Avainsana-arkisto: kirjeet

Helmikuun visa: mikä kaupunki?

Vastaus, kirjan nimi, löytyy seuraavalta sivulta.


10 pisteen vihje
Miten kaunis kaupunki tämä onkaan. Vanhat keskiaikaiset talot, joiden punaiset tiilikatot hautautuvat suurten akaasioiden ja kastanjain varjoon, uinailevat loputtomassa helteessä. Maasto nousee ja laskee kumpuina ja alamäkinä. Kadut viettävät alaspäin kuin kellarinportaat ja suikertelevat vihannan luonnonpuiston halki. [...] voi mennä tunteja, että ei näe eikä kuule mitään inhimillistä noissa tiheissä satavuotisten jalavien ja tammien muodostamassa lehtiholvissa. Niiden keskellä nousee vanhan katolisen doomin tummanpunainen raunio, jonka murskaantuneissa seinäpilareissa naakat pesivät. Täällä on Saatanan silta ja Enkelin silta, jotka vartioivat omaa historiallista menneisyyttä. TATU VAASKIVI

8 pisteen vihje
Kaikki, jotka meillä valittavat riittämättömiä tulojaan ja liikaa työtään, voisivat täällä oppia paljon uutta, nimittäin esim. ettei ole mitään riittämättömiä tuloja, vaan että se, mitä niiksi sanotaan, ei ole muuta kuin turhien menojen eufemistinen termi. Samanlainen teennäisnimi on myös "liiallinen työ" eikä se yleensä merkitse muuta kuin mitä tavallisesti sanotaan tyhjäntoimittamiseksi. Isäntäni, nimineuvos, elää vaimoineen ja 7-8 lapsineen sangen sievästi sillä vähäpätöisellä palkallaan, jota yliopiston piirustuksen opettajana nauttii, ja kuitenkin useimmat elintarpeet ovat täällä melkoista kalliimmat kuin meillä (sokuri esim. 1 rupl. 20 kop., kahvi 1 rupl. 50 kop.) ELIAS LÖNNROT

6 pisteen vihje
Kaupungissa on kiitetty yliopisto, jonka obserwatorio erittäin kehutaan hywäksi. Sillä on myös suuri kirjasto, jonka säilytyshuoneeksi wanhan tuomiokirkon kuori on laitettu. C.G. SWAN

4 pisteen vihje
Seison joen äyräillä ja katson vihreänkeltaiseen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot kuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta peilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi mielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja että välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta, huudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin intensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat rautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy taivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku MDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy, kuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren kirjavaan historiaan. TATU VAASKIVI

2 pisteen vihje
Minulla on hyvä ja kaunis koti, suuret huoneet, paljon valoa ja aurinkoa ja vihreitä puita ikkunan takana. Ja ympärillä tämän pikkuisen X:n raitis, rauhallinen ilma. Kolme vuotta Pietarissa, jolloin minulla tätä kaikkea ei ollut, on opettanut pitämään sitä arvossa. [...] Seurapiiristä siinä merkityksessä, johon me Helsingissä olemme tottuneet, ei tietysti voi olla puhetta. [...] Se, mitä täälläkin yhä tulen kaipaamaan on suurempi piiri taiteesta ja kirjallisuudesta huvitettuja henkilöitä, joitten joukossa saisi ajatukselleen terveellistä voimistelua. AINO KALLAS

1 pisteen vihje
Niin, satakielet laulavat X:ssä. Kaupungin puistoissa en usko niitä kovin paljon olevan mutta täällä laitakaupungilla, jossa asumme, niitä on yllättävän paljon. Edes kulkukissat, joita meidän kaupunginosassamme Arakülassa on runsaasti, eivät pysty tekemään niistä selvää. JAAN KAPLINSKI

Vastauksia murheellisten kirjeisiin konnilta

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (suomentanut Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka, 2022)

