Helsingin nähtävyyksien innoittamia leppoisia luentoja

Teivo Teivainen : Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017)

”Kuulun sukupolveen, joka eli lapsuutensa aikana, jolloin Suomi oli homogeenisempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat siinä mielessä erikoista aikaa. Vaikka suomalaisuus on jatkuvassa muutoksessa, muistot etnisesti suhteellisen yhtenäisestä Suomesta vielä muokkaavat sukupolveni ja erityisesti minua vanhempien näkemyksiä. Sen ajan muistot voivat vieläkin hankaloittaa sopeutumista uuteen maailmaan.

”Miika Tervonen on osoittanut, kuinka ’yhden kulttuurin ihanne’ on synnyttänyt Suomen historiassa ’eräänlaisia etnisen monimuotoisuuden vähentämis- ja peittämisoperaatioita’. Sotien jälkeisestä ajasta hän samalla toteaa, että se ’todella oli vähemmän kirjava ja kansainvälinen kuin Topeliuksen aikainen, monikulttuuriseen imperiumiin kytkeytynyt suuriruhtinaskunta’.”

Lainauksesta käy ilmi kirjan viritys. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen liittää joustavasti omat kokemuksensa Suomen historian eräisiin enemmän tai vähemmän vaiettuihin kipupisteisiin. Teivainen esitteli nykytaiteen museo Kiasman toimeksiannosta Helsingin keskustan historiallisia kohteita turisteille 2012 alkaen. Näistä kävelykierroksista jalostui tämä kirja, jossa Teivainen johdattaa lukijansa eräille muistomerkeille ja merkittävien instituutioiden äärelle. Näiden välityksellä hän havainnollistaa muutamia keskeisiä suomalaisuuteen liittyviä rajauksia ja ristiriitoja.

Kirjan tyyli on miellyttävän pohdiskeleva. Professori Teivainen ei sorru todistamaan älynsä ylivertaisuutta luennoimalla hänelle tutuista aiheista. Hän esittelee näkemyksensä hyvin perustellen ja asiaa eri kulmista valaisten. Tämä haastaa lukijan tarkistamaan omia mielipiteitään. Lukujen otsikot antavat jo vähän osviittaa, miten näitä kansallisten perinteiden jännitteitä kirjassa käsitellään. Muutamia esimerkkejä:

– Alkusanat: Homopropagandaa Uspenskin katedraalilla
– Siniristijihadismi Lippulaulussa
– Erillishakaristi
– Käyrä miekka Karjalassa
– Valkoisen Suomen puolesta
– Etnistä profilointia Rautatieasemalla

Kirja lähtee liikkeelle repäisevästi. Teivo Teivainen kertaa tapahtumat, jotka kiidättivät hänet suoraan Venäjän propagandakoneiston myrskynsilmään. Hän oli kutsunut mukaan Uspenskin katedraalin esittelyyn kaksi suomalaista naistaiteilijaa. Heillä oli päällään paidat, joissa luki ”Free Pussy Riot”. Lyhyen, katedraalin ulkopuolella pidetyn esittelyn yhteydessä he lausuivat kerran tuon iskulauseen ääneen. Muuten he seisoivat hiljaa. Katedraalikin oli lukossa.

Lopputulos oli melkoinen. Muutamassa viikossa venäläisessä mediassa Teivaisesta kehittyi homoprofessori, joka naisvihassaan oli pakottanut tyttöparat julistamaan sisällä katedraalissa homopropagandaa. Kävelyn toisessa kohteessa laulaneen muusikon pieni kannettava kaiutin muuttui todisteeksi Teivaisen kanniskelemasta virtsakanisterista. Sen kanssa hänen väitettiin uudestaan yrittäneen sisään temppeliä tärvelemään.

Teivainen otti asian rauhallisesti. Hän kirjoittaa, että provokaatiot voivat olla oppimisen apuväline. Tapahtumasarja sai hänet pohtimaan Suomen idänsuhteita entistä innokkaammin. Hän katsoi, että maailmanpoliittisia kävelyjä tarvitaan lisää. Tämän kirjan kävelykierros alkaa Tähtitorninmäeltä, esihistoriasta ja kulkee kohti tulevaisuutta päättyen Kansalaistorin tienoille.

”Onko Suomi kenties jopa maailman saksalaisystävällisin maa? Ainakin poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilän mukaan näin on ollut viimeisen sadan vuoden ajan ja on vieläkin. Asiaa selvittääkseni kutsuin palkitun saksalaistutkijan Silke Trommerin pitämään puheen eräällä kävelylläni Saksalaisen kirkon luona.

