Yksinäisiä susia ja sudenpentuja

Juhani Laulajainen : Erämaan kautta tullut yksinäinen susi : novelleja (Like, 2007)

      ”Esa rupesi läähättämään jo ensimmäisellä rivillä, mutta minä purin hammasta ja olin kuin isä. Me vedimme rinnakkain, Esa toisesta ja minä toisesta aisasta ja isä tuli perässä, painoi terää maahan ja huusi: – Nopeammin! Nopeammin!
      Esan pistooli putosi, mutta isälle ei uskaltanut sanoa mitään.
      Vaon päässä isä käänsi sahran ja käski taas aisoihin. Selkää kutitti ja hiki haisi. Vetäessä savi tarttui saappaisiin ja teki ne raskaiksi. Kun savi irtosi, oli jalka äkkiä kevyt, mutta pian se alkoi taas painaa. Me ohitimme Esan pistoolin. Se oli yhden perunan päällä. Minä olin kovempi vetämään kuin Esa.
      Isä hinkkasi saven pois terästä ja käänsi sahran. Me juoksimme eteen ja vedimme.
      Joka kerran minun piti vilkaista pistoolia, että oliko se siinä. Seuraavan vaon päässä Esa alkoi hoippuroida ja isä huusi: – Älkää astuko naateille, apinat!”

Kahden pikkupojan lännenmiesten leikki keskeytyi, kun perunat oli mullattava, ja ankara isä käski pojat vetämään sahraa. Juhani Laulajainen (s. 1954) on sitä ikäpolvea, jolla voi olla omakohtaisia kokemuksia vähemmän hellistä isistä. Toinen mahdollisuus on, että hän osaa eläytyä poikkeuksellisen hyvin sellaisen lapsen ajatusmaailmaan, jonka perheessä on julma isä, arka ja alistuva äiti sekä heidän välissään lapset sydän kurkussa pelkäämässä milloin omasta, milloin äitinsä puolesta.

Tässä Juhani Laulajaisen esikoisteoksessa on 24 novellia. Niiden pituus vaihtelee pääasiassa muutaman sivun mittaisesta noin kolmeenkymmeneen. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Kokonaisuus on tyylillisesti erittäin hallittu ja novelleista tuntuu rakentuvan eräänlainen suomalaisen miehen kasvutarina. Kirjan aihepiiri kattaa muutakin kuin maaseudun, vaikka osien nimistä sen suuntaista voisi arvella.

”Kylvö” sisältää 13 novellia ja ne ovat kokoelman lyhyimmät. Juhani Laulajainen kuvaa niissä tapahtumat pienen pojan ja yhdessä kertomuksessa tytön näkökulmasta. Aiheet ovat välillä hyvinkin dramaattisia. Kokoelman avaa kertomus kätkytkuolemasta, jota päähenkilö herää keskellä yötä todistamaan. Päähenkilöt voivat joutua pelkäämään isäpuolensa selkäsaunaa, kokevat koulukiusaamista tai istuvat psykologin luona toistuvan näpistelyn vuoksi. Sitten on tavanomaisempia miehenalkujen kasvukipuja. Järkytys, kun ulkohuussin alta kurkkiessa nähdään serkkutytön sukupuolielimet. Häpeän tunne, kun tientekijät löytävät pojan leikkimässä metsässä käpylehmillä. Kauhu, kun naapurin isäntä pakottaa lopettamaan jousipyssyn nuolen pahasti haavoittaman, rääkyvän lokin. Avantoon putoaminen matikanpyyntiretken päätteeksi. Lapsi saa huomata myös aikuisten maailman valheellisuuden. Lapsen näkökulma ja väliin tulevat mielikuvitelmat pehmentävät näitä välillä karmeitakin tapahtumia tai niiden muistoja.

”Perkaus” käsittää kuusi vähän pitempää tarinaa. Tuntuu, että niissä keski-ikäinen päähenkilö kipuilee aikaisempien lapsuudenkokemustensa kanssa. Eräissä novelleissa hän joutuu jopa kohtaamaan aikaisempia lapsuustovereitaan. Kokemus voi olla järisyttävä kuten novellissa Piinattu. Siinä aikaisemmin koulukiusattu mies etsii silloisia kiusaajiaan ja laittaa heidät vuorostaan kärsimään. Toisaalta esitetty anteeksipyyntö voi olla kokemuksena piinallinen, jos pahantekijän tapahtuneesta tekemät johtopäätökset ovat olleet aikanaan vääriä. Eräiden tarinoiden kohdalla alkaa pohtia, että niiden kauheat lopputulokset voivat johtua aikaisemmasta luottamuksen pettämisestä tai päähenkilön kokemuksista mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juhani Laulajaisen pelkistetty tyyli ja paikoitellen absurdeja sävyjä saava kerronta eivät tee tästäkään osiosta liian synkkää.