- - - - - - - -
   "Hei Atsuya. Mitä jos otettaisiin taksi? Pienen matkan päässä on isompi katu. Siellä luultavasti kulkee vapaita takseja."
   Atsuya tuhahti.
   "Jos epäilyttävän oloinen mieskolmikko ottaa taksin keskellä yötä tällaisessa paikassa, tapaus jää takuuvarmasti kuljettajan mieleen. Ja jos siitä seuraa meitä selvästi muistuttavien tunnistuskuvien julkaiseminen, sen pituinen se."
   "Mutta kyyläisikö kuski niin tarkasti?"
   "Entä jos kyyläisikin? Tai jospa ratissa sattuisi olemaan sellainen tyyppi, joka kykenee painamaan kasvot mieleensä yhdellä vilkaisulla?"
   Kōhei asteli hetken ääneti ja pyysi sitten hiljaa anteeksi.
   "Eipä mitään. Nyt suu suppuun ja tossua toisen eteen."
   Kolmikko lähti kulkemaan ympäröivää seutua korkeammalla levittäytyvän asuinalueen poikki. Kello oli kaksi yöllä. Ympärillä kohosi toisiaan muistuttavia taloja, lähes kaikki ikkunat olivat pimeinä. Huolettomaksi ei kuitenkaan sopinut heittäytyä. Jos he tulisivat jutelleeksi liian kovaäänisesti, joku saattaisi kuulla ja ilmoittaa poliisille keskellä yötä kadulla kuljeskelleista epäilyttävistä miekkosista. Atsuya toivoi poliisin uskovan, että rikolliset olivat paenneet paikalta autolla. Se toki edellytti, ettei varastettua Toyotaa heti löydettäisi.
   Tie nousi loivaa mäkeä, ja heidän kuljettuaan hetken rinne tuntui jyrkkenevän samalla kun ympäröivät asuintalot alkoivat harveta.
   "Onko vielä pitkä matka?" Kōhei kysyi huohottaen.
   "Melkein perillä", Shōta vastasi.
   Hän todellakin pysähtyi miltei heti erään talon eteen.
   Rakennus ei ollut kovin suuri, mutta siihen mahtui ilmeisesti sekä pieni puoti että asuintilat, jotka olivat puurakenteisella, perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennetulla puolella. Vain noin kolmen ja puolen metrin levyisen myymälätilan ovea ja näyteikkunaa suojaava metallinen sermi oli kiinni. Siinä oli postiluukku, jossa ei lukenut mitään. Ulkorakennuksessa talon vieressä oli ilmeisesti varasto ja autotalli.
   "Tämäkö se on?" Atsuya kysyi.
- - - - - - - -

Kyllä, piilopaikka, Namiyan sekatavarakauppa. Kolme pikkurikollista oli tehnyt onnistuneen murtokeikan japanilaisessa pikkukaupungissa. Pakoauton hajottua tarkoitus oli piileskellä talossa yön yli. Aamulla kun töihin lähtijät tungeksivat rautatieasemalle, he ajattelivat sekoittua ihmisvilinään ja hävitä huomaamatta seudulta. Sitten asiat alkoivat mennä todella outoon suuntaan. Aivan viaton tuo lähes huomaamaton, nimetön postiluukku ei ollut...

Hylätyssä kaupassa aikaa tappavat pikkukonnat kuulivat yllättäen postiluukun rapsahtavan. Kirje oli osoitettu kaupan pitäjälle. Jo kirjeen avaamisen oikeutuksesta käyty pitkähkö väittely osoitti, että rosvot eivät todellakaan olleet kovaksikeitettyjä elämäntaparikollisia. Se miten he sitten vaivoja säästämättä paneutuivat vastaamaan kirjeen eriskummalliseen pyyntöön vahvisti lukijan havainnon. Omien mahdollisuuksiensa rajoissa he todellakin halusivat auttaa hankalaan tilanteeseen joutunutta lähimmäistä.

Kirjan tapahtumat edustavat maagista realismia, omalla viehättävällä japanilaisella tavalla. Pienen alkuhämmingin jälkeen konnat nimittäin hyväksyvät, että ihmeet kuuluvat puodissa sen päiväjärjestykseen. Tai oikeastaan yöjärjestykseen. Käy ilmi, että aika kaupan sisällä kuluu aivan merkilliseen tahtiin Sitten alkaa saapua lisää kirjeitä, ja rosvojen kirjeenvaihto on kohta täydessä käynnissä. 