”Trommer yhtyi Hentilän arvioon. Hän näki maidemme välillä myös eroja. Suomessa väitöskirjatutkijanani vuosia viettänyt Trommer kertoi tulevansa maasta, jossa kansallisen historian varjopuolia pohditaan pakkomielteisesti. Suomessa hän oli kohdannut maan, jossa historian varjopuolista vaietaan yhtä pakkomielteisesti. Väinö Linnan kirjojen avulla hän oli lopulta huomannut, että vaikeneminen ei kuitenkaan ollut täydellistä.”

Teivo Teivainen laajentaa aiheiden käsittelyä ottamalla mukaan tai haastattelemalla muitakin asiaan perehtyneitä henkilöitä. Esimerkiksi Tähtitorninmäen juurella asuu emeritusprofessori Matti Klinge, historiantutkimuksemme kärkihahmo, vaikka toisten mielestä hän maalaa liian ruusuista kuvaa itänaapurista: ”Niinpä minua kiinnostaa, millaisen soraäänen hän voisi tarjota sortokautta koskevaan keskusteluun.”

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Satu Santalan kanssa Teivainen pohti Maailmanpankin demokratiavajetta ja globaalin talouden näkymiä. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen valaisi markan vaihtumista euroksi ja suomalaisen rahapolitiikan itsenäisyyttä. UPM-Kymmenen Biorefiningin sidosryhmäjohtaja oli luonteva lähtöpiste, kun Teivainen käsitteli Uruguayn sellutehtaan rakentamiskiemuroita ja miksi Suomi-kuva eteläamerikkalaisin silmin ei aina kovin myönteisenä näyttäydy.

Teivo Teivainen ei rajoitu special guest star -valinnoissaan vain eliittiin. Näkemyksiään saavat esittää myös esimerkiksi poliisi, joka tarkisti etnisiin vähemmistöihin kuuluvien papereita liian ahkerasti ja ravintoloitsija, joka herätti kohua rasistisilla kommenteilla. Suohpanterror-ryhmän aktivistit, ”suopunkiterroristit”, ja Suvi West (sarjasta Märät säpikkäät) kommentoivat suomalaisten saamelaisiin kohdistamaa kolonialismia ja sortoa. Kommenttipuheenvuorot saavat Lapissa valtaväestön etuja tomerasti ajava Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä sekä presidentti Niinistökin.

Teivainen kirjoittaa, että saamelaiset ovat kokeneet vähättelyä ja joutuneet sen lisäksi osallistumaan osittain suomalaisuuden luomiseen. Saamelainen kulttuuri nähtiin yhtenä ”toisista”, joihin suomalainen identitetti teki eroa. Liberaalia suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden projektia pönkitettiin kuvalla taikauskoisesta ja sivistymättömästä kansasta.

”Stereotypioiden taustalla on suomalaisen rotuajattelun historiaa. Tämän kävelyn aikana olemme pohtineet, kuinka suomalaiset sovelsivat itsenäisyyden alkuvaiheessa rotuoppeja esimerkiksi suhteessa venäläisiin. Samoihin aikoihin suomalaiset antropologit määrittelivät saamelaiset alempirotuisiksi. Erityisesti saksalaisten rotuhierarkioissa suomalaiset oli usein määritelty puutteellisiksi, mutta saamelaisten kallojen mittaaminen ja antropologiset kenttätyöt toivat mahdollisuuden kohottaa itsetuntoa pönkittämällä näkemystä toisten alemmuudesta.”

Teivainen painottaa, että perinteiden vaalimisessa on paljon hyvää ja kaunista. Kuitenkin on varottava, että kansallisen yhteisön luomiseen liittyvä vieraan vieroksunta ei läiky yli kiihkonationalistisiin tai peräti rasistisiin muotoihin. Toisiin ryhmiin kuuluvien vähättelyssä tai poissulkemisessa biologiset ja kulttuuriset tekijät ovat hänestä lomittuneet toisiinsa jo pitkään. Teivainen muistuttaa, että ei ole mitään periaatteellista syytä, miksi erilaisuus tarkoittaisi eriarvoisuutta. ”Historiassa erilaisuutta on kuitenkin ollut usein hankala yhdistää tasa-arvoon.” Siitä, miten hankalaa se on nykypäivänä, antaa esimerkin vihreiden entinen kansanedustaja Ozan Yanar. Hän kertoo, miten törkeitä kommentteja hän sai kuulla perussuomalaisilta kollegoilta kansanedustaja-aikanaan.