Keittiöpsykologian lyhyestä kurssista jäi mieleeni termi individuaatio. Novellikokoelman viimeisen jakson ”Sadonkorjuu” kohdalla tekee mieli väittää, että sen päähenkilöt ovat päässeet jälleen aikaisempaa pitemmälle tuolla yksilöitymisen tiellä. Lapsuuden tapahtumista on riittävä aika ja matkalla on osa mielen muusta painolastista saatu perattua. Mitenkään kovin seesteistä ei näidenkään sankareiden elämä ole. Suhteen rakentaminen lähimmäiseen on parhaimmillaankin yleensä vaikea tehtävä.

Osuuden avaa kokoelman pisin novelli Onnellisten tiimi. Kirjan kansitekstin mukaan Juhani Laulajaisen varsinainen ammatti on puutarhateknikko. Tässä kertomuksessa hän kuvaa kaupungin puistotyöntekijöiden arkea pätevästi ja suorastaan riemastuttavasti. Kokkometsän viiden hengen puistoyksikköön saatiin valtion työllistämistuen ansiosta uusi työntekijä yhdeksän kuukauden ajaksi. Se aiheutti tiimin dynamiikkaan välittömästi ongelmia. Järvinen, tulokas, oli ollut koko ikänsä vihertyönjohtaja, nyt tosin kolme vuotta työttömänä. Hän oli huomattavasti pätevämpi kuin ryhmän nykyinen vetäjä. Hän oli erittäin älykäs. Tiimiläisten mielestä pahinta kaikista oli, että Järvinen oli suorastaan järkyttävän ahne työlle. Seuraavaa otetta varten lukuohjeena voi mainita, että ryhmän neljä miespuolista jäsentä eivät kehdanneet kerätä roskia tai suostuneet perkaamaan kukkamaita. Ne työt oli yhteisellä sopimuksella delegoitu yksikön ainoalle naiselle, Myllerskälle.

      ”Koska Järvinen oli niin perso työnteolle eikä koskaan valittanut mistään, Niemenperä sysäsi hänelle ikävimmät ja raskaimmat työt. Järvinen ei ollut millänsäkään. Mitä rankempaa ja hikisempää, sitä enemmän hän tuntui työstä nauttivan: se on kuntoilua, hän selitti, omien rajojen testaamista. ’Onkohan se työnantajan agentti?’
      Mutta kaikkein eniten Järvinen piti roskienkeruusta, kun siihen hommaan Myllerskän avuksi pääsi. Sillä mikä olikaan mukavampaa kuin tehdä siistiä ja kaunista, saada heti näkyväistä aikaan; kuljeskella puistossa linnunlaulua kuunnellen, jotain siinä samalla puuhaillen – ja siitä maksettiin vielä palkkaa! Vihertyö ja varsinkin roskienkeruu, hän vakuutti, on harvinaista herkkua kaikkien yksitoikkoisten sisätöiden rinnalla. ’Onko se, saatana, enkeli?’
      Yhtenä aamuna Kainulainen piilotti Järvisen saappaat. Järvinen, jolla oli lintulammikon pohja puhdistus edessään, ei jäänyt ihmettelemään. Hän pani tennarit jalkaan ja kahlasi muina miehinä puolisääreen ulottuvaan lantavelliin. ’Täytyyhän työ tehdä!’
      Silloin, toisen sontaliejussa kahlaamista kauhistellen, Niemenperä heitti lammikon reunalta merkillisen kysymyksen:
      – Pidätkö sinä meitä typerinä?
      Vastaus: – Sitä on mahdoton sanoa vielä.
      Eikä rautaharava pysähtynyt hetkeksikään. Sontaista mutaa ja ylivuotisia puiden lehtiä kertyi pelottavaa tahtia vedestä penkaksi lammikon reunalle. ’Eikö se koskaan väsy?’
      – Erilaisen ja typerän erottaa vasta ajan kanssa, Järvinen sanoi etumiehelle. – Ne menevät usein sekaisin keskenään.”

