Avainsana-arkisto: muistot

Pahinta on epätietoisuus

Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)

"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi. 

Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:

"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."

Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.

Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.

Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:

"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
   Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
   Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
   Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."

Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.

"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."

Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.

Tommi

Kesätöissä kalmistossa

Kai Sadinmaa : Kuolleiden kirja : eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into, 2019)
aurinkoliisoja 
samettikukkia 
syyshortensioita 
douglaskuusia 
japaninmagnolioita 
makedonianmäntyjä 
Tässä vaiheessa elämässä hautausmaan portin kolahdus on paljon lähempänä kuin synnytysosaston automaattioven pehmeä suhahdus. Olisiko siis aiheellista tutustua viimeisen leposijansa olosuhteisiin? Siihen tämä Kai Sadinmaan kirja on kyllä erinomainen johdatus. Heti kirjan alussa käy selväksi, että ainakin jotkut hautausmaistamme ovat kasvillisuun suhteen ällistyttäviä runsaudensarvia.

pilvikirsikoita 
purppuratuomia 
katsuroita 
hopeasalavia 
birgitanpihlajia 
begonioita...

En tiedä onko Kai Sadinmaa puutarha-alan harrastajia, mutta jos ei ole, niin hänellä on pitänyt olla joku todellinen asiantuntija opastamassa kirjoitustyössä. Faktat napsahtelevat vaikuttavasti ainakin tällaisen epä-hortonomin mielestä. Varsinkin lämmöllä kuvatut puut saavat Sadinmaalta erityistä huomiota. Vedennoususta rungosta ja puiden välisestä kommunikaatiosta sekä juuristojen ja sienirihmastojen yhteistoiminnasta tuli minulle paljon uutta tietoa. Mitenkään erityisen kuolleelta paikalta hautausmaa ei vaikuta. Kai Sadinmaan tehtävä Malmin hautausmaalla oli kuitenkin monitahoisempi kuin koota sen kasvitieteellinen opas. (Toki kasveista kiinnostuneita ajatellen takakannessa on selkeä kartta hautausmaan eri puista ja puukujanteista.)

Malmin seurakunta kutsui Kai Sadinmaan papiksi hautausmaalle kesäkaudeksi 2018. Hänen tuli olla paikalla ihmisten tavattavissa ja olla läsnä heille, jotka halusivat keskustella ja jakaa asioitaan papin kanssa. Sadinmaasta pesti kuulosti pitemmältä hiljaisuuden retriitiltä. Luultavasti varsinaisia sielunhoidollisia tehtäviä oli sen verran sopivasti, että niiden lomassa Sadinmaa saattoi perehtyä kasvistoon ja hautausmaan muihin toimintoihin. Hän teki omia havaintoja ihmisistä ja kävijöistä, sillä kontaktit eivät aina onnistuneet. Joku toistuvasti haudalla seissyt torjui välittömästi hänen varovaisen lähestymisensä. Hautausmaan hämärimmissä osissa yksikseen viihtyvä, Nuuskamuikkusta muistuttava "Sarjakuvamies" rakasti taas alppiruusuja. Korttelissa 7 hänellä oli eräs tietty lemmikkikasvi, jota hän kävi säännöllisesti hoitamassa.

"Ennen kuin työkaluvarasto suljetaan, menen hetkeksi roikkumaan kattopalkkiin kiinnitettyyn tankoon. Siihen on merkitty painorajaksi 75 kiloa. Yritän keventää itseäni, sillä oma painoni menee vähän rajan yli. Roikkuminen tekee hyvää jumittuneille lihaksille. Tunnen, kuinka ne venyvät lapaluissa ja alaselässä. Olen rampannut lääkärissä, fysioterapiassa, kansanparantajilla ja syönyt lääkkeitä ilman mitään tuloksia. Hermopinne ei tahdo laueta. 
 Lihasjumi ei ole mikään ihme, sillä viimeiset vuodet ovat olleet raskaita ja stressaavia. Elämäni on ollut monella tavalla lukossa. Olen ollut ammatillisessa umpikujassa ajauduttuani mielipiteideni ja ajatusteni takia kirkon marginaaliin. Pidemmän päälle ei ole kovin miellyttävää joutua 'profeetan' ja 'rakkikoiran' rooliin. Parin kuukauden hautausmaapapin keikka on ensimmäinen työni kirkossa viiteen vuoteen. Minulle sopii hyvin kohdata ihmisiä hautausmaalla, elämän ja kuoleman rajalla. Täällä on aikaa pysähtyä oleellisen äärelle."

Luonnon ja ihmisten havannoinin ohella Kai Sadinmaa kertoo hautaamiseen liittyvistä käytännöistä. Minne vanhat hautakivet haudataan? Moneenko kerrokseen arkut voidaan haudata? Loppuuko tila? Käynti krematoriossa vie Sadinmaan voimat:

"Mietin Caritaa ja sitä, kuinka hän jaksaa vuodesta toiseen tehdä noin rankkaa työtä, kun itselleni lyhyessä vierailussa oli jo aivan tarpeeksi. ... Vaikka papin työssä joutuu tekemisiin kuoleman kanssa, se on vielä lasten leikkiä verrattuna krematorionhoitajan työhön, jossa joutuu konkreettisesti näkemään kuoleman ja vielä haistamaan sen."

