Vastuuta pakoon yhteiskuntavastuun selän taakse

Teivo Teivainen : Yritysvastuun umpikuja (Kalevi Sorsa -säätiö, 2013)

”Talous on sanan kapitalistisessa nykymerkityksessä ollut olemassa muutaman sadan vuoden ajan, mutta ’vastuullisia talouskäytäntöjä’ voi jäljittää paljon kauemmaksikin historiaan. Ilmiö oli siis olemassa jo pitkään, mutta vuosituhannen vaihteen protestiliikkeiden heittämä julkinen haaste kapitalismin uskottavuudelle auttaa selittämään vastuupuheen nopeaa leviämistä viime vuosina. Yksinään se ei kuitenkaan riitä selitykseksi. Protestienkin syntymiselle on syynsä. Kapitalismin dynaaminen voittokulku viime vuosikymmeninä on merkinnyt yksityisen yritystalouden tunkeutumista yhä uusille elämän alueille.”

Teivo Teivainen kirjoittaa, että hän ei yleensä esitä vastalausetta, jos hänet halutaan määritellä vaikkapa vasemmistohipiksi. Kun julkaisija on Kalevi Sorsa -säätiö, niin kirjaa voi epäillä punahehkuiseksi. Teivainen tunnustaakin, että hänen arviotaan ”yritysvallan kasvun suotavuudesta voinee määritellä keskimääräistä kriittisemmäksi, mikä todennäköisesti jollain tavoin myös välittyy lukijalle”. Kirjan ensisijaisena tarkoituksena ei kuitenkaan ole yritysvallan vaikutusten yleinen paheksunta. Tekijä pohtii, mitä seurauksia voi olla sillä, että yritysvallasta on tulossa aiempaa selvemmin poliittisen ja moraalisen arvioinnin kohde.

Yritysten ja julkisen hallinnon tehtäväpiirien raja käy hämärämmäksi. Erilaisista ideologisista lähtökohdista käsin jaetaan kohtalaisen laajasti näkemys, että liikeyritysten vaikutus yhteisiä asioita koskevassa päätöksenteossa on lisääntynyt. Moraaliset ja poliittiset arviot tämän kehityksen toivottavuudesta vaihtelevat suuresti.

Kirjan ensimmäisessä osassa käsittelyssä on Yritysvastuu poliittisena ilmiönä.

”Kun aikoinaan kansalaisten liikehdintä sai valtaapitävät suostumaan sellaisiin demokraattisiin uudistuksiin kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, uudistuksilla oli yksi selvä raja. Ne pysäytettiin tehtaan porteille.”

Teivaisen mukaan nykyaikaisen kapitalistisen suuryrityksen sekä sisäinen organisaatio että yhteiskuntasuhteet sisältävät poliittisesti merkityksellisiä valtasuhteita. Yritykset ovat melko onnistuneesti pystynyt estämään vaikutelman sellaisesta poliittisuudesta, joka edellyttäisi näiden valtasuhteiden demokratisointia. Yritysvastuukeskustelu paljastaa hänestä miten talouden poliittinen luonne on tullut näkyväksi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Maailman kauppajärjestö WTO:n vuonna 1999 Seattlessa pitämä kokous merkitsee Teivaiselle merkittävää käännekohtaa. Sen yhteydessä globaaliin julkisuuteen nousi voimakas kansalaisliikehdintä. Vuodesta 2001 lähtien Maailman sosiaalifoorumilla on kokoontunut lukuisia talouden valtarakenteita arvostelevia liikkeitä. Occupy Wall Street, Indignad@s ovat muita esimerkkejä protesteista.

Yritykset huolestuivat, kun he huomasivat, että protestoijat eivät erotelleet yrityksiä keskenään. He olivat vihaisia niille kaikille. Mielenosoitusten seurauksena syntyi uusia konsulttiyrityksiä, joiden tehtäväksi tuli varjella yritysten mainetta ja toimintaedellytyksiä kriittisiltä liikkeiltä ja kansalaismielipiteeltä. Lisäksi eräät suuryritykset kuten PricewaterhouseCoopers, KPMG ja Burson Marsteller hankkivat jalansijaa yritysten vastuullisuuden ja maineenhallinnan markkinoilla.