Novelli on ylistyslaulu oman työn arvostamisesta. Se saa järkyttävän vastapainon autotehtaaseen sijoittuvasta tarinasta Robotti. Siinä juuri käyttöön otettu robottikäsi joutuu epäkuntoon ja aiheuttaa tuhoa. Muissa kertomuksissa isä etsii yhteyttä aikuiseen mielenterveysongelmista kärsivään poikaansa ja meitä eläkeläisiä ilahdutetaan novellilla Eläkkeellä on aikaa harrastaa. Novellikokoelman päättää oikeastaan hyvin valoisissa tunnelmissa kertomus Avaruus. Sen päähenkilö kunnosti kesälomallaan kansalaisopiston mökkiä saaristossa. Samalla hän selvitteli ajatuksiaan juuri päättyneen suhteen jälkeen.

Aluksi jotenkin kepeältä tuntunut kirja jätti hyvin painavan muistijäljen kuten kansikuva (Tommi Tukiainen) sellaiseen jo hiukan vihjaa.

Tommi

Onko tällainen yksinolon rakastaminen sairasta? Yksinolo vaatii voimaa, ja korvan, jolla kuunnella itseään. Jokainen atomimme on ollut osa samaa tähteä. Kaikilla on maailmankaikkeus sisällään, yksin ollessa voimme ammentaa siitä.

Remonttimies Jalmari Toukosen muistivihkosta

Kristityt, nuo tunteelliset ympärileikkaamattomat juutalaiset

Eric-Emmanuel Schmitt : Nooan lapsi (suomentanut Marja Haapio. Like, 2005)

”Haluat varmaan tietää, kumpi uskonto on aito, Joseph. Ei kumpikaan! Uskonto ei ole aito eikä väärä, siinä vain ehdotetaan tiettyä tapaa elää.”
”Kuinka minä voin kunnioittaa uskontoja, elleivät ne ole aitoja?”
”Jos kunnioitat vain totuutta, et kunnioita kovinkaan kummoista asiaa. 2 + 2 = 4, siinä on kunnioituksesi ainoa kohde. Kun suljet sen pois, törmäät pakostakin kaikkeen epävarmaan: tunteisiin, normeihin, arvoihin, valintoihin, jotka kaikki ovat hauraita ja häilyviä rakennelmia. Kaukana matematiikasta. Kunnioitus ei kohdistu siihen mikä on todistettua vaan siihen mitä on ehdotettu.”

Eric-Emmanuel Schmittin (s. 1960) väitöskirja käsitteli olemassaolon syvintä luonnetta. Noin kolmenkymmenen iässä hän jätti yliopistouran ja ryhtyi kirjailijaksi. Hän käsittelee kirjoissaan samaa aihetta etenkin sarjassa Le cycle de l’invisible, Näkymättömän sykli. Tämä pienoisromaani kuuluu sarjaan, jossa on ilmestynyt myös esimerkiksi Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset. Niissä kirjoittaja pohtii eri uskontojen välistä vuoropuhelua ja niiden tarjoamia elämänarvoja.

Nooan lapsen näyttämö on toisen maailmansodan aikainen Belgia. Kertoja on juutalaispoika Joseph Bernstein, joka kirjan alussa oli noin kahdeksanvuotias. Saksalaismiehityksen alettua hän joutui eroon vanhemmistaan, jolloin roomalaiskatolinen pappi isä Pons majoitti hänet sisäoppilaitoksena toimineeseen kouluunsa. Koulussa piileskelee paljon muitakin juutalaispoikia. Joseph oli koulussa miehityksen päättymiseen asti eli melkein kolme vuotta.

Lapsikertojan käyttö etäännyttää jossain määrin sodan traagisuutta. Huomio keskittyy enemmän pojan ikävään ja havaintoihin koulusta sekä muista oppilaista. Kirjan alussa on täpäriä pelastumisia ratsioista ja tutustutaan kiinnostaviin henkilöihin kuten kylän apteekkariin, joka tekee pojalle väärennetyn henkilötodistuksen. Koska poika joutui katolilaisessa koulussa osallistumaan ahkerasti jumalanpalveluksiin ja oli herkkä niiden vaikutteille, voi tekijä luontevasti käsitellä uskontoihin liittyviä kysymyksiä.

