Avainsana-arkisto: informaatiosodankäynti

Jäljet johtavat trollitehtaaseen

Saara Jantunen : Infosota : ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan” (Otava, 2015)

”Suomettuneen Suomen ’maan tapa’ lehdistötyöskentelyssä on tietenkin antanut mahdollisuuden myyttien luomiseen aivan eri tavalla kuin nyt. Kun lehdistön varovaisuus esti poliittiseen vallankäyttöön ja sen retoriikkaan puuttumisen, ei se voinut myöskään purkaa poliittista valtaa pönkittäviä myyttejä. Niitä, joita poliittiset vallankäyttäjät loivat omaa valtaansa vahvistaakseen.
Silti moni näistä myyteistä on popularisoitunut arkisiksi lausahduksiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme. Kyseenalaistamattomilla myyteillä perustellaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja vielä tänäkin päivänä. Juuri siksi niihin puuttuminen voi olla vaikeaa. Elinvoimaisten myyttien purkamista ei koeta vain tunnettujen totuuksien kiistämiseksi, vaan kansallisen identiteetin kyseenalaistamiseksi, jopa petturuudeksi. Ehkäpä juuri siksi olen monet kerrat herättänyt raivoa toteamalla, ettei Suomi ole puolueeton valtio. Se on radikaali lause vielä vuoden 2015 Suomessa.”

Sotatieteiden tohtori Saara Jantusen kirja on selkeä esitys informaatiosodankäynnin termeistä ja osapuolista. Lisäksi se avaa kiinnostavan näkymän vajaan kymmenen vuoden takaiseen ulkopoliitiikkaan ja mielipideilmastoon. Tuolloin Venäjä oli miehittänyt Krimin ja Itä-Ukrainassa käynnistynyt paheneva konflikti. Silti Venäjän kanssa viriteltiin isoja hankkeita, sillä toisten mielestä Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne ei ollut muuttunut. Ns. Nato-optio oli vielä voimassa eikä Venäjää pitänyt häiritä ja provosoida puhumalla liittoutumisesta. Kuitenkin Venäjän informaatiovaikuttaminen oli selvästi lisääntynyt, samoin disinformaatio ja selvien tosiasioiden kiistäminen. Termi hybridisodankäynti kävi tutuksi.

Saara Jantusen kirja ei ole objektiivinen akateeminen tutkimus. Hän pyrkii kertomaan maallikolle ymmärrettävästi, millaisena hän näkee tutkimansa informaatiosodan ilmiöt. Sen käsitteitä käytetään tutkijan silmin sekalaisesti, eikä hän tieteellisen tarkasti niihin kirjassaan uppoudu. Hän pyrkii antamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, miten informaatiosodankäyntiä voidaan jäsennellä sotatieteellisestä näkökulmasta.

Ukrainan kriisin alettua Jantunen alkoi saada lukuisia haastattelu- ja luentopyyntöjä. Suuri osa kirjan tekstistä on yhteenvetoja näistä luennoista. Infosodan kolmesta keskeisestä osa-alueesta, eli tiedustelusta, vaikuttamisesta ja johtamisesta, kirjassa keskitytään kahteen jälkimmäiseen ja erityisesti vaikuttamiseen. Sen lisäksi Saara Jantunen kuvaa mitä itse on joutunut kokemaan, kun hän alkoi tutkia Venäjän tapaa käydä informaatiosotaa ja kertoa siitä julkisuudessa.

”Silloin, kun puhutaan informaatiosodankäynnistä valtiollisena toimintana, voidaan sen toteuttamista tarkastella jakamalla se kolmeen eri tasoon: strategiseen, operatiiviseen ja taktiseen. Sotatieteissä strategisella tasolla viitataan valtionjohdon poliittiseen tahtotilaan ja näkemykseen siitä suuresta kuvasta, johon he tätä valtiota ovat ohjaamassa. Operatiivinen taso viittaa niihin prosesseihin, joissa strateginen tahtotila muunnetaan toteutettaviksi suunnitelmiksi. Lopulta taktinen taso toteuttaa nämä suunnitelmat ja jalkauttaa siten strategisen tahtotilan.”