”Yritysvastuuilmiön viimeaikaisen voimistumisen yksi keskeinen syy onkin nimenomaan talouden valtarakenteisiin kohdistuvan kritiikin näkyvyyden lisääntyminen. Kyse on myös yritysmaailman tehokkaasta kyvystä poimia osa radikaalista kritiikistä ja muuttaa se itselleen harmittomaksi vastuupuheeksi. Yhtiövallan kritiikkiin vastaamisesta on tullut oma konsulttiteollisuuden haaransa. Toiminta on ollut siinä mielessä onnistunutta, että protestiliikkeistä ei ole ainakaan vielä muodostunut yhtä voimakasta ja yhtenäistä toimijaa kuin moni vuosituhannen vaihteessa toivoi tai pelkäsi.”

Teivaisen mukaan yritysvastuupuheessa on lisäksi merkittävässä määrin kyse valtiosääntelyn ennaltaehkäisystä. ”Koska yrityskriittisen kansalaisaktivismin yksi yleisimmistä vaatimuksista on valtiosääntelyn lisääminen, kyse on samalla myös (ennakoivasta tai jälkikäteisestä) vastauksesta kansalaisliikkeiden toimintaan.”

Teivaisen mielestä yritykset onnistuivatkin taittamaan kritiikin kärjen. Ympäristöliike vaati ympäristövastuuta ja nyt meillä on vihreää kasvua. Ammattiyhdistysliikkeen huoli demokratiavajeesta paikataan antamalla työntekijöille uusia mahdollisuuksia tehdä vaikkapa tuotekehittelyaloitteita ja kehittää osaamistaan.

Yritysvastuuseen nuivasti suhtautuvan suuntauksen oppi-isä on Milton Friedman. Kotoinen kevytversiomme Björn Wahlroos typistää yritysten vastuun osakeyhtiölain viidenteen pykälään. Sen mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näiden epäilijöiden mielestä liikeyritysten ei tule lainkaan antautua yritysvastuupuheen houkutuksille. Björn Wahlroos painottaa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Markkinat ja demokratia selkeästi kapitalististen yritysten epädemokraattista luonnetta. Hän ennustaa ja toivoo, että kaikenlaisia demokratian ”kohtuuttomuuksia hillitään ja soveltamisalaa rajoitetaan”.

Wahlroosin kirjaa lukiessaan Teivainen huomasi, että monista huonosti perustelluista johtopäätöksistä huolimatta kirjassa on myös tarkkanäköisiä tilannekuvauksia. Puhuessaan merkittävistä yritysjohtajista Wahlroos toteaa, että he ovat saattaneet ”johtaa organisaatiotaan yhtä rautaisella kädellä kuin kuka tahansa diktaattori”. Hän arvelee myös, miten toisen maailmansodan jälkeisen ajan hengen keskusjohtoisuutta voi selittää monien toimitusjohtajien upseeritaustalla.

Teivo Teivaisen kirjan toisen osan otsikko on Yritysvastuun lyhyt historia. Tekijä jakaa kapitalismin laajenemisen ekstensiiviseen ja intensiiviseen kauteen. Karkeasti ottaen kapitalismin laajeneminen oli 1900-luvun alkuun saakka pääasiassa ekstensiivistä. Se tarkoitti uusien maailmankolkkien liittymiseen osaksi kapitalistista järjestelmää. Sen jälkeen kun lähes kaikki maapallon asutut alueet oli liitetty osaksi kapitalistista maailmanjärjestelmää, kyse on ollut etupäässä kapitalismin syventämisestä, intensiivisestä vaiheesta. ”Intensiivinen laajeneminen on kapitalismin syventämistä, yhä uusien asioiden muuttamista kauppatavaran kaltaisiksi.” Kapitalististen liikeyritysten rooli on ollut erityisen näkyvää nimenomaan uudemmassa intensiivisen syventämisen vaiheessa.