Kirjassa kuvataan viiden ihmisen elämän käännekohtia. Episodiromaanin vähitellen avautuva juonirakenne tuntuu kuitenkin koko ajan vyyhtiytyvän yhä pahemmin. Ja kiinnostavammin. Kaikkien henkilöiden kohtalot sivuavat osittain toisiaan ja liittyvät jopa rosvojen omiin elämänvaiheisiin. Kaupan lisäksi muuan lastenkoti  ilmestyy kertomukseen yhä useammin. Keigo Higashino pitää paletin niin taitavasti koossa, että kun aloin lukea kirjaa se oli pakko saada loppuun yhdellä istumalla. Selkeänä ja nopealukuisena tekstinä se onnistuu, ehkä liiankin vauhdikkaasti. Yksityiskohtia sujahti lukiessa varmasti ohi, mutta olin löytävinäni japanilaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä: vanhusten asema, heikko sosiaaliturva, 1980-luvun huikea talouskasvu ja sen seuraukset, naisten asema työelämässä, nuorten itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ym.

Raisa Porrasmaan käännös on jälleen ilmavaa ja moitteetonta. Eräässä haastattelussa (kirjavinkit.fi) hän kertoo laajemmmin työstään. Episodimaisuus tai katkelmallisuus on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillistä. Romaanit mielletään usein jatkokertomuksiksi (rensaku) ja lyhyet muodot ovat suosittuja. Romaaneja julkaistaan Japanissa edelleen jatkokertomuksina lehdissä. Hiromi Kawakamin Sensein salkku (arvio blogissa) on sekin jatkokertomus. Porrasmaa havaitsi käännöksiä tehdessään esimerkiksi sellaista itsestäänselvyyksien toistelua, jonka katsoi parhaaksi karsia.

Takaisin tämän kirjan pariin. Kirjeisiin vastaavat murtovarkaat huomasivat vähitellen löytävänsä uusia piirteitä itsestään. Toisia auttaessa he kokivat ensimmäistä kertaa tekevänsä jotain merkityksellistä. He tunsivat myös tulevansa kuulluiksi ja saavansa aitoa arvostusta. Kaikkitietävää kertojaa ei oikeastaan tarvita, kun päähenkilöistä on jo tehty sellaisia. Heille asetetaan välillä melkoisia ongelmia ratkottavaksi. Mitenkähän itse osaisi vastata muusikonurasta haaveilevalle henkilölle, jonka tietäisi kohta kuolevan tulipalossa hänen pelastaessaan pientä lasta? Tai nuorelle naiselle joka haluaa taloudellista riippumattomuutta ja on sitä saavuttaakseen aikeissa lähteä ilotyttöbisneksiin.

Kirjan keskeinen viesti on se, että vaikka kysyjä voi tuntea olevansa umpikujassa elämässä, niin hänellä itsellään voi jo olla vastaukset keskeisimpiin kysymyksiinsä. Kirja saa kauniin loogisen (?) päätöksen, kun kaupassa olleet rosvot kohtaavat henkilön, jota he ovat kirjeillään auttaneet. He saavat lopuksi myös henkilökohtaisen viestin peräti Yūji Namiyalta, yli 30 vuotta sitten kuolleelta kaupan omistajalta. Juuri hän alkoi kirjoittaa vastauskirjeitä tuntemattomien asiakkaiden ongelmiin:

   "Karttasi on vielä tyhjä paperi. Haluaisit päättää määränpääsi, mutta et edes tiedä, missä tiet kulkevat. Jos kartta on vain tyhjä paperi, ollaan tietenkin pulassa. Kuka tahansa hämmentyy siitä.
   Mutta kokeilepa toisenlaista ajattelutapaa. Koska paperi on tyhjä, siihen voi piirtää minkä tahansa kartan. Kaikki on sinun varassasi. Olet täysin vapaa, mahdollisuuksia on loputtomiin, ja sehän on upeaa. Usko itseesi, rukoilen sydämestäni, että kuljet elämäsi halki vailla katumusta."


Tommi



Miksi naisilla on leveä takapuoli

Mikkola, Sini: Rakkaat sisaret, riehaantuneet rouvat : Martin Lutherin naiset. Kirjapaja 2019.