Isä Pons ei halunnut käännyttää poikia, vaan päinvastoin tahtoi ylläpitää heidän vakaumustaan. Hän oli rakentanut käyttämättömän kappelinsa kryptaan eräänlaisen synagogan, jonne oli koonnut juutalaisia kirjoituskääröjä, äänilevyjä ja muuta materiaalia. Isä Pons mietiskeli iltaisin juutalaisten kirjojen parissa ja opetteli hepreaa. Joseph ihaili isä Ponsia niin paljon, että ilmoitti haluavansa kääntyä roomalaiskatolilaiseksi. Isä Pons torjui lähes kauhistuneena moisen ajatuksen. Hänestä Josephin piti päinvastoin säilyttä uskonsa ja perehtyä juutalaisuuteen tarkemmin. Sitä varten he alkoivat yhdessä opiskella hepreaakin. Isä Ponsin suunnitelma oli, että

”Jos tulva jatkuu eikä maailmaan jää yhtään hepreaa puhuvaa juutalaista, voin opettaa sitä sinulle. Ja sinä välität taitosi eteenpäin.”

Keskusteluissa erääksi keskeiseksi teemaksi nousi kuuliaisuus. Isä Pons oli alkanut miettiä, onko juutalaisen uskonnon korostama kunnioitus tärkeämpää kuin kristittyjen edellyttämä rakkaus. Jeesuksen oppi toisen posken kääntämisestä Hitlerille tuntui aivan mahdottomalta. Voiko siis rakkaus olla velvollisuus? Hän ei uskonut, että sydäntään voi käskeä. Siksi kunnioitus jatkuvana velvoitteena tuntui edes jotenkin mahdolliselta.

Schmitt ennakoi isä Ponsin oppien kautta 1960-luvulla jälleen vahvistunutta teologista suuntausta, jonka mukaan jumala on vetäytynyt maailman asioiden järjestelystä. ”Ihmiset tekevät pahaa toisilleen eikä Jumala sekaannu siihen.” Hän tarkensi, että jumala loi ihmiset vapaiksi ja on siten tehnyt tehtävänsä. Nyt meillä on vastuu itsestämme ja teoistamme. Auschwitzin kokemusten jälkeen eräs kysymys vaati vastausta: Miksei kaikkivaltias halunnut puuttua asiaan?

Käytännössä kunnioituksen vaatimus konkretisoituu kirjassa, kun Josephin vanhemmat palasivat hakemaan poikaansa sodan jälkeen. Etäisyys vanhempiin oli sodan kokemusten ja iän kartuttua kasvanut eikä yhteyden rakentaminen käynyt kivuttomasti. Olisin suonut, että kirjassa olisi vähän laveammin käsitelty vankeudesta palaavien ja muiden jälleenrakentamista aloittelevien vanhempien ajatuksia.

Kirjan loppukohtaus tapahtuu nykyhetken Israelissa. Joseph oli tullut tapaamaan ystäväänsä tämän maatilalle. Rudy, hänen ystävänsä kouluajoilta piti oikeutettuna jopa Israelin kaikkein sotaisimpiakin toimia. Joseph tuki Israelia, mutta oli sitä mieltä, että myös palestiinalaisten oikeudet oli otettava huomioon. He ohittivat palestiinalaistalon, jonka israelilaiset tankit olivat murskanneet kostotoimena erään palestiinalaisen tekemän itsemurhaiskun takia. Kaksi nuorten poikien joukkiota tappeli keskenään raunioissa. Humaanit opit sisäistänyt Joseph sai sillä kertaa tappelun loppumaan.

Kirjan isä Ponsilla on todellinen esikuva. Hän oli kappalainen Joseph André Namurin Johannes Kastajan seurakunnasta. Joseph André (1908-1973) teki seurakuntansa nuorisokeskuksesta turvapaikan juutalaislapsille, jotka olivat vaarassa joutua keskitysleireille. Keskuksesta lapset toimitettiin nopeasti eteenpäin suojelua tarjoaviin perheisiin tai uskonnollisiin laitoksiin. André joutui useasti Gestapon kuulusteluihin, mutta hänen toimintansa ei paljastunut, vaan jatkui sodan loppuun asti. Hän sai toiminnastaan Israelin valtion myöntämän ”kansojen oikeamielisten” arvonimen. Sotien jälkeen Joseph Andrén toiminta vainottujen ja syrjäytettyjen hyväksi jatkui hänen kuolemaansa asti Chateau de Bomelin vastaanottokeskuksessa, jonka hän oli perustanut.