Caritan kertoman mukaan työ on rankkaa, varsinkin silloin kun joutuu tarkistamaan uunista palamistilanteen ja näkee osittain palaneen vainajan, jonka aivot voivat olla juuri kiehumassa.
 - "Nämä kuvat palavat silmien verkkokalvoille, ainakin hetkeksi... ja kun näihin näkyihin lisää uunista tulevan palaneen lihan hajun.
 Henkisesti vahvoilla ollessaan tämä ei ole Caritalle ongelma, mutta hän painottaa taas kerran, että tilanne on aivan erilainen, jos masennus vaivaa. Pahoja tilanteita ovat myös lapsivainajat. 
 - Jonkun ne pitää kuitenkin tehdä, hän huokaa."

Veteraanin kotiinpaluu

Matti Rönkä: Eino (Gummerus, 2015)

”’Ei mihinkään sairaalaan, ei ambulanssia ei lääkäriä. Ne vaan panevat mittareitaan ja tarkkailevat’, Ukki sanoi. ’Minä haluan kotiin. Jo minä tässä iässä saan tehdä mitä haluan. Eikä perkele minua minun poikani tai pojanpoikani käske. Ymmärtäkää se. Ihan ystävällisesti. Piste.’
Ukki nousi autosta, hieraisi rintaansa mutta oikoi selkäänsä ja levitti hartioitaan. Se alkoi astella alas rinnettä.
Isä tuli ulos Mersusta, nosti kättään Ukin perään, ähkäisi jotain estävää tai vetoavaa, mutta jäi kuitenkin seisomaan auton viereen.
’Ei sen päätä käännä’, Isä puisteli. ’Ei ole kuulevinaan, ei näkevinään.’
’Ukki, me tullaan sitten perästä’, Joonas huusi. ’Kuulitko Ukki?’
Ukki kääntyi katsomaan, morjesti pienellä kädenliikkeellä niin kuin se oli aina tehnyt autoa ajaessaan. Käsi liikahti muutaman sentin, ratin päällä koura oli vain avautunut ja pari sormea noussut yläviistoon.
’Minä kuulen ja näen. Ja alan ymmärtääkin. Mutta kohta en muista. Senkin tajuan.'”

Mutta vielä hän muistaa, Eino, sotaveteraani ja menestyneen kuljetusliikkeen perustaja ja entinen omistaja. Nyt hän seisoo taas Vanhanpaikan pihassa, jonne hänen poikansa ja pojanpoikansa Janne ja Joonas olivat hänet terveyskeskuksesta tuoneet. Lääkärin mukaan kotona saatu pyörtymiskohtaus ja muistikatkokset eivät olleet alkavaa Alzheimeria vaan joku pieni aivoverenkierron häiriö. Lyhyen tarkkailun jälkeen hän oli päässyt kotiin. Taitavasti rakennetun romaanin kaari saa komeankauniin päätöksen, sillä kirja alkaa myös paluusta, siitä kun Eino tuli kotiin sodasta.

Kotitalo oli hyvinvoiva. Sota oli katkaissut uusien peltojen raivauksen, mutta nyt niitä jatkettiin. Oli hankittu muutama lehmä lisää. Peltojen happamuudet tutkittu ja uudenaikainen nurmiviljely käytössä. Koneitakin se mitä vain saatiin hankittua. Siinä olisi sievä tila Einon jatkaa. Hyvin pidetty tila toimi myös karjatalouskoulun harjoittelupaikkana. Eino oli aloittanut suhteen erään harjoittelijan, Kertun kanssa.

”Kumpi se vahinko oli? Se että Kerttu alkoi odottaa, vai se että meni kesken? Vai olivatko molemmat vahinkoja, ja kolmaskin jo tapahtunut, kihlat sormessa ja häät sovittu. Tanssia olisi pitänyt saada enemmän, vielä. Nyt kun se oli luvallistakin. Kirkossa oli urut, ei haitari.”

Sotaan hukattu elämätön nuoruus ja levoton mieli on huono yhdistelmä rauhan töihin. Oliko edessä liian valmis maailma ja tiukan paalutettu tie? Kun kuvaan tulee sodan aikainen komentaja, kaukopartiotehtävistä tuttu kapteeni Koho, ”Luti” ja tarjoaa keikkaa rajan taakse, käy houkutus Einolle liian suureksi. Salainen tiedustelutehtävä venähtää odotettua pidemmäksi. Ampumahaavoja paranteleva Eino joutuu piileskelemään rajan takana puoli vuotta, jolloin hän tutustuu Nastiin. Hän on kolhoosin lähistöllä asuva yksinhuoltaja, jonka mies katosi sodassa. Hämäräperäinen poissaolo ja tuon suhteen kipeä muisto tärvelevät aviopuolisoiden suhteet; seuraa puhumattomuutta ja epäluuloa, Einon irtosuhteita ja välillä pahaksi äityvää ryypiskelyä kaupunkireissuilla sekä kireä suhde poikaan: ”Julma se oli, heikkoutta ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut”.