Saara Jantunen kuvaa tarkemmin informaatio-operaatiota, jolla Venäjä pyrkii esittämään Novorossijan oikeana liittovaltiona. Kuva siitä luodaan disinformaation ja vääristelyn kautta. Monet muutkin venäläisessä narratiivissa esiintyvät asiat kuten ”Kiovan natsihallitus” perustellaan samoin. Lännessä ihmeteltiin, miten Venäjän ulkoministeri Lavrov kehtasi kiistää itsestään selviä asioita. Jantusen mukaan selitys on siinä, että länsi elää eri todellisuudessa. Täällä rauhanajassa on vaikea hahmottaa venäläistä ajatusmaailmaa. Venäjä tietää käyvänsä sotaa. Silloin pätevät sodan lainalaisuudet: harhautus, vääristely ja yllättäminen. ”Totuuden puhuminen ja sodankäynti eivät venäläisessä doktriinissa sovi yhteen.”

Länsimainen, liberaali valtamedia on vaikeuksissa yrittäessään vastata tuollaiseen propagandaan. Tarkoitushakuinen media käyttää sumeilematta hyväkseen tilannetta, jossa osa mediasta pyrkii tarjoamaan mahdollisimman totuudenmukaisen näkemyksen maailman tilasta. Avoimuus ja monimuotoinen tiedonvälitys on kuitenkin ainoa keino vastata haasteeseen. Luotettavan median asema on aivan keskeinen, sillä informaatiosodankäynnin tehtävänä on voittaa yleisö omalle puolelle, tai vaihtoehtoisesti vahvistaa ristiriitoja ja erimielisyyttä kohdeyleisössä, jotta vihollisen yhtenäisyys alkaisi rapautua.

Saara Jantunen on huolissaan etenkin sosiaalisen median tarkoitushakuisten valhekampanjoiden vaikutuksesta mielipideilmastoon ja sananvapauteen. Se on juuri sellainen epämääräinen verkosto, ”rihmasto”, jolle myös vihamielinen valtio voi pelata omia syötteitään. Tuo verkosto jakaa niitä auliisti ja monistaa eteenpäin, joskus ohjelmallisten bottitilien kautta. Ne ovat juuri niitä asioita tai näkemyksiä, joita ”pahantahtoisen valtamedian” väitetään tarkoitushakuisesti pimittävän.

Saara Jantunen selventää myös tilannetiedon ja tilanneymmärryksen eroa. Venäjän laiton Krimin miehitys on tilannetieto. Tilanneymmärrys syntyy siitä, miten tulkitsemme tuota tietoa ja miten sitä käytämme sekä siitä, miten tilannetieto vaikuttaa niihin päätöksiin, joita teemme. Tilannetietoon voidaan yrittää vaikuttaa sensuurilla, tietoja salaamalla tai disinformaatiolla. Tilanneymmärrys vaatii tulkitsijan, ihmisen. Siksi häneen kohdistetaan psykologisia operaatioita, jos tulkintoihin halutaan vaikuttaa. Nykyään tietoa on aina hankalampi hallita tai rajoittaa, joten informaatiosotaa käydään pääasiassa ihmisten mielissä. ”Taistelua käyvät osapuolet tarvitsevat omat asiantuntijansa, jotka tulkitsevat todellisuutta yleisölle juuri heille sopivalla tavalla.” Infosota henkilöityy. Tämän takia moni jotakin osapuolta kritisoiva tai puolustava joutuu henkilökohtaisen lokakampanjan kohteeksi. Saara Jantunen antaa kirjassa siitä omakohtaisia esimerkkejä. Ne ovat masentavia.