Tommi

Ilmiselvää aaltoilua maailman seinämissä

Terry Pratchett : Vapaat pikkumiehet (suomentanut Mika Kivimäki. Karisto, 2003)

”Kertokaa pikku noita-akalle, keitä me ollaan, poijaat”, kypäränpyörittelijä kannusti.
Joukosta kuului yleistä raapinaa, kun miekat vedettiin tupesta ja kohotettiin korkealle.
”Nac Mac Feegle! Vapaat Pikkumiehet! Ei kunkkua! Ei kuningattaraa! Ei herraa! Ei valtiasta! Meitä ei narrata enää!”
Tiffany tuijotti pikkumiehiä. Kaikki tuijottivat takaisin nähdäkseen, mitä hän tekisi seuraavaksi, ja mitä pitempään hän pysyi vaiti, sitä huolestuneemmaksi he tulivat. Kaikki laskivat miekkansa ja näyttivät noloilta.
”Mutta ei me uskallettais uhmata voimallista noita-akkaa, ellei ehkä väkijuomain vallassa”, kypäränpyörittelijä sanoi pyöritellen kypäräänsä vimmatusti ja kääntämättä katsettaan Erikoisesta Lammaslinjamenttipullosta. ”Etkö voisi auttaa meikäläisiä?”

---

Nac Mac Feeglet ovat punapäisiä, yltympäri tatuoituja ja aseistettuja pikkumiehiä, jotka pukeutuvat usein pelkkään kilttiin. Jos jo se vaikuttaa epäilyttävän skotlantilaiselta, niin vaikutelma vahvistuu, kun on lukenut englanninkielisen wikipedian artikkelin Feegleistä. Terry Pratchettin mukaan heidän kielensä on sekoitus, jossa on vaikutteitta vanhasta skotlannista, gaelin kielestä ym. Vaikka Feeglet ovat valtaosin vain noin kuuden tuuman kokoisia, ovat he eräitä pelätyimpiä haltiakansojen joukosta. Sanotaan, että jopa peikot juoksevat karkuun Vapaiden Pikkumiesten tieltä. Tutkijat luonnehtivat heitä jonkinlaiseksi smurffien ja jalkapallohuligaanien risteytymäksi. Pratchett itse kertoo heidän katselleen liian monta kertaa Braveheart-elokuvan.

Nämä Feeglet ovat maankuuluja varastamisesta ja tappelemisesta ja … ja …?

”Entä mistä muusta?”
”Juopottelemisesta!”
”Entä mistä muusta?”
Viimeistä kysymystä piti miettiä porukalla, mutta kaikki päätyivät samaan lopputulokseen.
”Juopottelemisesta ja tappelemisesta!”
”Ja olihan siinä vielä jotakin muutakin”, kypäränpyörittelijä mutisi. ”Ai niin. Kertokaahan se noita-akalle, poijaat.”
”Varastamisesta ja juopottelemisesta ja tappelemisesta!” siniset pikkumiehet kiljuivat riemukkaasti.

---

Feeglet luonnehtivat Tiffanya pikku noita-akaksi. Pienuus on totta, sillä Tiffany Särkynen on yhdeksänvuotias. Hän asuu maaseudulla, Liitumaalla, tilalla nimeltä Kotitila. Hänen isänsä on vuokranut sen maanomistajalta, paikalliselta paronilta. Särkyset ovat viljelleet tilaa vuosisatojen ajan. Tiffanyn perhe hoitaa lampaita ja hän itse on etevä voin kirnuaja ja juustontekijä. Mutta ei missään nimessä noita-akka, vaikka hänellä siihen erinomaiset edellytykset onkin.

Itse asiassa muut noidat pitivät liitukiveä täysin sopimattomana alustana noitien kasvulle. Heidän mielestään noidat tarvitsevat kovaa kalliomaata alleen. Silti Tiffany oli kiinnittänyt neiti Perspiratia Puutiaisen, oikean noidan huomiota. Neiti Puutiainen oli kuunnellut silmillään vanhaa teevatia. Hän näki miten Tiffany karkoitti Näkin kajauttamalla sitä paistinpannulla päähän. Tiffany piti Näkin ilmestymistä kotijoelle aivan sopimattomana tapauksena. Hän käytti näppärästi pikkuveljeä syöttinä houkutellessaan Näkkiä lyöntietäisyydelle.

Ilmeisesti harkintakyky ja häikäilemättömyys sopivassa suhteessa ovat edellytys päästä oikeaksi noidaksi. Tämä kirja aloitti viiden kirjan sarjan, jossa kerrotaan Tiffany Särkysen vaiheista tuolla tiellä. Sarjan kolmas teos Talventakoja on jo esitelty blogissamme (-> esittelyni). Vapaat pikkumiehet sivuaa teemoiltaan Pratchettin kuuluisaa Kiekkomaa-sarjaa, mutta on kirjoitettu etenkin nuorempaa lukijakuntaa silmällä pitäen.