”Miehillä on laaja rintakehä ja kapeat lanteet; tämän vuoksi he ovat älykkäitä. Naisilla taas on kapea rintakehä ja leveät lanteet. Heidän tulee pysyä kotona. Tämä käy ilmi siitä, millaisiksi heidät on luotu. Heillä on leveä takapuoli, jotta he istuisivat hiljaa.”

Tuo oli Martin Lutherin (1483-1546) pöytäpuheista muistiinmerkitty linjaus. Eipä ihme, että teologian tohtori ja historioitsija Sini Mikkola on joutunut aihetta tutkiessaan vastaamaan usein kysymykseen, oliko Luther sovinisti.

Kirja Rakkaat sisaret, riehaantuneet rouvat selvittää juurta jaksain reformaattorin, uskonnon merkkihenkilön Lutherin naiskäsitystä. Mikkola tarkastelee kirjeiden ja muiden lähteiden kautta naisia, jotka ovat eläneet Lutherin kanssa tai käyneet kirjeenvaihtoa hänen kanssaan tai tulleet muuten käsitellyiksi Lutherin kirjeissä.

Ennen kuin pahoittaa mielensä takapuolijutusta, kannattaa muistaa, että Lutherin mielipiteet olivat sidoksissa sen ajan yhteiskuntaan. Oli yleisemminkin tapana esimerkiksi yhdistää naiskeho niihin sosiaalisiin odotuksiin, joita naiseuden ympärille rakennettiin. Näin Sini Mikkola:

”Itse olen kutsunut lainauksen sisältämää ajatusta V- ja A-mallaiksi, jossa mies edustaa ylöspäin aukeavaa ja nainen alaspäin aukeavaa. Yksi Lutherin ajan kantavista ajatuksista oli juuri siinä, että nainen suuntautuu ikään kuin alaspäin, kohti maata ja arkea, ja mies ylöspäin, kohti Jumalaa ja hengellisiä päämääriä. Tämä ei tietenkään ole likikään koko totuus Lutherin suhtautumisesta naissukupuoleen.” (s. 15)

Ei niin: kirjasta ilmenee, että Luther arvosti naisia, muistutti heidän olevan Luojan arvokkaita luomuksia, kiitteli heidän työpanostaan, kannusti heitä eettisesti kestävään elämään.

Se, että nainen luotiin miehen kylkiluusta, oli olennainen seikka. Aviosäädystä-saarnassaan Luther toi esiin, ettei nainen saanut hallita miestä, koska häntä ei ollut luotu tämän päästä, mutta mieskään ei saanut polkea ja alistaa naista, koska tätä ei ollut muovattu miehen jaloista (s. 63).

Keskeisimpiä naishahmoja Lutherin elämässä oli itseoikeutetusti Katharina von Bora (1499-1552), alkujaan nunna, sittemmin oppi-isän vaimo. Luther itse oli nelikymppiseksi saakka selibaattilupauksen tehnyt augustinolaismunkki ja piti itseään luostarin jälkeenkin vannoutuneena poikamiehenä. Hän joutui ahdinkoon aktiivisen uskonnollis-poliittisen toimintansa takia ja hänen asemansa oli lievästi sanoen uhanalainen. Maailmanloppuakin odotettiin.

”Luther arveli elävänsä lopunaikoja. Hän kirjoitti 1520-luvun alkupuolen tekstejään ja kirjeitään odottaen joko marttyyrikuolemaa tai päiviensä päättymistä viimeistään vuonna 1524, jonka helmikuulle oli ennustettu planeettojen törmäys ja maailmanloppu. Kumpikaan odotuksista ei käynyt toteen, mutta elämisen epävarmuus oli jatkuvasti läsnä niin Lutherin omassa kuin monen hänen aikalaisensa elämässä.” (s. 17)

Luther joutui uskonpuhdistustaistelunsa takia katolisen kirkon kiroukseen ja käytännössä lainsuojattomaksi. Hän istui turvapaikassaan Wartburgin linnassa kirjoittaen edelleen kirjeitään ja julistuksiaan, joita painettiin ja levitettiin ympäri Saksaa, olihan kirjapainotaito jo voimissaan. Kapinallisia tekstejä kuljetettiin salaa myös luostareihin.