Teivainen esittelee lyhyesti osakeyhtiöiden synnyn. Niiden analysoinnissa hän antaa lyhyet puheenvuorot Adam Smithille ja Karl Marxille, joita täydentää herkullisesti John Stuart Mill, yksi sekä liberalismin että klassisen poliittisen taloustieteen tärkeimmistä hahmoista. Juuri se ajattelija, johon liberalismin nimissä esiintyvät yritysvallan puolustajat mielellään viittaavat.

”Siksi on tarpeellista kuunnella, mitä sanottavaa Millillä itsellään oli yritysten toivottavasta valtarakenteesta:

Jos ihmiskunta jatkaa edistystään, emme voi odottaa, että loppupeleissä vallitsee sellainen järjestäytymisen muoto, jossa kapitalisti on päällikkönä ja työntekijät ilman äänivaltaa hallinnossa, vaan pikemminkin sellainen työntekijöiden itsensä tasaveroinen yhteenliittymä, jossa he yhdessä omistavat tarvittavan pääoman ja ovat itse valinneet johtajansa, jotka he myös itse pystyvät halutessaan erottamaan.”

Teivainen ei ala hihkua Koskelaa komppanianpäälliköksi, mutta toteaa arvattavasti lievästi myhäillen:

”Liberalismin aatehistoriasta voi löytää Millin lisäksi paljon muitakin sellaisia aineksia, joiden perusteella voi ihmetellä, miten omistamiseen perustuvien etuoikeuksien ja hierarkkisen yhtiövallan puolustajat onnistuvat nykyisin niin tehokkaasti vetoamaan liberaaleihin vapausaatteisiin.”

Yritysvastuusen paneutunut Teivo Teivainen löytää kiinnostavia näkökulmia aiheeseen USA:sta. Yhdysvaltojen merkitys maailmantaloudessa kiihtyi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Yhä suuremmiksi kasvavissa liikeyrityksissä havahduttiin, että jos liikkeenjohto (”managerit”) on aiempaa vähemmän osakkeenomistajien ohjauksessa, sille avautuu uusia mahdollisuuksia ottaa huomioon muitakin tavoitteita kuin voiton maksimointia.

Vuoden 1929 pörssiromahdus kiihdytti vastuukeskustelua 1930-luvulla. Adolf Berle ja Gardiner Means kirjoittavat klassikkoteoksessa The Modern Corporation and Private Property vuodelta 1933, että modernin yrityksen tulisi muuttua ”sosiaaliseksi eikä niinkään vain voiton maksimointiin pyrkiväksi taloudelliseksi instituutioksi”.

Keskustelu eettisestä yritystoiminnasta sekä yritysten yhteiskunnallisesta vastuusta kiihtyi sotien jälkeen. Howard Bowenin kirjaa Social Responsibility of the Businessman vuodelta 1953 pidetään ensimmäisenä järjestelmällisenä yleisesityksenä aiheesta. Carl Kaysen loi sielukkaan yrityksen (soulful corporation) käsitteen. Hänen mukaansa yritysjohto ei ole enää vain omistajien voitontavoittelun välikappaleena vaan koki olevansa vastuussa omistajien lisäksi myös työntekijöille, asiakkaille, ympäröivälle yhteiskunnalle sekä luonnollisesti yritykselle itselleen.

1960-luvulla kansalaisliikkeiden piiristä nousi voimakasta kritiikkiä. Epäoikeudenmukaisiksi miellettyjen valtarakenteiden kritiikin eräs kohde oli yritysvalta. Yhdysvalloissa 1960-luvun kansalaisoikeusliike vaikutti siihen, että Richard Nixonin johtama hallitus puuttui 1970-luvun alussa yritysten toimintaan. Se antoi lukuisia säädöksiä, jotka käsittelivät ympäristöä, työturvallisuutta ja kuluttajansuojaa.

