynnin tehtävänä on voittaa yleisö omalle puolelle, tai vaihtoehtoisesti vahvistaa ristiriitoja ja erimielisyyttä kohdeyleisössä, jotta vihollisen yhtenäisyys alkaisi rapautua.

Saara Jantunen on huolissaan etenkin sosiaalisen median tarkoitushakuisten valhekampanjoiden vaikutuksesta mielipideilmastoon ja sananvapauteen. Se on juuri sellainen epämääräinen verkosto, ”rihmasto”, jolle myös vihamielinen valtio voi pelata omia syötteitään. Tuo verkosto jakaa niitä auliisti ja monistaa eteenpäin, joskus ohjelmallisten bottitilien kautta. Ne ovat juuri niitä asioita tai näkemyksiä, joita ”pahantahtoisen valtamedian” väitetään tarkoitushakuisesti pimittävän.

Saara Jantunen selventää myös tilannetiedon ja tilanneymmärryksen eroa. Venäjän laiton Krimin miehitys on tilannetieto. Tilanneymmärrys syntyy siitä, miten tulkitsemme tuota tietoa ja miten sitä käytämme sekä siitä, miten tilannetieto vaikuttaa niihin päätöksiin, joita teemme. Tilannetietoon voidaan yrittää vaikuttaa sensuurilla, tietoja salaamalla tai disinformaatiolla. Tilanneymmärrys vaatii tulkitsijan, ihmisen. Siksi häneen kohdistetaan psykologisia operaatioita, jos tulkintoihin halutaan vaikuttaa. Nykyään tietoa on aina hankalampi hallita tai rajoittaa, joten informaatiosotaa käydään pääasiassa ihmisten mielissä. ”Taistelua käyvät osapuolet tarvitsevat omat asiantuntijansa, jotka tulkitsevat todellisuutta yleisölle juuri heille sopivalla tavalla.” Infosota henkilöityy. Tämän takia moni jotakin osapuolta kritisoiva tai puolustava joutuu henkilökohtaisen lokakampanjan kohteeksi. Saara Jantunen antaa kirjassa siitä omakohtaisia esimerkkejä. Ne ovat masentavia.

Pahimman lokakirjoittelun aikana Saara Jantusen ystävät alkoivat kysellä alkaako häirintä vaikuttaa hänen mielialaan. Jantunen kirjoittaa, että hän on onnekas, sillä hänellä on koulutus informaatio- ja psykologisten operaatioiden analysointiin. Henkilö, joka ei ymmärrä psykologisen painostamisen luonnetta, on vihakampanjan pyörteissä ongelmissa.

”Mistä todellisuudessa ahdistuin, oli ymmärrys siitä, että propagandaan osallistuivat fiksut, kansainvälisen mittapuun mukaan hyvin koulutetut suomalaiset, ja aivan omasta vapaasta tahdostaan. Siksi on tärkeää, ettei informaatiosodankäyntiä vähätellä toteamalla sen olevan muutaman hullun huutelua, tai niin tökeröä, että se olisi helposti tunnistettavissa. Tosiasiassa osa infosodasta on tökeröä, ja osa äärimmäisen huomaamatonta, sillä infosodassa on aina useita eri yleisöjä, joihin vaikutetaan eri tavoin. On vaarallista esittää, että kaikki informaatiosodankäynti on jollakin tavalla helposti huomattavissa.”

Saara Jantunen huomauttaakin, että se mikä on ilmiselvää, on harvoin vaarallista. Keskeisiä ovat ne henkilöt ja rakenteet, jotka omalla toiminnallaan mahdollistavat vihamielisen vaikuttamisen. Disinformaatiolla vastataan yleisön haluun ymmärtää syy-seuraussuhteita sekä sen tarpeeseen kokea tekevänsä rationaalisia johtopäätöksiä todisteiden pohjalta. Virallinen tieto esitetään puolueelliseksi ja sille tarjotaan vaihtoehtoja. Esimerkiksi salaliittoteoriat vastaavat yleisön tarpeeseen selittää maailmaa tavalla, jolla he haluavat sen nähdä. Ne tarjoavat myös yksilölle mahdollisuuden kokea olevansa kriittinen mediakuluttaja, joka tekee itsenäisesti oman tilannekuvansa. ”Käytännössä salaliittoteorioiden tehtävänä on rakentaa toinen, rinnakkainen todellisuus. Se tapahtuu kytkemällä reaalitodellisuuden tapahtumat osaksi suurempaa kertomusta ja sen logiikkaa.”

Saara Jantunen esittelee Jean Baudrillardin käsityksiä hypertodellisuudesta. Baudrillard jakoi todellisuuden vääristämisen asteet teeskentelyyn, dissimulaatioon, simulaatioon ja hypertodellisuuteen. Dissimulaatiossa kyse on jonkin todellisen asian peittämisestä tai yrityksestä tehdä jokin olemassa olemattomaksi. Simulaatio on sen vastakohta, sillä siinä yritetään luoda kuva sellaisesta, mitä todellisuudessa ei ole. Hyvin onnistunut simulaatio tuottaa Baudrillardin mukaan jotain todellista. Hän nimittää sitä hypertodellisuudeksi. Siinä oikean ja keinotekoisen todellisuuden raja on hävinnyt. Yleisö ei enää erota näitä kahta todellisuutta toisistaan. Tuossa työssä valheet, virheelliset tulkinnat ja disinformaatio ovat keskeisiä työkaluja.

”Luennoidessani informaatiosodankäynnistä ja disinformaatiosta olen usein todennut, että informaatiosodankäynnin melskeessä on oikeastaan aika hyödytöntä kiistellä siitä, kuka lopulta on täysin oikeassa. Sodan tapahtumia voi aina suhteuttaa vaikkapa lainsäädäntöön ja kansainvälisiin sopimuksiin, mutta jokaisella meistä on myös oma, henkilökohtainen tapamme määritellä hyvä ja paha, oikea ja väärä. Se voittaa, joka kykenee vaikuttamaan tähän tulkintaan. Nopein tie tulkintaan on tunnetaso, ei logiikka tai objektiivinen totuus.
Jotta disinformaation avulla sotaa käyvän osapuolen vaikuttavuutta voisi jarruttaa, ei pidä tarttua jokaiseen valheelliseen väitteeseen ja kiistellä niiden totuudenmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin yleisön tyypillinen reaktio valheisiin, ja juuri siksi disinformaatio on usein niin tehokasta. Se pitää yleisön reaktiivisena, ohjaa heidän huomionsa epäolennaisuuksiin ja sitouttaa heidät reagoimaan tunnetasolla juuri niihin asioihin, joiden avulla heihin halutaan vaikuttaa. Valheille altistuminen saa ihmisissä aikaan turhautumista ja suuttumusta. Myös nämä negatiiviset tunnereaktiot ovat omiaan heikentämään yleisön kykyä pitää yllä todenmukaista tilannekuvaa.”

Hämäysten ja valheiden verkossa kamppailevalle yksilölle Saara Jantusella on tarjota eräs selkeä ohje:

”Tosiasiassa parhaiten manipuloinnin keskellä selviävät he, jotka sietävät ristiriitoja. Heitä on vaikeaa saada yhden totuuden taakse.”

Tommi