Martin Luther painotti henkilökohtaista uskonratkaisua, Raamattua auktoriteettina, ahkeraa rukouselämää ja armon merkitystä. Hän vastusti kiivaasti katolisen kirkon anekauppaa, erilaisia privaatteja rukouspalveluksia, joissa raha vaihtoi omistajaa, sekä pappien kaksinaamaista muka-selibaattia. Vakiintunut osa katolisen kirkon talousjärjestelmää oli huoravero (hurenzinss), jota papit maksoivat sivuvaimoistaan ja perheistään.

Lutherin kapinalliset opit saivat osan nunnista ja munkeista pakenemaan luostareista. Yksi pakenija oli juuri Katharina von Bora. Yhteisölle nämä pakolaiset tuottivat päänvaivaa, eikä ex-nunnien ja -munkkien avioliittoja aina katsottu hyvällä. Huhuttiin jopa, että tällaisesta liitosta syntyvä lapsi ”saattoi olla hirviö tai jopa itse Antikristus” (s. 57).

Avioliitto alkoi kuitenkin yleistyä evankelisten saarnaajien piirissä, ja entiset luostareiden asukitkin rohkaistuivat naimisiin. Avioliitosta tuli osa pappisidentiteettiä ja jopa suositeltava asia. Niin Lutherkin solmi avioliiton Katharina von Boran kanssa. Mikkola tuo uutena yksityiskohtana esiin arvelun, että kahden Lutherille tärkeän miehen kuolema (rippi-isä Johannes von Staupitz ja Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas) olisi edesauttanut asiaa. Luther oli heille kirjeissä vakuutellut pysyvänsä poikamiehenä – nyt ei ollut enää tarvetta siihen.

Katharina von Bora (lempinimiltään Käthe tai Ketha) oli Lutheria viisitoista vuotta nuorempi, lujatahtoinen ja itsetietoinen nainen, ja kaikesta päätellen avioliitossa ja kotielämässä oli tietty laadun taju. Luther kirjoitti ystävälleen:

”Kethani pyytää minua antamaan teille ystävällisen varoituksen, että ette hyvän tähden naisi maalaismoukkaa, koska he ovat sivistymättömiä ja ylpeitä, eivät kohtele miehiä hyvin, eivätkä myöskään osaa kokata tai tehdä viiniä.” (s. 66)

Avioliitosta syntyi kuusi lasta, joista kaksi menehtyi varhain. Äitiys oli Lutherin mielestä naisen päätehtävä, hän pohti asiaa kirjeissään. Lutherin kirjeet heijastavat iloa isyydestä, empatiaa vaimon kärsimystä kohtaan, suurta surua lapsen kuoleman äärellä. Tämä kirja – monen muun viime vuosikymmenten tutkimusten tavoin – haastaa pitkään vallalla olleen näkemyksen, että entisaikojen ihmiset eivät olisi lainkaan kiintyneet lapsiinsa peläten menettävänsä lapsensa jo varhain. Lutherilla oli tunteita, ja hän oli yllättynyt asiasta.

”En olisi koskaan aiemmin uskonut, että isän sielu pehmenee hänen lapsilleen tällä tavoin.” (s. 85)

Kirja esittelee useita aktiivisia naisia, joiden toimintaa Luther rohkaisi. Esimerkiksi Argula von Grumbach kirjoitti rohkeasti kirjeen Ingolstadtin yliopistolle puolustaen erään opiskelijan oikeuksia viljellä omaa uskontoaan. Opiskelija oli kannattanut Lutherin ja Melanchtonin ajatuksia ja saanut siitä harhaoppisuussyytöksiä. Luther kiitteli kirjeessään naisen toimintaa. Hän kannusti myös muun muassa kahta naista, jotka olivat lähteneet luostarista ja julkaisseet ja painattaneet puolustuspuheet teemasta.

Sini Mikkola (Kuva: Kirjapaja / Uzi Varon)

Sini Mikkola kertoo aikakauden kirjeiden merkityksestä. Kirjeet olivat tärkeä viestinnän väline ja yleinen vaikuttamisen muoto 1500-luvulla. Ne olivat kuin valtalehden kolumneja tai pitkiä somepäivityksiä, joille toivottiin vastaanottajia ja vaikuttavuutta. Niitä myös painatettiin ja julkaistiin. Reformaation kulkua pyrittiin ohjailemaan lähettämällä kirjeitä avainhenkilöille. Uskonnollisen, yksityisen ja julkisen toiminnan rajat liukenivat.