Kirjan kolmannessa osassa Kapitalismi ja demokratia Teivo Teivainen tekee arvion tulevaisuuden näkymistä. Kirjan kirjoittamisen eräänä motiivina oli se, että kritiikin lisäksi hän halusi tarkastella uusia näköaloja demokraattisen muutoksen mahdollisuuksiin. Yritysvallan nykykritiikistä Teivainen löytää samankaltaisuutta 1960-1970 -luvuilla voimistuneen feminismin kanssa. Feministit auttoivat romuttamaan väitteitä ydinperheestä valtasuhteista vapaana tilana. Tämä politisointi oli yhtenä syynä siihen, että valtasuhteita alettiin säädellä laeilla.

”Vaikka yritysvallan kritiikki ei ole ollut yhtä tuloksellista, myös talouden väittäminen epäpoliittiseksi on nykyisin aiempaa vähemmän uskottavaa. Vielä parikymmentä vuotta sitten yksittäinen tietotekniikkayritys olisi voinut nykyistä helpommin väistää kritiikin lapsiorjien käyttämisestä sen tarvitsemien metallien kaivamiseen. Ajatus, että yrityksen vastuu rajautuu taloudellisen voiton tavoitteluun, oli silloin voimakkaampi. Nyt samanlainen väistöliike olisi yritykselle maineenhallinnallisesti hankalampaa. Juuri tähän hankaluuteen yritysvastuu vastaa. Juuri tässä hankaluudessa on se ideologinen umpikuja, jonka puhkaiseminen voi avata demokraattisia näköaloja.”

Teivainen on onnistunut pakkaamaan pieneen kirjaan hämmästyttävän määrä kiinnostavaa asiaa. Pelkälle maininnalle jäävät:

• YK:n yritykset valvoa liikeyrityksiä
• Esimerkkejä vastuuraportoinnista: Stora Enson palkinto ja Keskon prioriteetit
• Fazer-konsernin epäonnistunut vastuukampanja vuonna 2012
• Vastuupuhe maailmalla: Intian hindufilosofeista islamilaiseen pankkitoimintaan
• Voivatko yhtiöt olla henkilöitä, joilla on kansalaisoikeudet?

Tommi

Oma lähtökohtani kuitenkin on, että talouden jättäminen demokratiapohdintojen ulkopuolelle merkitsee ihmisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden kannalta haitallista rajausta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki talouteen liittyvät asiat tulisi saattaa demokraattisten komiteoiden tai jatkuvan enemmistöpäätöksenteon alaiseksi toiminnaksi. Se tarkoittaa sitä, että taloutta ei voi esimerkiksi näkymättömään käteen viittavilla mahtikäskyillä pyhittää demokratian ulottumattomissa olevaksi alueeksi.

Teivo Teivainen

---

Bailout subprime hedge fund!

Christian Marazzi : Finanssikapitalismin väkivalta (suomentanut Eetu Viren. Tutkijaliitto, 2015)

”Merkittävä ero tämän ja muiden viimeaikaisten kriisien välillä on, että nykyinen kriisi, toisin kuin muut, on globaali eikä alueellinen. Niin kauan kuin muu maailma kykeni rahoittamaan Yhdysvaltoja, kuten aiemmin, kriisi rajoittui tietylle alueelle, koska Yhdysvaltain hallitus voi turvautua laajaan talous- ja rahapoliittiseen elvytysohjelmaan, jonka rahoittajina toimivat ylijäämänsä Yhdysvaltain valtionvelkakirjoihin sijoittavat maat. Mutta kuka nykyään voisi avustaa Yhdysvaltoja pitkäjänteisesti?
Nyt vaikeus on siinä, että kun kriisi on globaali, se on hajottanut itse sen voiman, jonka ansiosta globaali talous on voinut kasvaa, vaikkakin epätasapainoisesti, viimeisten vuosikymmenten kuluessa, nimittäin kysynnän pumppaamisen rakenteellisen ylijäämän maista (kuten Kiina, Japani, Saksa) rakenteellisen alijäämän maihin (kuten Yhdysvallat). Yksityisen kulutuksen laskiessa koko maailmassa pyrkimykset kasvattaa kysyntää Yhdysvalloissa eivät enää riitä.”