Muutama kriittinen huomatus on lisättävä. Mielestäni kirja on aivan liian lyhyt. Näin mainiota ja sujuvaa tarinointia olisi lukenut mielellään toisen mokoman lisää. Toivottavasti kävelyt saavat jatkoa. Toinen huomautus koskee lähdeluetteloa: se on liiankin kattava. Pikaisella selauksella löytyi heti tusinan verran kirjoja, jotka vain entisestään kasvattavat päälle kaatuvaa luettavien kirjojen kasaa.

Tommi

Suomalaisten kirjeiden lumo

Forss, Timo Kalevi: Unohtumattomia kirjeitä Suomesta. Like 2020.

Tämä kirjeiden kokoomateos on kulttuuriteko. Yksien kansien sisällä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjeitä paitsi Suomen kohtalonhetkistä myös politiikan ja kulttuurin merkkihenkilöiden vaiheista ja aivan tavallisten ihmisten käännekohdista.

Ajallisesti kirjeet ulottuvat 1830-luvulta syksyyn 2019. Jotkin kirjeet ovat pareittain, kuten pääministeri Churchillin salainen kirje sotamarsalkka Mannerheimille ja tämän vastauskirje. Viestittely koski Englannin toivetta saada Suomi luopumaan taistelusta Neuvostoliittoa vastaan (1941).

Parina ovat myös Risto Rytin yksityinen kirje Hitlerille ja tämän vastaus (1944) liittolaisuussuhteista. Ryti ei toiminut Suomen valtion nimissä, vaan yksityisesti, ja maksoi toiminnastaan sittemmin sotaoikeudessa.

Monesti kirjeiden fyysinen asukin säväyttää. Veritahrainen Eugen Schaumanin kirje venäjän tsaari Nikolaille todistaa Suomen tunnetuimman poliittisen murhan taustoista. Sotarintamalla 1944 sotilas kuljettaa mukanaan vaimonsa kirjettä; sotilas haavoittuu kranaatista ja sirpaleet rei’ittävät kirjeenkin. Pentti Saarikosken huuruisessa 1960-luvun Prahan-kirjeessä erottuu punaviinitahra.

Kirjeiden todistusvoima lumoaa, ne vievät ihmeellisesti kirjoittajien luo ja lähelle, etenkin tavallisten ihmisten kirjoittamat. Niiden lähteenä Postimuseo on antanut arvokasta apua. Joukossa on lastenkin kirjoittamia rivejä. Aivan riipaisevalta tuntuu kouluikäisen Marjan kirje ystävälleen (1967). Tyttösten piti perustaa askartelukerho, mutta siitä ei tullut mitään, koska Marjan sisar Marke menehtyi auton alle pikatiellä.

Martta Koskinen oli viimeinen Suomessa kuolemaantuomittu nainen. Hänet tuomittiin kommunistina maanpetoksesta ja teloitettiin syyskuussa 1943. Hän kirjoitti viimeisenä iltanaan useita kirjeitä. Koskisen mielenhallintaa voi ihmetellä; hän hyväksyy tilanteensa eikä syyttele ketään.

”Olen jo kerran kirjoittanut, että minun kohtaloani ajatellen ei saa kirota ketään vihata ketään eikä puhua kostosta. Me ihmiset olemme hiekkajyväsiä elämän maantiellä ja itse elämä vierii ylitsemme eteenpäin ja mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta ja turhan tähden.” (s. 136)

Tove Janssonin kirjeestä Atos Wirtaselle elokuulta 1943 selviää, että nuori taiteilija raatoi maatöissä Helsingin maalaiskunnassa Tapanilassa naisille määrätyssä sota-ajan työpalveluksessa, kärsi maaseudun ankeudesta ja kaipasi kaupunkiin maalaamaan. Kirjeessä on hienoja piirroskuvia, vaikka tunnelma peltotöissä onkin ankea. Jansson on piirtänyt rintavan tädin, joka mahtavana ja tärkeänä nojautuu ruokalautasensa ääressä kyyhöttävän Toven ylle.

Atos Wirtanen oli Janssonin miesystävä, vasemmistointellektuelli ja kansanedustaja ja Nuuskamuikkusen esikuva. He haaveilivat yhdessä taiteilijayhteisöstä, joka perustettaisiin Marokon Tangeriin; Tove piirtää sen, ja Atoksen tuleva työhuone-torni muistuttaa aivan muumitaloa! Juuri Wirtasen aloitteesta Tove Jansson julkaisi ensimmäiset muumisarjakuvansa miesystävänsä päätoimittamassa Ny tid -lehdessä vuonna 1947.