Neiti Puutiaisen lisäksi muutama Feegle sai myös todistaa Tiffanyn taidot Näkin karkoittajana. Feeglet elävät klaaneina suurissa yhdyskunnissa, joita johtaa kelda, heidän äitinsä. Tämän klaanin kelda tunsi, että paha oli nousemassa ja Kuningattara tulossa. Hän lähetti poikiaan etsimään uutta noita-akkaa, ”isoäiti Särkysen sikiötä”, joka auttaisi heitä. Kuningattaran tulo tiesi keldan kuolemaa ja klaanilla pitää aina olla kelda vaikka väliaikainen.

Kun kelda sitten sai nähdä Tiffanyn ensimmäisen kerran, niin asia tuli aivan selväksi:

”Sun sisälläsi on se pikkuruinen osa, joka pitää kurissa, niinhän? Se pikkuruinen osa, joka pitää muita osia silmällä. Sulla on Ensivaikutelma ja Toiset Ajatukset ja se on sulle pieni lahja ja suuri kirous.
Maailma paljastaa sulle salaisuutensa, mutta sä oot aina samanlainen kuin ne juhlissa olevat ihmiset, jotka seisoo nurkassa lasi kourassa eikä osaa juhlia muitten mukana. Sun sisälläsi on pienen pieni osa, joka ei suostu sulamaan ja virtaamaan muitten mukana. Sä oot Sarah Särkysen sukujuurta, se on selvä se. Pojat kävi hakemassa oikean ihmisen.

”Sä oot nyt noita-akka, tietäjänainen joka vartioi reuna-alueita ja portteja. Niin oli sun mummosikin, vaikkei itseään sillä nimellä kutsunutkaan. Niin olin mäkin tähän asti ja annan sen velvollisuuden perinnöksi sullekin. Kuningattaran pitää päästä sun ohi, jos hän haluaa tämän maan. Sulla on Ensivaikutelma ja Toiset Ajatukset, just niin kuin mummollasikin. Se on harvinainen piirre isotyypissä.”

Neiti Puutiainen halusi myös tavata Tiffanyn. Hän lyöttäytyi kiertelevien opettajien saattueeseen ja poikkesi paikkakunnalle heidän mukanaan. Hän kertoi Tiffanylle, että merkkien mukaan on tapahtumassa inkursio, maahantunkeutuminen, jolloin toinen maailma ottaa meihin yhteyttä. Aaltoilu maailman seinämissä on siitä selkeä enne. Neiti Puutiaisen mukaan seuraukset ovat lievästi sanottuna ikäviä. Ihmisten keskuuteen ilmestyy olentoja, jotka tähän asti on lukittu talteen vanhoihin tarinoihin. Niihinkin, jotka aiheuttavat lapsille painajaisia. ”Jossakin kaikki tarinat ovat tosia ja kaikki unet toteutuvat Ja ne toteutuvat täällä, ellei niitä pysäytetä.”

Tiffany esitti neiti Puutiaisen teltassa kysymyksen, joka teki tähän todella suuren vaikutuksen:
”Voinko estää sen?” Tuo osoitti, että Tiffany osaa ja haluaa ottaa vastuuta. Sukurasite, sillä Isoäiti Särkynenkin puhui aikanaan niiden puolesta, jotka eivät itse siihen pystyneet. Ja vaikka Tiffany oli osoittanut, että osaa pitää päänsä kylmänä monenlaissa tilanteissa, niin neiti Puutiainen ei uskonut, että Tiffany pystyisi estämään tulevaa onnettomuutta. Ilman Vapaita Pikkumiehiä se ei olisi onnistunutkaan. Neiti Puutiainen lähti hakemaan nopeasti apuvoimia, mutta niiden tulo kesti. Tiffanyn piti lähteä lähes kylmiltään liikkeelle, sillä Kuningattara kaappasi Tiffanyn pikkuveljen omaan maailmaansa.