Kun kirjan kustantajana on Tutkijaliitto, ounastelin tekstin olevan tavanomaista vaikeampaa. Niin se onkin. Eräitä kappaleita piti hinkata muutamia kertoja läpi ennen kuin aloin ymmärtää mitään. Osaa en tajunnut kunnolla senkään jälkeen, mutta se minkä kuvittelin sisäistäneeni, vei parina yönä unet. Pahaa pelkään, että kirjoittajan teesit ovat pääosin oikeita. Silloin olemme pahassa liemessä. Todella pahassa.

Christian Marazzi on sveitsiläinen taloustieteen tohtori. Hän toimi kirjan julkaisuaikaan sosiaalitutkimuksen professorina. Marazzin kirja ilmestyi 2009 ja sitä päivitettiin vuonna 2011. Se ei kuvaa globaalin talouden nykytilaa, mutta sen vahvuus on toisaalla. Tekijä esittelee näkemyksensä siitä, minkä vuoksi USA:sta 2007-2008 alkanut pankkikriisi levisi maailmanlaajuiseksi. Syyllinen on finanssikapitalismi. Sen syntymistä Marazzi pienessä (103 s.) mutta sitäkin painavammassa kirjassa perkaa. Kirjan lopussa on pieni sanasto, jossa selitetään lyhyesti keskeiset termit; esimerkiksi tuo kummallinen otsikko omin sanoin oiottuna: pelastetaan konkurssin partaalle ajautuneet kehnoimmilla kiinteistölainoilla puliveivannet sääntelemättömät rahastot.

Finanssi-, vakuutus- ja kiinteistöaloilla toimivien yritysten osuus yhdysvaltalaisten yritysten voittojen kokonaisuudesta saavutti 80-luvulla teollisuusyritysten voitto-osuuden. Osuus jatkoi kasvuaan myös sen jälkeen. Kuitenkin merkittävämpää on se, että tuosta lähtien muut kuin varsinaiset finanssialan yritykset ovat rajusti kasvattaneet omia investointeja finanssituotteisiin. Aikaisemmin investoinnit suunnattiin tuotantolaitoksiin, koneisiin ja palkkoihin. Muutos johtuu kohonneista pääoman tuottovaatimuksista. Vaadittavaa tuottoa ei siis löydy omaa tuotantoa kehittämällä. Vuodesta 1998 vuoteen 2007 suurten yritysten (s&p500) voittojen osuus, jota ei investoida uudelleen on kasvanut jatkuvasti.

”Tämä sama keino on johtanut siihen, että yritykset ovat sisäistäneet ’vastuuttomalla’ tavalla shareholder valuen paradigman, osakkeen arvon ensisijaisuuden muiden ’asianosaisten’ etuihin nähden. Tätä jälkimmäistä kutsutaan stakeholder valueksi (palkansaajat, kuluttajat, alihankkijat, ympäristö, tulevat sukupolvet).”

Toista maailmansotaa seuranneiden 30 vuoden aikana vallitsi yhteiskunnallinen kompromissi. Vallitsi tasapaino työvoiman saatavuuden, kulutuskysynnänen riittävyyden sekä voittojen tasaisuuden välillä. Pääoman irtautuminen reaalisesta perustasta on vaarallista, sillä nykyisiä finanssimarkkinoita hallitsee mimetismi: osakkeiden arvo on täysin riippuvainen arvosta, jonka sijoittajien ja toimijoiden kokonaisuus näkee hyväksi antaa sille. Se on uskomus vailla perustaa.

Christian Marazzi kirjoittaa, että olemme finanssitalouden piirissä silloinkin, kun teemme ostoksia supermarketissa ja maksamme luottokortilla. Hän ottaa esimerkiksi autoteollisuuden. Se toimii lähes kokonaan luottomekanismien varassa (osamaksut, leasing). Silloin General Motorsin ongelmat liittyvät sen tytäryhtiöön Gmaciin, joka on erikoistunut kulutusluottoihin. Finanssivetoisuutta on kasvattanut sitä ruokkivien lähteiden lisääntyminen. Suorista ulkomaille tehdyistä investoinneista saadaan osinkoja ja rojalteja. Kolmannen maailman velasta kotiutetaan korkotuottoja. Spekulaatio raaka-aineilla tuottaa ilmeisen hyvin. On eläke- ja sijoitusrahastoja, joihin varakkaat voivat sijoittaa säästöjään.