Pahimman lokakirjoittelun aikana Saara Jantusen ystävät alkoivat kysellä alkaako häirintä vaikuttaa hänen mielialaan. Jantunen kirjoittaa, että hän on onnekas, sillä hänellä on koulutus informaatio- ja psykologisten operaatioiden analysointiin. Henkilö, joka ei ymmärrä psykologisen painostamisen luonnetta, on vihakampanjan pyörteissä ongelmissa.

”Mistä todellisuudessa ahdistuin, oli ymmärrys siitä, että propagandaan osallistuivat fiksut, kansainvälisen mittapuun mukaan hyvin koulutetut suomalaiset, ja aivan omasta vapaasta tahdostaan. Siksi on tärkeää, ettei informaatiosodankäyntiä vähätellä toteamalla sen olevan muutaman hullun huutelua, tai niin tökeröä, että se olisi helposti tunnistettavissa. Tosiasiassa osa infosodasta on tökeröä, ja osa äärimmäisen huomaamatonta, sillä infosodassa on aina useita eri yleisöjä, joihin vaikutetaan eri tavoin. On vaarallista esittää, että kaikki informaatiosodankäynti on jollakin tavalla helposti huomattavissa.”

Saara Jantunen huomauttaakin, että se mikä on ilmiselvää, on harvoin vaarallista. Keskeisiä ovat ne henkilöt ja rakenteet, jotka omalla toiminnallaan mahdollistavat vihamielisen vaikuttamisen. Disinformaatiolla vastataan yleisön haluun ymmärtää syy-seuraussuhteita sekä sen tarpeeseen kokea tekevänsä rationaalisia johtopäätöksiä todisteiden pohjalta. Virallinen tieto esitetään puolueelliseksi ja sille tarjotaan vaihtoehtoja. Esimerkiksi salaliittoteoriat vastaavat yleisön tarpeeseen selittää maailmaa tavalla, jolla he haluavat sen nähdä. Ne tarjoavat myös yksilölle mahdollisuuden kokea olevansa kriittinen mediakuluttaja, joka tekee itsenäisesti oman tilannekuvansa. ”Käytännössä salaliittoteorioiden tehtävänä on rakentaa toinen, rinnakkainen todellisuus. Se tapahtuu kytkemällä reaalitodellisuuden tapahtumat osaksi suurempaa kertomusta ja sen logiikkaa.”

Saara Jantunen esittelee Jean Baudrillardin käsityksiä hypertodellisuudesta. Baudrillard jakoi todellisuuden vääristämisen asteet teeskentelyyn, dissimulaatioon, simulaatioon ja hypertodellisuuteen. Dissimulaatiossa kyse on jonkin todellisen asian peittämisestä tai yrityksestä tehdä jokin olemassa olemattomaksi. Simulaatio on sen vastakohta, sillä siinä yritetään luoda kuva sellaisesta, mitä todellisuudessa ei ole. Hyvin onnistunut simulaatio tuottaa Baudrillardin mukaan jotain todellista. Hän nimittää sitä hypertodellisuudeksi. Siinä oikean ja keinotekoisen todellisuuden raja on hävinnyt. Yleisö ei enää erota näitä kahta todellisuutta toisistaan. Tuossa työssä valheet, virheelliset tulkinnat ja disinformaatio ovat keskeisiä työkaluja.