Tiffany Särkynen ja Vapaita Pikkumiehiä, tekijä Paul Kidby (lähde Wikipedia)

”Kukkulanrinteellä oli kuuma, mutta silti Tiffany tunsi kylmiä väreitä. Oli se kuinka paha paikka tahansa, hän ajatteli hiljaa mielessään, niin minun pitää mennä sinne. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.
”Tuonpuoleiseen?” hän kysyi.
”Joo. Taikamaailmaan”, Rosmo Kukavaan vastasi. ”Siellä… on pahoja olentoja.”
”Hirviöitä?” Tiffany kysyi.
”Niin pahoja kuin kuvitella saattaa”, Rosmo Kukavaan vastasi. ”Täsmälleen niin pahoja kuin kuvitella saattaa.”
Tiffany nielaisi äänekkäästi ja sulki silmänsä. ”Pahempia kuin Näkki? Pahempia kuin päätön ratsumies?” hän kysyi.
”Totta totisesti. Ne oli vaan pikkuisia kissanpoikasia verrattuna sikäläisiin hirmuihin. Tänne on tullut pahansuopa maailma, arvon neiti. Siinä maailmassa unet käy toteen. Se on Kuningattaran maailma.”
”Ei se minusta kuulosta kovinkaan -” Tiffany aloitti. Sitten hän muisti eräät näkemänsä unet, sellaiset unet, joista on ilo herätä ajoissa…
”Emme taida puhua mistään kauniista unista?” hän kysyi.
Rosmo Kukavaan pudisti päätään. ”Ei arvon neiti. Niistä toisenlaisista.”
Ja minulla on mukanani Lampaiden Sairaudet ja paistinpannu, Tiffany ajatteli.”

Time-lehti valitsi Vapaat pikkumiehet listalle, jonne se kokosi kaikkien aikojen 100 parasta fantasiakirjaa. Minusta tämä empatiaa painottava, koskettava kasvutarina olisi korkealla lyhyemmälläkin listalla. Suomentaja Mika Kivimäki on saanut varmasti hikoilla erinäisiä kertoja alkutekstin ääressä. Jälki onkin sitten upeaa.

Tommi

PS: Miksi Feeglet ovat niin uhkarohkeita taistelijoita? Pitävätkö he itseään kuolemattomina? Päinvastoin:

– Me oltiin elossa. Me oltiin kilttejä poikia elävien mailla ja synnyttiin sen takia tähän paikkaan, kun me kuoltiin.
– Tarkoitatteko, että tämä on ikään kuin… taivas?
– Joo! Ja just samanlainen kuin mainostettiin. Ihana auringonpaiste, hyvät metsästysmaat, nättiä kukkia ja pikkulintuja jotka sanoo tsirp!
– Joo, ja sitten vielä tappeleminen!
– Ja varastaminen!
– Ja juominen ja tappeleminen!
– Ja kebabit!
– Mutta täällähän on pahoja olentoja? Hirviöitäkin?!
– Joo, eiks ookin upeeta! Kaikki on järjestetty viimeisen päälle, jopa tappeluvastustajatkin!

Railakas romaani tulevasta tuomiopäivästä

Terry Pratchett & Neil Gaiman : Hyviä enteitä : noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset (suomentanut Mika Kivimäki. Jalava, 2020)

Lontoo, 1990-luvun alku. Kello lähestyi kolmea iltapäivällä ja Antikristus oli ollut maan päällä kohta viisitoista tuntia. Aziraphale, enkeli, sekä Crowley, demoni, olivat St. James’ Parkissa syöttämässä pullasorsia. He pohtivat tulevaa suurta välienselvittelyä. Aziraphale laittoi paperipussinsa roskikseen:

”Me tietenkin voitamme”, hän sanoi.
”Sitä sinä et halua”, demoni sanoi.
”Miksihän ihmeessä en?”
”Mieti nyt”, Crowley sanoi epätoivoisesti. ”Kuinka monta muusikkoa luulet teidän puolellanne olevan, mitä? Siis ensiluokkaista.”
Aziraphale näytti säikähtäneeltä.
”Tuota, luulisin että -” hän aloitti.
”Kaksi”, Crowley keskeytti. ”Elgar ja Liszt. Kaikki muut ovat meillä. Beethoven, Brahms, kaikki Bachit, Mozart ja muut. Osaatko kuvitella ikuisuuden Elgarin kanssa?”
Aziraphale sulki silmänsä. ”Liiankin hyvin”, hän voihkaisi.
”Siinä sitä ollaan”, Crowley sanoi silmät voitonriemusta kiiluen. Hän tunsi hyvin Aziraphalen heikon kohdan. ”Ei enää CD-levyjä. Ei enää Albert Hallia. Ei enää ensiesityksiä. Ei enää oopperataloa. Pelkkää enkelikuoroa päivät pitkät.”
”Tutkimatonta”, Aziraphale mutisi.
”Kuin kananmunat ilman suolaa, niin kuin aina sanot. Siitä tulikin mieleen. Ei munia, ei suolaa. Ei graavilohta tillikastikkeella. Ei kiehtovia pikkuravintoloita, joissa sinut tunnetaan. Ei Daily Telegraphin ristisanatehtäviä. Ei pieniä antiikkikauppoja. Eikä muuten kirjakauppojakaan. Ei kiinnostavia vanhoja kirjoja. Ei -” Crowley alkoi raapia Aziraphalen kiinnostusten astian pohjaa ”- 1800-luvun alun hopeisia nuuskarasioita…”
”Mutta meidän voittomme jälkeen elämästä tulee parempaa!” enkeli raakkui kurkku kuivana.
”Mutta ei mielenkiintoisempaa. Kuule, sinä tiedät, että olen oikeassa. Olisit yhtä onnellinen harppu sylissä kuin minä hiilihanko kourassa.”
”Emmehän me soita harppua.”
”Emmekä me käytä hiilihankoja. Puhuin vain retorisesti.”
He katsoivat toisiaan pitkään.