Marazzin mukaan tasapainoisemman suhteen palauttaminen reaali- ja finanssitalouden välille on käynyt mahdottomaksi. Hän toteaa, että finanssikapitalismille ”ominaisen sisäisen epävakauden analyysi tuo esiin todella perverssejä prosesseja”. Ensiksi se on niin itsenäisessä asemassa, että kollektiiviset intressit jäävät toissijaisiksi (eläketuottojen mahdollinen katoaminen, vaikeus saada kulutusluottoa, palkkojen ja työllisyyden epävakaus). Toiseksi fiktiivisiä voittoja tavoitellaan sellaisten rahoitusinstrumenttien avulla, jotka ovat hallitsemattomia, koska niitä ei säännellä eikä valvota.

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki tiivistävät kirjan viestiä suomenkielisen laitoksen esipuheessa:

”Finanssimarkkinat korvaavat myös yhä enemmän julkisen hyvinvoinnin järjestelmiä yksityisillä sosiaaliturvan muodoilla, joissa keskeisessä asemassa on yksityinen velkaantuminen ja velan hallinta tai hallitseminen velan kautta. Se puolestaan alistaa uudella tavoin työvoimaa pääoman alaisuuteen ja luo sitä kautta kysyntää, mutta samalla polarisoi tuloja ja kasvattaa varallisuuseroja sekä sosiaalisia eroja: yhä useampi on liian köyhä edes velkaan ja putoaa ulos kaiken sosiaaliturvan piiristä, kun taas ne, joilla on varaa velkaan joutuvat panemaan koko elämänsä töihin.”

Maailmanlaajuiset varallisuuserot ovat revähtäneet todella käsittämättömiin mittoihin. Viren ja Vähämäki viittaavat Oxfamin ennusteeseen. Sen mukaan 2016 vaurain prosentti omistaa yli puolet maailman yhteenlasketusta rahamääräisestä varallisuudesta. Etsin netistä uudempaa tietoa ja sitähän löytyi. Se sitten vei loput mielenrauhasta. Kaikesta 2020-2022 syntyneestä uudesta varallisuudesta maailman rikkain prosentti vei 63 %, muille jäi jaettavaksi 37 %.

”Nykyinen kriisi on systeeminen, ja sen myötä koko taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen malli on romahtamassa omien ristiriitojensa paineesta. Kyse on yhteiskuntamallin romahduksesta, ja nyt raivo, illusioiden hajoaminen, epäluottamus ja protestit pakottavat tarkastelemaan itse kapitalismin rajoja.”

Tommi

Siunattu hyvinvointivaltio ja sijoiltaan mennyt olkapää

Sixten Korkman: Talous ja utopia. Docendo 2012 (3. painos).

Tulin miettineeksi hyvinvointivaltiota ja sen toimintaa käytännössä, kun eräänä tammikuisena iltana olkapääni meni sijoiltaan, ja hain ja sain nopeasti apua keskussairaalan päivystyspoliklinikalta.

Hyvinvointikuntayhtymä peri jälkeenpäin minulta 41,80 euron maksun, joka oli mitätön korvaus saamastani palvelusta. Virka-ajan ulkopuolella, lauantai-iltana lääkärin, sairaanhoitajan, kahden röntgenhoitajan, vastaanottovirkailijan ja vahtimestarin tekemät työt sekä kahdet röntgenkuvat, tilanteen vaatima lääkitys, akuutti hoito ja jatkohoito-ohjeet. Tunsin suurta kiitollisuutta.