”Luennoidessani informaatiosodankäynnistä ja disinformaatiosta olen usein todennut, että informaatiosodankäynnin melskeessä on oikeastaan aika hyödytöntä kiistellä siitä, kuka lopulta on täysin oikeassa. Sodan tapahtumia voi aina suhteuttaa vaikkapa lainsäädäntöön ja kansainvälisiin sopimuksiin, mutta jokaisella meistä on myös oma, henkilökohtainen tapamme määritellä hyvä ja paha, oikea ja väärä. Se voittaa, joka kykenee vaikuttamaan tähän tulkintaan. Nopein tie tulkintaan on tunnetaso, ei logiikka tai objektiivinen totuus.
Jotta disinformaation avulla sotaa käyvän osapuolen vaikuttavuutta voisi jarruttaa, ei pidä tarttua jokaiseen valheelliseen väitteeseen ja kiistellä niiden totuudenmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin yleisön tyypillinen reaktio valheisiin, ja juuri siksi disinformaatio on usein niin tehokasta. Se pitää yleisön reaktiivisena, ohjaa heidän huomionsa epäolennaisuuksiin ja sitouttaa heidät reagoimaan tunnetasolla juuri niihin asioihin, joiden avulla heihin halutaan vaikuttaa. Valheille altistuminen saa ihmisissä aikaan turhautumista ja suuttumusta. Myös nämä negatiiviset tunnereaktiot ovat omiaan heikentämään yleisön kykyä pitää yllä todenmukaista tilannekuvaa.”

Hämäysten ja valheiden verkossa kamppailevalle yksilölle Saara Jantusella on tarjota eräs selkeä ohje:

”Tosiasiassa parhaiten manipuloinnin keskellä selviävät he, jotka sietävät ristiriitoja. Heitä on vaikeaa saada yhden totuuden taakse.”

Tommi

Ukraina – repeilevä tilkkutäkki

Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius: Ukraina – rajamaa (suomennos: Liisa ja Robert Ryömä. Teos & Schildts & Söderströms, 2015)

Anna-Lena Laurén:
”On helmikuun 19. vuonna 2014. Tuona päivänä Maidanilla kuolee ainakin seitsemän ihmistä.
Seuraavana aamuna istun hotelli Ukrainassa aamiaisella ja kuulen äkkiä, että kadulla ammutaan laukaus toisensa jälkeen. Toiset niistä viheltävät, toiset ujeltavat. Kumiluoteja ja kovia panoksia vuoron perään.
Ihmisiä ammutaan keskellä katua, maassa jota olen tarkkaillut vuosikausia, johon tutustunut ja jota rakastanut. Tuntuu epätodelliselta istua tässä kahvikuppi edessä ja kuulla noita laukauksia. Mutta mielenosoittajista ei tunnut samalta. He ovat jo kauan tienneet miten tämä päättyy ja ovat valmiit maksamaan hinnan.
Luvut noiden päivien kuolonuhreista vaihtelevat. Mielenosoittajia 82-103, poliiseja 13. Loukkaantuneita yli tuhat.”

Ansioituneet ja pitkän linjan toimittajat Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius kirjoittivat yhdessä kirjan Ukrainasta nopeasti noiden Maidan-aukion tapahtumien jälkeen. Kirjassa on vuorotellen heidän kummankin itsenäisesti kirjoittamia artikkeleita. Laurénin painopiste on silminnäkijähavainnoissa ja henkilöhaastatteluissa. Lodenius laajentaa taustoja ja kuvaa pitempiä kehityslinjoja. Anna-Lena Laurén on toiminut pitkään kirjeenvaihtajana Venäjällä. Ensin hän oli Ylen toimittaja ja nykyisin Hufvudstadsbladetin ja Svenska Dagbladetin kirjeenvaihtaja. Peter Lodenius on entinen Ny tid -lehden päätoimittaja ja hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjan Ukraina – mitt i Europa (2006).

Maidanin mielenosoitus (”Euro-Maidan”) oli alkanut marraskuussa 2013. Silloin presidentti Janukovytš ei allekirjoittanutkaan EU:n kanssa valmisteltua kumppanuussopimusta, vaan alkoi luoda läheisempiä suhteita Venäjään. Tuo suunnanmuutos oli liikaa Janukovytšin menoon jo ennestään kyllästyneille ihmisille:

Anna-Lena Laurén:
”Janukovytš on sijoittanut ystäviä ja sukulaisia Ukrainan kaikkiin korkeisiin virkoihin (samoin kuin edeltäjänsä Viktor Juštšenko). Hän on hämähäkki verkkojärjestelmässä jossa hän itse, hänen poikansa, ystävänsä ja korkeat virkamiehet kahmivat itselleen valtavia omaisuuksia. Järjestelmän perusta on lojaalisuus häntä itseään kohtaan eikä hän tahdo että muut pääsevät sitä valvomaan. Mutta Maidanin mielenosoittajat haluavat juuri sitä.
Ehdottomuudessa on kyse osittain tästä. Janukovytšin hallinto lepää varastamisen ja korruption perustalla, mikä Ukrainan presidenttien suhteen ei ole lainkaan tavatonta. Maidanin mielenosoituksissa on kyse siitä että tästä perustasta tahdotaan kokonaan eroon.”

Lyhyeen kirjaan (129 sivua) on saatu mahtumaan kattava tietopaketti Maidanin tapahtumiin johtaneista syistä sekä Ukrainan muistakin ongelmista ja niihin vaikuttavista taustatekijöistä. Lyhyesti sivutaan myös Ukrainan kirjavaa historiaa. Jako länsimieliseen ja venäjämyönteiseen osaan ei ole niin yksioikoinen kuin täällä lännessä joskus on erehdytty ajattelemaan. Kansantasavallat Donbassissa taistelevat Venäjän tuella Kiovan hallintoa vastaan. Kyse siellä on haluttomuudesta alistua keskusvallalle sekä kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta. Eräs kipupiste on kielikiista. Sen ongelma on, että kansalaisillä ei ikinä ollutkaan oikeutta saada viranomaispalvelua omalla äidinkielellä. ”Kieli on väline jolla lyödään toista päähän jotta näytettäisiin missä kaapin paikka on.” Samalla on kuitenkin huomattava, että isolle osalle ukrainalaisista kieli ei koskaan ollut ongelma. Molempia ymmärretään (haluttaessa), mutta niiden tärkeysjärjestys on ajan kuluessa vaihdellut.

Kielen lisäksi Ukrainan yhtenäisyyden rakentamista ovat hankaloittaneet useat etniset ryhmät ja heimot (ruteenit, lemkot, boykot, hutsulit jne). Ukrainalaiset oligarkit ovat yleensä selvästi nousseet jostakin tietystä ryhmästä. Koska he ovat olleet politiikassa merkittävämmässä asemassa kuin Venäjällä, he ovat voineet mainiosti edistää tämän ryhmän etuja, mikä tietenkin muualla on herättänyt katkeruutta. Venäjällä Putin laittoi oligarkit ojennukseen ja palvelemaan johdon määräyksiä.

Kirjassa esitetty esimerkki miehityksen jälkeiseltä Krimiltä kertoo miten tämä ero on ruohonjuuritasolla havaittu. Oleg, joka aiemmin hankki elantonsa vuokraamalla kesämökkejä venäläisille turisteille kertoo Anna-Lena Laurénille:

”- Hinnat syöksyivät korkeuksiin kun rupla otettiin käyttöön. Ne venäläisturistit joita palvelin ennen eivät tule enää. Sen sijaan Venäjän valtiolliset yritykset ja kunnat lähettävät työntekijöitään maksetuille lomille, mutta ei niillä ole rahaa eivätkä ne kuluta mitään. Venäjä tappaa kaikki pienyrittäjät. Ukrainan aikana meillä oli korruptiota joka tasolla mutta yrittäminen onnistui silti. Sitä maksoi vähän sinne ja vähän tänne, ja kaikki järjestyi.
Venäjällä korruptio toimii eri tasolla – talouselämää hallitsevat suuret valtiolliset yritykset tai yrittäjät jotka hoitavat otkatia (korruptoituneita valtiollisia hankintoja). Korkeat verot ja byrokratia tukehduttavat kaikki muut. Tehän tiedätte ettei lakia voi noudattaa ainoassakaan entisessä neuvostomaassa, mutta Venäjällä pienyrittäjältä edellytetään sitä.”