Tietysti Unohtumattomia kirjeitä Suomesta sisältää myös Urho Kekkosen kuuluisan ”saatanan tunarit”-myllykirjeen kansleri Veli Merikoskelle vuodelta 1975. Kyse oli julkilausumasta, jossa Merikoski ja 25 muuta herkullista arvostelivat poliittisia virkanimityksiä juuri, kun UKK oli nimittämässä Erkki ”Pirre” Huurtamoa Kymen läänin maaherraksi. (Kuten vaikkapa Veikko Huovisen Rasvamaksasta muistamme, 1970-luku oli julkilausumien kulta-aikaa.)

”Mutta jos te saatanan tunarit ette olisi tätä verratonta julistustanne saattaneet ilmoille, olisin ehkä ehtinyt sisäasiainministerin ehdotuksesta nimittää Erkki Huurtamon Kymen läänin maaherraksi.

Mutta nyt! Jos nimitän Huurtamon, ulvoo koko lehdistö, että alkaapa se auttaa, kun kansamme vastuuntuntoinen parhaimmisto selkeästi sanoo, miten yhteisiä asioita on hoidettava.” (s. 206)

Nimitys toteutui joka tapauksessa.

Sataan kirjeeseen mahtuu taiteilijaelämää, politiikkaa, kulttuurin pyrkimyksiä yritteliäine bändeineen ja faneineen. Lukuelämys on mentaalinen myrsky, myönteisessä mielessä.

Kirjailija Katja Kettu kirjoitti 15-vuotiaana kirjeen tulevaisuuteen 35-vuotiaalle minälleen. Varhaisesta kirjailijankutsumuksesta todistava kirje on hieno, siinä on sekä teini-iän tinkimättömyyttä että yllättävää kypsyyttä ja suvaitsevaisuutta.

”Jos luet tämän, sinä 35-vuotias, niin se ei tarkoita, että tahtoisin lähettää viestin epäonnistuneesta elämästäsi. Muistutus vain siitä, että minäkin olin kerran olemassa. Haikeaa, eikö totta?” (s. 229)

Sen sijaan en jaksanut innostua Sofi Oksasen ylipitkästä nuhdekirjeestä Melania Trumpille (2017), ja myös Arno Kotron huolestunut vuodatus uudelle opetusministerille Li Anderssonille (2019) vain on liian pitkä.

Kirja päättyy valikoituihin twiitteihin (mm. Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö saamelaisille, Sanna Marinin ylpeys kaupan kassan ja muiden työläisten mahdollisuuksista), ja viimeinen kirje on vuodelta 2019, Aki Kaurismäen Sauli Niinistölle osoitettu luopuminen taiteen akateemikon arvonimestä vastalauseena ”Suomen nykyisen hallituksen metsä- ja kaivospolitiikalle sekä sen toteuttamille koulutuksen, humanitaarisen avun ja rauhantyön leikkauksille” (s. 268).

Teoksen hienosta ulkoasusta vastaa Tuomo Parikka. Jokaisesta kirjeestä esitellään kuva alkuperäisestä liuskasta, pahvista, sähköisestä viestistä, mikä milloinkin on kyseessä. Albert Edelfeltin kirje sisarelleen Berthalle on kuvituksineen pieni taideteos. Käsin kirjoitettujen kirjeiden käsialatkin tarjoavat mielenkiintoista tutkittavaa. Varmaan grafologiasta jotakin ymmärtävät saavat niistä paljonkin irti.

On erinomainen idea kertoa lyhyesti jokaisen kirjeen lähetystilanteesta. Loistokkaan kirjan ainoa miinus tulee näistä taustoittavista kursiiviosuuksista, sillä niissä on häiritseviä virheitä.

”Nopeasti kirjoitetussa ja virheitä vilisevässä kirjeessä mainintaan Kariniemen sivistynyt tausta. Todellista ovat herkkua ovat Setälän luonnehdinnat Kariniemestä…” (s.180)

Kannattaisi korjata toiseen painokseen lapsukset kursiiviosuuksista sivuilta 92, 140, 146, 151, 180, 182 ja 236. Joka tapauksessa näine hyvineenkin mainio lahjakirja ylioppilaalle, valmistuneelle tai pyöreitä vuosia täyttävälle.

Taina