Olkapäävamma muistutti minulle, mikä siunaus hyvinvointivaltio on.  Hätätilanteessa saa apua, ja jos ei vallan ilmaiseksi, niin hyvin kohtuulliseen hintaan. Noihin aikoihin luin Sixten Korkmanin kirjaa Talous ja utopia, jossa hyvinvointivaltiosta puhutaan verraten paljon. Hyvinvointivaltio on ennen muuta länsieurooppalainen ja pohjoismainen erikoisuus, jossa jokseenkin kenellä tahansa on pääsy julkisten palvelujen piiriin.

Sixten Korkman on maamme arvostetuimpia talouden asiantuntijoita, joka on toiminut muun muassa ETLAn ja EVAn toimitusjohtajana ja Euroopan unionin ministerineuvoston talouspoliittisen osaston (Ecofin) pääjohtajana. Hänen selkeät ja kansantajuiset lausuntonsa talousasioista ilahduttavat television ajankohtaisohjelmissa.

Talous ja utopia on johdatus talouspolitiikkaan ja sen rooliin yhteiskunnassa. Teos pyrkii tarkastelemaan talouden maailmaa tiiviisti, mutta kattavasti ja yleistajuisesti. Eri näkemyksiä esitellään hyvin. Kirja on kiihkoton ja valaiseva. Yhteiskuntanäkökulmien lisäksi aiheita ovat muun muassa globaalit markkinat, makrotalous ja suhdanteet, EU-talous sekä talouspolitiikan oppiriidat. Lopuksi  bonuksena on napakka taloussanasto.

Hyvinvointivaltion yleisiä tavoitteita ovat taloudellinen turvallisuus, tulojen tasaus yli elinkaaren sekä köyhyyden torjunta. Suomalainen valtio tarjoaa lisäksi muun muassa terveydenhoitoa ja ilmaista koulutusta. Korkman toteaa, että nykyinen hyvinvointivaltiomme laajoine julkisine sektoreineen vaatii huomattavan paljon verotuloja eli laajaa veropohjaa. Juuri muita keinoja hyvinvointivaltion turvaamiseksi ei ole kuin laaja työssäkäynti ja verotus ja, väistämättä jossakin vaiheessa, eläkeiän nosto. Tiesitkö, että työeläkelait tulivat voimaan vuonna 1962, jolloin suomalaisen miehen elinajanodote oli 66 ja naisen 72 vuotta? Nyt miehen elinajanodote Suomessa on 79 ja naisen 85 vuotta.

Kirja käynnistyy lyhyellä katsauksella menneiden aikojen talous- ja yhteiskuntautopioihin Shangri-Lasta Sointulaan, kommunismista natsismiin. Toistaiseksi kaikki utopiat ovat epäonnistuneet, ja Korkmanin mukaan tästä kannattaa ottaa opiksi yhteiskuntasuunnittelussa. Yhteiskunnan on kyettävä hallitsemaan ristiriitoja legitiimisti, ihmiset eivät ole hyväntahtoisia ja epäitsekkäitä, ja ihmisen muuttaminen vie aina enemmän aikaa kuin ihanneyhteisöjen pystyttäjät toivoivat. Taloustiede, Korkman toteaa, tarjoaa hyödyllistä vastamyrkkyä niin utopioille kuin muille fantasioille.

Hyvä yhteiskunta perustuu silti ennen muuta luottamukselle. Ihmiset luottavat toisiinsa sekä yhteiskunnan instituutioihin. Demokratiassa on paljon potentiaalia hyvän tuottamiseen, mutta se edellyttää ihmisiltä viitseliäisyyttä ja perehtymistä.

Yhteiskunnan minimitehtävät ovat ”yövartijavaltion” tehtäviä: laki ja järjestys, ulkoinen puolustus, omistusoikeuden turvaaminen, vakaa hallinto, matala korruptio ja vakaa rahajärjestelmä. Useimmat länsimaiset valtiot tarjoavat enemmänkin. Hoivaa, terveyttä, koulutusta, monenlaista infrastruktuuria.  Kaikki tämä luo mahdollisuuksia taloudelliselle kasvulle. Valtio ei luo kasvua, mutta muokkaa sen edellytyksiä. Ja jos joku ihmettelee, onko kasvu välttämätöntä, niin tutkistelkoon seuraavaa.