Vaikka useimmiten kirjeitä kirjoittivat miehet, myös monet aatelisnaiset viestittelivät kirjeitse. Naisten tekstejä vain on säilynyt kovin vähän. Kirjeen kirjoittamista määrittelivät tarkat säännöt. Ensin kirjoitettiin alkutervehdykset, joiden tuli olla kohteliaita ja ylistäviä, vaikka kirjoittaja olisi vihannut vastaanottajaa. Sitten lähestyttiin itse asiaa, joka usein oli jokin pyyntö. Tämän jälkeinen kirjeen lopetus sisälsi toivotuksia sekä allekirjoituksen titteleineen. Erityisesti arvostettiin omin käsin kirjoitettuja kirjeitä. Kirjureita käytettiin ylimystön ja hovin piirissä; itse kirjoitettu kirje ilmaisi suurta arvostusta. Lutherkin ilmoitti joskus kirjoittaneensa mit eigener Hand.

Luther toimi kirjeissään myös neuvonantajana ja rippi-isänä. Kirjeenvaihto oli vilkasta, esimerkiksi vuosilta 1522 ja 1523 on säilynyt satakunta Lutherin kirjoittamaa kirjettä, ja koska kaikki eivät toki ole säilyneet, määrä on ollut suurempikin.

Herttuatar Sibylle Saksilaista Luther lohdutti naisen jäätyä leskeksi. Alussa näkyvät aukikirjoitettuina ajan pakolliset kohteliaat tittelit, E.k.f.g. = Eure Kurfürstliche Fürstliche Gnade:

”Että Teidän Vaaliruhtinaallinen Ruhtinaallinen Armonne on surullinen siitä, että meidän mitä armollisin herramme, Teidän Vaaliruhtinaallisen Ruhtinaallisen Armonne puoliso on poissa, sen voin hyvin uskoa. Mutta koska se on tarpeellista ja tuo poissaolo on kristinuskon hyödyksi ja hyväksi, meidän täytyy kestää se kärsivällisesti Jumalan tahdon mukaan. — Ja meillä on myös rukous, jonka me tiedämme (kuten Teidän Vaaliruhtinaallinen Ruhtinaallinen Armonne myös itse kirjoitti) miellyttävän Jumalaa ja hän kuulee rukouksemme ajallaan.” (s. 219)

Joskus Luther kirjoitti sekä vaimolle että miehelle omat kirjeet.

”Näyttäisi siltä, että Elsasi olisi hyvä tulla hakemaan neuvoa meiltä. Hän voisi vaihtaa ilmanalaa totutusta tullakseen tänne muutamaksi päiväksi. Sinun tulisi neuvoa häntä tässä asiassa samalla tavoin, sillä teemme iloiten kaiken mikä vain auttaa mitä miellyttävintä pikku vaimoasi (lat. muliercula); mitä yksinkertaisinta ja rehellisintä pikku puolisoa (lat. uxorcula) millään tavoin.” (s. 196)

Pikku vaimoksi ja pikku puolisoksi nimittäminen korosti sukupuolten välistä hierarkiaa.

Vaikka Lutherilta löytyy paljon naisia arvostavaa tekstiä, on turha yrittää pitää häntä minään tasa-arvon airuena. Kirjan viimeinen luku esittelee Lutherin jyrkemmän puolen, jossa hän läksyttää ”riehaantuneita” aviovaimoja, varoittaa Leipzigin tuomaria tietystä Rosinasta, joka on ”huijari, huora ja varas”, saarnaa noitien kauheudesta. Noitatekstien pöyristyttävyyttä lieventää se tieto, että Luther todella ajatteli paholaisen toimivan aktiivisesti noitanaisten kautta; Jumala ja paholainen kävivät alituista, kosmista sotaa kamppaillen ihmisten sieluista, ja sen takia kovat retoriset keinot kai olivat hänen mielestään välttämättömiä.

Itselleni kirja oli mielenkiintoinen perehdytys oman kirkkoni merkkihenkilön ajatuksiin ja 1500-lukulaiseen todellisuuteen, etenkin painetun sanan ja kirjeiden keskeiseen rooliin.  

