Teivo Teivainen : Yritysvastuun umpikuja (Kalevi Sorsa -säätiö, 2013)
”Talous on sanan kapitalistisessa nykymerkityksessä ollut olemassa muutaman sadan vuoden ajan, mutta ’vastuullisia talouskäytäntöjä’ voi jäljittää paljon kauemmaksikin historiaan. Ilmiö oli siis olemassa jo pitkään, mutta vuosituhannen vaihteen protestiliikkeiden heittämä julkinen haaste kapitalismin uskottavuudelle auttaa selittämään vastuupuheen nopeaa leviämistä viime vuosina. Yksinään se ei kuitenkaan riitä selitykseksi. Protestienkin syntymiselle on syynsä. Kapitalismin dynaaminen voittokulku viime vuosikymmeninä on merkinnyt yksityisen yritystalouden tunkeutumista yhä uusille elämän alueille.”
Teivo Teivainen kirjoittaa, että hän ei yleensä esitä vastalausetta, jos hänet halutaan määritellä vaikkapa vasemmistohipiksi. Kun julkaisija on Kalevi Sorsa -säätiö, niin kirjaa voi epäillä punahehkuiseksi. Teivainen tunnustaakin, että hänen arviotaan ”yritysvallan kasvun suotavuudesta voinee määritellä keskimääräistä kriittisemmäksi, mikä todennäköisesti jollain tavoin myös välittyy lukijalle”. Kirjan ensisijaisena tarkoituksena ei kuitenkaan ole yritysvallan vaikutusten yleinen paheksunta. Tekijä pohtii, mitä seurauksia voi olla sillä, että yritysvallasta on tulossa aiempaa selvemmin poliittisen ja moraalisen arvioinnin kohde.
Yritysten ja julkisen hallinnon tehtäväpiirien raja käy hämärämmäksi. Erilaisista ideologisista lähtökohdista käsin jaetaan kohtalaisen laajasti näkemys, että liikeyritysten vaikutus yhteisiä asioita koskevassa päätöksenteossa on lisääntynyt. Moraaliset ja poliittiset arviot tämän kehityksen toivottavuudesta vaihtelevat suuresti.
Kirjan ensimmäisessä osassa käsittelyssä on Yritysvastuu poliittisena ilmiönä.
”Kun aikoinaan kansalaisten liikehdintä sai valtaapitävät suostumaan sellaisiin demokraattisiin uudistuksiin kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, uudistuksilla oli yksi selvä raja. Ne pysäytettiin tehtaan porteille.”
Teivaisen mukaan nykyaikaisen kapitalistisen suuryrityksen sekä sisäinen organisaatio että yhteiskuntasuhteet sisältävät poliittisesti merkityksellisiä valtasuhteita. Yritykset ovat melko onnistuneesti pystynyt estämään vaikutelman sellaisesta poliittisuudesta, joka edellyttäisi näiden valtasuhteiden demokratisointia. Yritysvastuukeskustelu paljastaa hänestä miten talouden poliittinen luonne on tullut näkyväksi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
Maailman kauppajärjestö WTO:n vuonna 1999 Seattlessa pitämä kokous merkitsee Teivaiselle merkittävää käännekohtaa. Sen yhteydessä globaaliin julkisuuteen nousi voimakas kansalaisliikehdintä. Vuodesta 2001 lähtien Maailman sosiaalifoorumilla on kokoontunut lukuisia talouden valtarakenteita arvostelevia liikkeitä. Occupy Wall Street, Indignad@s ovat muita esimerkkejä protesteista.
Yritykset huolestuivat, kun he huomasivat, että protestoijat eivät erotelleet yrityksiä keskenään. He olivat vihaisia niille kaikille. Mielenosoitusten seurauksena syntyi uusia konsulttiyrityksiä, joiden tehtäväksi tuli varjella yritysten mainetta ja toimintaedellytyksiä kriittisiltä liikkeiltä ja kansalaismielipiteeltä. Lisäksi eräät suuryritykset kuten PricewaterhouseCoopers, KPMG ja Burson Marsteller hankkivat jalansijaa yritysten vastuullisuuden ja maineenhallinnan markkinoilla.
”Yritysvastuuilmiön viimeaikaisen voimistumisen yksi keskeinen syy onkin nimenomaan talouden valtarakenteisiin kohdistuvan kritiikin näkyvyyden lisääntyminen. Kyse on myös yritysmaailman tehokkaasta kyvystä poimia osa radikaalista kritiikistä ja muuttaa se itselleen harmittomaksi vastuupuheeksi. Yhtiövallan kritiikkiin vastaamisesta on tullut oma konsulttiteollisuuden haaransa. Toiminta on ollut siinä mielessä onnistunutta, että protestiliikkeistä ei ole ainakaan vielä muodostunut yhtä voimakasta ja yhtenäistä toimijaa kuin moni vuosituhannen vaihteessa toivoi tai pelkäsi.”