”Laajassa tai historiallisessa katsannossa ei voi kiistää talouskasvun suotuisia vaikutuksia. Suomalaisten tulotaso on henkeä kohden on nyt [2012] noin viisitoistakertainen vuosisadan takaiseen tilanteeseen verrattuna. Voimakkaasti kohonnut tulo- ja varallisuustaso on pitkään jatkuneen kumulatiivisen kasvun tulosta. Kyse ei ole vain aineellisen elintason voimakkaasta kohenemisesta vaan hyvinvoinnin paranemisesta kaikilla mittareilla. Asunnot ovat paljon tilavampia ja niiden laatu parempi. Odotettavissa oleva elinikä on noussut, lapsikuolleisuus vähentynyt, koulutustaso kohentunut ja naisten asema parantunut. Päivittäiset työajat ovat lyhentyneet ja vuosilomat pidentyneet. Suomeen on luotu hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjoaa työttömyys- ja eläketurvaa, sosiaalipalveluja ja ilmaista koulutusta. Väite, jonka mukaan ’ennen oli kaikki paremmin’, on tässä perspektiivissä emävale.”

Taloustiede sinänsä ei Korkmanin mukaan suosittele maksimaalista talouskasvua, vaan sitä, että ihmisen tulisi saada vapaasti tehdä valintansa markkinaehtojen ja budjettirajoitustensa puitteissa.

Tietoteoksen ilmestyessä vuonna 2012 globaalin pankkikriisin jälkiä vielä korjailtiin. Suomen valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli silti vielä siedettävällä tasolla verrattuna pandemiakriisin tuomaan uuteen velkaan –  vuoden 2020 lopussa velkaa oli lähes 53% suhteessa bkt:een. Tämä kyllä hirvittää, sillä kuten Korkman kertoo, suuri julkinen velka on ongelma. Se tukahduttaa talouskasvua, veroja on kiristettävä tulevaisuudessa ja velka siirtyy perintönä tuleville sukupolville. Iso velka myös lisää kansainvälistä kriisiherkkyyttä.

Ympyrä sulkeutuu kirjan lopussa, kun Korkman palaa utopiateemaan referoimalla John Maynard Keynesin 1920-luvun lopulla kirjoittamaa esseetä The Economic Possibilities of Our Grandchildren. Keynes arveli, että 2020-luvulla ihmiskunta olisi tilanteessa, jossa yltäkylläisyyden, pääomakannan ja korkean tuottavuuden ansiosta työtä tehtäisiin vain muutama tunti päivässä ja ihmiset keskittyisivät kulttuuriin ja taiteisiin. Rahan tavoittelu jäisi toissijaiseksi.

Kuten hyvin tiedämme, näin ei tapahtunut. Yhä laajemmat joukot haluavat ja pääsevät kuluttamisen ja palveluiden piiriin, ja rahaa tavoitellaan merkkinä onnistumisesta. Korkman arvelee, että viime kädessä kyse voi olla ihmiselle ominaisesta taipumuksesta asettaa itselleen jatkuvasti uusia haasteita. ”Tämä on kehitystä eteenpäin vievä voima, joka tukee yrittäjyyttä ja tuottaa innovaatioita. Taloudellisesti ja poliittisesti vapaa yhteiskunta ei hevin päädy Keynesin uumoilemaan vakaaseen vapaa-ajan vieton ja ennallaan pysyvän kulutuksen tilaan.”

Sitäkin tärkeämpää olisi katkaista ”kasvun ja ympäristön saastumisen välinen kytkentä kasvun sisältöä muuttamalla”. Kasvun hedelmät eivät onneksi aina lisää saastumista, sillä kulutus voi kohdistua ja kohdistuukin jo palveluihin ja virtuaalisiin hyödykkeisiin, jotka eivät rasita luontoa samoin kuin aina uudet luonnonvaroja vaativat härpäkkeet.

Taina