Taina

Suomalaisten kirjeiden lumo

Forss, Timo Kalevi: Unohtumattomia kirjeitä Suomesta. Like 2020.

Tämä kirjeiden kokoomateos on kulttuuriteko. Yksien kansien sisällä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjeitä paitsi Suomen kohtalonhetkistä myös politiikan ja kulttuurin merkkihenkilöiden vaiheista ja aivan tavallisten ihmisten käännekohdista.

Ajallisesti kirjeet ulottuvat 1830-luvulta syksyyn 2019. Jotkin kirjeet ovat pareittain, kuten pääministeri Churchillin salainen kirje sotamarsalkka Mannerheimille ja tämän vastauskirje. Viestittely koski Englannin toivetta saada Suomi luopumaan taistelusta Neuvostoliittoa vastaan (1941).

Parina ovat myös Risto Rytin yksityinen kirje Hitlerille ja tämän vastaus (1944) liittolaisuussuhteista. Ryti ei toiminut Suomen valtion nimissä, vaan yksityisesti, ja maksoi toiminnastaan sittemmin sotaoikeudessa.

Monesti kirjeiden fyysinen asukin säväyttää. Veritahrainen Eugen Schaumanin kirje venäjän tsaari Nikolaille todistaa Suomen tunnetuimman poliittisen murhan taustoista. Sotarintamalla 1944 sotilas kuljettaa mukanaan vaimonsa kirjettä; sotilas haavoittuu kranaatista ja sirpaleet rei’ittävät kirjeenkin. Pentti Saarikosken huuruisessa 1960-luvun Prahan-kirjeessä erottuu punaviinitahra.

Kirjeiden todistusvoima lumoaa, ne vievät ihmeellisesti kirjoittajien luo ja lähelle, etenkin tavallisten ihmisten kirjoittamat. Niiden lähteenä Postimuseo on antanut arvokasta apua. Joukossa on lastenkin kirjoittamia rivejä. Aivan riipaisevalta tuntuu kouluikäisen Marjan kirje ystävälleen (1967). Tyttösten piti perustaa askartelukerho, mutta siitä ei tullut mitään, koska Marjan sisar Marke menehtyi auton alle pikatiellä.

Martta Koskinen oli viimeinen Suomessa kuolemaantuomittu nainen. Hänet tuomittiin kommunistina maanpetoksesta ja teloitettiin syyskuussa 1943. Hän kirjoitti viimeisenä iltanaan useita kirjeitä. Koskisen mielenhallintaa voi ihmetellä; hän hyväksyy tilanteensa eikä syyttele ketään.

”Olen jo kerran kirjoittanut, että minun kohtaloani ajatellen ei saa kirota ketään vihata ketään eikä puhua kostosta. Me ihmiset olemme hiekkajyväsiä elämän maantiellä ja itse elämä vierii ylitsemme eteenpäin ja mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta ja turhan tähden.” (s. 136)

Tove Janssonin kirjeestä Atos Wirtaselle elokuulta 1943 selviää, että nuori taiteilija raatoi maatöissä Helsingin maalaiskunnassa Tapanilassa naisille määrätyssä sota-ajan työpalveluksessa, kärsi maaseudun ankeudesta ja kaipasi kaupunkiin maalaamaan. Kirjeessä on hienoja piirroskuvia, vaikka tunnelma peltotöissä onkin ankea. Jansson on piirtänyt rintavan tädin, joka mahtavana ja tärkeänä nojautuu ruokalautasensa ääressä kyyhöttävän Toven ylle.

Atos Wirtanen oli Janssonin miesystävä, vasemmistointellektuelli ja kansanedustaja ja Nuuskamuikkusen esikuva. He haaveilivat yhdessä taiteilijayhteisöstä, joka perustettaisiin Marokon Tangeriin; Tove piirtää sen, ja Atoksen tuleva työhuone-torni muistuttaa aivan muumitaloa! Juuri Wirtasen aloitteesta Tove Jansson julkaisi ensimmäiset muumisarjakuvansa miesystävänsä päätoimittamassa Ny tid -lehdessä vuonna 1947.