Teivaisen mukaan yritysvastuupuheessa on lisäksi merkittävässä määrin kyse valtiosääntelyn ennaltaehkäisystä. ”Koska yrityskriittisen kansalaisaktivismin yksi yleisimmistä vaatimuksista on valtiosääntelyn lisääminen, kyse on samalla myös (ennakoivasta tai jälkikäteisestä) vastauksesta kansalaisliikkeiden toimintaan.”
Teivaisen mielestä yritykset onnistuivatkin taittamaan kritiikin kärjen. Ympäristöliike vaati ympäristövastuuta ja nyt meillä on vihreää kasvua. Ammattiyhdistysliikkeen huoli demokratiavajeesta paikataan antamalla työntekijöille uusia mahdollisuuksia tehdä vaikkapa tuotekehittelyaloitteita ja kehittää osaamistaan.
Yritysvastuuseen nuivasti suhtautuvan suuntauksen oppi-isä on Milton Friedman. Kotoinen kevytversiomme Björn Wahlroos typistää yritysten vastuun osakeyhtiölain viidenteen pykälään. Sen mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näiden epäilijöiden mielestä liikeyritysten ei tule lainkaan antautua yritysvastuupuheen houkutuksille. Björn Wahlroos painottaa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Markkinat ja demokratia selkeästi kapitalististen yritysten epädemokraattista luonnetta. Hän ennustaa ja toivoo, että kaikenlaisia demokratian ”kohtuuttomuuksia hillitään ja soveltamisalaa rajoitetaan”.
Wahlroosin kirjaa lukiessaan Teivainen huomasi, että monista huonosti perustelluista johtopäätöksistä huolimatta kirjassa on myös tarkkanäköisiä tilannekuvauksia. Puhuessaan merkittävistä yritysjohtajista Wahlroos toteaa, että he ovat saattaneet ”johtaa organisaatiotaan yhtä rautaisella kädellä kuin kuka tahansa diktaattori”. Hän arvelee myös, miten toisen maailmansodan jälkeisen ajan hengen keskusjohtoisuutta voi selittää monien toimitusjohtajien upseeritaustalla.
Teivo Teivaisen kirjan toisen osan otsikko on Yritysvastuun lyhyt historia. Tekijä jakaa kapitalismin laajenemisen ekstensiiviseen ja intensiiviseen kauteen. Karkeasti ottaen kapitalismin laajeneminen oli 1900-luvun alkuun saakka pääasiassa ekstensiivistä. Se tarkoitti uusien maailmankolkkien liittymiseen osaksi kapitalistista järjestelmää. Sen jälkeen kun lähes kaikki maapallon asutut alueet oli liitetty osaksi kapitalistista maailmanjärjestelmää, kyse on ollut etupäässä kapitalismin syventämisestä, intensiivisestä vaiheesta. ”Intensiivinen laajeneminen on kapitalismin syventämistä, yhä uusien asioiden muuttamista kauppatavaran kaltaisiksi.” Kapitalististen liikeyritysten rooli on ollut erityisen näkyvää nimenomaan uudemmassa intensiivisen syventämisen vaiheessa.
Teivainen esittelee lyhyesti osakeyhtiöiden synnyn. Niiden analysoinnissa hän antaa lyhyet puheenvuorot Adam Smithille ja Karl Marxille, joita täydentää herkullisesti John Stuart Mill, yksi sekä liberalismin että klassisen poliittisen taloustieteen tärkeimmistä hahmoista. Juuri se ajattelija, johon liberalismin nimissä esiintyvät yritysvallan puolustajat mielellään viittaavat.
”Siksi on tarpeellista kuunnella, mitä sanottavaa Millillä itsellään oli yritysten toivottavasta valtarakenteesta:
Jos ihmiskunta jatkaa edistystään, emme voi odottaa, että loppupeleissä vallitsee sellainen järjestäytymisen muoto, jossa kapitalisti on päällikkönä ja työntekijät ilman äänivaltaa hallinnossa, vaan pikemminkin sellainen työntekijöiden itsensä tasaveroinen yhteenliittymä, jossa he yhdessä omistavat tarvittavan pääoman ja ovat itse valinneet johtajansa, jotka he myös itse pystyvät halutessaan erottamaan.”
Teivainen ei ala hihkua Koskelaa komppanianpäälliköksi, mutta toteaa arvattavasti lievästi myhäillen:
”Liberalismin aatehistoriasta voi löytää Millin lisäksi paljon muitakin sellaisia aineksia, joiden perusteella voi ihmetellä, miten omistamiseen perustuvien etuoikeuksien ja hierarkkisen yhtiövallan puolustajat onnistuvat nykyisin niin tehokkaasti vetoamaan liberaaleihin vapausaatteisiin.”