Tietysti Unohtumattomia kirjeitä Suomesta sisältää myös Urho Kekkosen kuuluisan ”saatanan tunarit”-myllykirjeen kansleri Veli Merikoskelle vuodelta 1975. Kyse oli julkilausumasta, jossa Merikoski ja 25 muuta herkullista arvostelivat poliittisia virkanimityksiä juuri, kun UKK oli nimittämässä Erkki ”Pirre” Huurtamoa Kymen läänin maaherraksi. (Kuten vaikkapa Veikko Huovisen Rasvamaksasta muistamme, 1970-luku oli julkilausumien kulta-aikaa.)

”Mutta jos te saatanan tunarit ette olisi tätä verratonta julistustanne saattaneet ilmoille, olisin ehkä ehtinyt sisäasiainministerin ehdotuksesta nimittää Erkki Huurtamon Kymen läänin maaherraksi.

Mutta nyt! Jos nimitän Huurtamon, ulvoo koko lehdistö, että alkaapa se auttaa, kun kansamme vastuuntuntoinen parhaimmisto selkeästi sanoo, miten yhteisiä asioita on hoidettava.” (s. 206)

Nimitys toteutui joka tapauksessa.

Sataan kirjeeseen mahtuu taiteilijaelämää, politiikkaa, kulttuurin pyrkimyksiä yritteliäine bändeineen ja faneineen. Lukuelämys on mentaalinen myrsky, myönteisessä mielessä.

Kirjailija Katja Kettu kirjoitti 15-vuotiaana kirjeen tulevaisuuteen 35-vuotiaalle minälleen. Varhaisesta kirjailijankutsumuksesta todistava kirje on hieno, siinä on sekä teini-iän tinkimättömyyttä että yllättävää kypsyyttä ja suvaitsevaisuutta.

”Jos luet tämän, sinä 35-vuotias, niin se ei tarkoita, että tahtoisin lähettää viestin epäonnistuneesta elämästäsi. Muistutus vain siitä, että minäkin olin kerran olemassa. Haikeaa, eikö totta?” (s. 229)

Sen sijaan en jaksanut innostua Sofi Oksasen ylipitkästä nuhdekirjeestä Melania Trumpille (2017), ja myös Arno Kotron huolestunut vuodatus uudelle opetusministerille Li Anderssonille (2019) vain on liian pitkä.

Kirja päättyy valikoituihin twiitteihin (mm. Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö saamelaisille, Sanna Marinin ylpeys kaupan kassan ja muiden työläisten mahdollisuuksista), ja viimeinen kirje on vuodelta 2019, Aki Kaurismäen Sauli Niinistölle osoitettu luopuminen taiteen akateemikon arvonimestä vastalauseena ”Suomen nykyisen hallituksen metsä- ja kaivospolitiikalle sekä sen toteuttamille koulutuksen, humanitaarisen avun ja rauhantyön leikkauksille” (s. 268).

Teoksen hienosta ulkoasusta vastaa Tuomo Parikka. Jokaisesta kirjeestä esitellään kuva alkuperäisestä liuskasta, pahvista, sähköisestä viestistä, mikä milloinkin on kyseessä. Albert Edelfeltin kirje sisarelleen Berthalle on kuvituksineen pieni taideteos. Käsin kirjoitettujen kirjeiden käsialatkin tarjoavat mielenkiintoista tutkittavaa. Varmaan grafologiasta jotakin ymmärtävät saavat niistä paljonkin irti.

On erinomainen idea kertoa lyhyesti jokaisen kirjeen lähetystilanteesta. Loistokkaan kirjan ainoa miinus tulee näistä taustoittavista kursiiviosuuksista, sillä niissä on häiritseviä virheitä.

Nopeasti kirjoitetussa ja virheitä vilisevässä kirjeessä mainintaan Kariniemen sivistynyt tausta. Todellista ovat herkkua ovat Setälän luonnehdinnat Kariniemestä…” (s.180)

Kannattaisi korjata toiseen painokseen lapsukset kursiiviosuuksista sivuilta 92, 140, 146, 151, 180, 182 ja 236. Joka tapauksessa näine hyvineenkin mainio lahjakirja ylioppilaalle, valmistuneelle tai pyöreitä vuosia täyttävälle.

Taina