Yritysvastuusen paneutunut Teivo Teivainen löytää kiinnostavia näkökulmia aiheeseen USA:sta. Yhdysvaltojen merkitys maailmantaloudessa kiihtyi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Yhä suuremmiksi kasvavissa liikeyrityksissä havahduttiin, että jos liikkeenjohto (”managerit”) on aiempaa vähemmän osakkeenomistajien ohjauksessa, sille avautuu uusia mahdollisuuksia ottaa huomioon muitakin tavoitteita kuin voiton maksimointia.
Vuoden 1929 pörssiromahdus kiihdytti vastuukeskustelua 1930-luvulla. Adolf Berle ja Gardiner Means kirjoittavat klassikkoteoksessa The Modern Corporation and Private Property vuodelta 1933, että modernin yrityksen tulisi muuttua ”sosiaaliseksi eikä niinkään vain voiton maksimointiin pyrkiväksi taloudelliseksi instituutioksi”.
Keskustelu eettisestä yritystoiminnasta sekä yritysten yhteiskunnallisesta vastuusta kiihtyi sotien jälkeen. Howard Bowenin kirjaa Social Responsibility of the Businessman vuodelta 1953 pidetään ensimmäisenä järjestelmällisenä yleisesityksenä aiheesta. Carl Kaysen loi sielukkaan yrityksen (soulful corporation) käsitteen. Hänen mukaansa yritysjohto ei ole enää vain omistajien voitontavoittelun välikappaleena vaan koki olevansa vastuussa omistajien lisäksi myös työntekijöille, asiakkaille, ympäröivälle yhteiskunnalle sekä luonnollisesti yritykselle itselleen.
1960-luvulla kansalaisliikkeiden piiristä nousi voimakasta kritiikkiä. Epäoikeudenmukaisiksi miellettyjen valtarakenteiden kritiikin eräs kohde oli yritysvalta. Yhdysvalloissa 1960-luvun kansalaisoikeusliike vaikutti siihen, että Richard Nixonin johtama hallitus puuttui 1970-luvun alussa yritysten toimintaan. Se antoi lukuisia säädöksiä, jotka käsittelivät ympäristöä, työturvallisuutta ja kuluttajansuojaa.
Kirjan kolmannessa osassa Kapitalismi ja demokratia Teivo Teivainen tekee arvion tulevaisuuden näkymistä. Kirjan kirjoittamisen eräänä motiivina oli se, että kritiikin lisäksi hän halusi tarkastella uusia näköaloja demokraattisen muutoksen mahdollisuuksiin. Yritysvallan nykykritiikistä Teivainen löytää samankaltaisuutta 1960-1970 -luvuilla voimistuneen feminismin kanssa. Feministit auttoivat romuttamaan väitteitä ydinperheestä valtasuhteista vapaana tilana. Tämä politisointi oli yhtenä syynä siihen, että valtasuhteita alettiin säädellä laeilla.
”Vaikka yritysvallan kritiikki ei ole ollut yhtä tuloksellista, myös talouden väittäminen epäpoliittiseksi on nykyisin aiempaa vähemmän uskottavaa. Vielä parikymmentä vuotta sitten yksittäinen tietotekniikkayritys olisi voinut nykyistä helpommin väistää kritiikin lapsiorjien käyttämisestä sen tarvitsemien metallien kaivamiseen. Ajatus, että yrityksen vastuu rajautuu taloudellisen voiton tavoitteluun, oli silloin voimakkaampi. Nyt samanlainen väistöliike olisi yritykselle maineenhallinnallisesti hankalampaa. Juuri tähän hankaluuteen yritysvastuu vastaa. Juuri tässä hankaluudessa on se ideologinen umpikuja, jonka puhkaiseminen voi avata demokraattisia näköaloja.”
Teivainen on onnistunut pakkaamaan pieneen kirjaan hämmästyttävän määrä kiinnostavaa asiaa. Pelkälle maininnalle jäävät:
- YK:n yritykset valvoa liikeyrityksiä
- Esimerkkejä vastuuraportoinnista: Stora Enson palkinto ja Keskon prioriteetit
- Fazer-konsernin epäonnistunut vastuukampanja vuonna 2012
- Vastuupuhe maailmalla: Intian hindufilosofeista islamilaiseen pankkitoimintaan
- Voivatko yhtiöt olla henkilöitä, joilla on kansalaisoikeudet?
Tommi
Oma lähtökohtani kuitenkin on, että talouden jättäminen demokratiapohdintojen ulkopuolelle merkitsee ihmisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden kannalta haitallista rajausta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki talouteen liittyvät asiat tulisi saattaa demokraattisten komiteoiden tai jatkuvan enemmistöpäätöksenteon alaiseksi toiminnaksi. Se tarkoittaa sitä, että taloutta ei voi esimerkiksi näkymättömään käteen viittavilla mahtikäskyillä pyhittää demokratian ulottumattomissa olevaksi alueeksi.
Teivo Teivainen
Tainan ja Tommin aarrearkku 