Aziraphale ja Crowley olivat tunteneet toisensa pitkään, jo syntiinlankeemuksesta lähtien. Crowley oli se käärme, jonka juonittelu johti ihmiskunnan kylmään ja kaikkeen muuhun vaivaan. Enkeli Aziraphale toimi tuolloin itäisen portin vartijana. Hän luovutti miekkansa lähtijöille, kun siellä ulkona oli niin hurjia eläimiä ja myrskykin nousemassa, joten miekka saattaa tulla tarpeeseen, olkaapa hyvä… Siirto maan päälle saattoi olla tarkoitettu molemmille eräänlaiseksi rangaistukseksi. Kirjan tapahtumahetkellä he olivat olleet lähes kuusituhatta vuotta asemapaikassaan. (Maailma todella luotiin 4004 eaa., 21. lokakuuta noin kello 9 aamulla.)

Jos karkoituksen piti olla rangaistus, se olisi voinut onnistua paremminkin. Molemmat olivat alkaneet viihtyä vallan erinomaisesti paikallisen väestön seurassa. Aziraphale toimi osa-aikaisena harvinaisten kirjojen kauppiaana, joka pääasiassa keräili niitä. Hänen erikoisalaansa olivat raamatut ja erilaiset ennustuskirjat. Crowleylle, joka harrasti nopeita antiikkiautoja, joku vuosisata saattoi olla suorastaan tylsä, mutta sitten oli repäiseviäkin jaksoja.

Crowley oikeastaan piti ihmisistä aika lailla – merkittävä heikkous demonille.
”Totta kai hän yritti parhaansa tehdäkseen heidän lyhyistä elämistään surkeita, sillä se oli hänen työtään, mutta mikään hänen keksimänsä ei ollut puoliksikaan niin pahaa kuin ne jutut, joita he keksivät itse. Heillä näytti olevan lahjoja sellaiseen. Sellainen oli heissä jotenkin sisäänrakennettuna. He syntyivät maailmaan, joka oli tuhansilla pikku tavoilla heitä vastaan, ja käyttivät sitten suurimman osan voimistaan tehdäkseen siitä vielä pahemman.”
Ihmisillä on jotakin, mitä meillä ei ole. Heillä on mielikuvitusta, heillä on sähköä ja elektrodeja, Crowley tuumi.

Demonilla ei kuulunut olla omaa tahtoa, mutta muutaman kikan Crowley oli oppinut ihmisten parissa. Ne eivät auttaneet, kun hän sai Alakerrasta toimeksiannon viedä Saatanan Sikiö (tunnetaan myös nimillä Vastustaja, Kuninkaiden Kukistaja, Pohjattoman Kuilun Enkeli, Suuri Peto Jonka Nimi On Lohikäärme, Valheiden Isä ja Pimeyden Valtias), siis vastasyntynyt Antikristus synnytyssairaalaan. Ei ollut hänen vikansa, että sairaalan touhukkaat saatananpalvojanunnat sähläsivät kohtalokkaasti pienokaisten kanssa.

Maanpäällinen hauskuus näytti loppuvan, kun lopullinen myrsky oli nousemassa. International Expressin lähetti toimitti jo Ilmestyskirjan ratsastajille kokoontumiskutsuja eri puolilla maailmaa. Tekijät ovat muuten päivittäneet tuon joukon kerrassaan oivallisesti. Rutto? Hän oli vetäytynyt penisilliinin keksimisen jälkeen sivuun. Tilalle oli astunut moninkertaisesti tehokkaampi Saastuminen (jättitankkereita, myrkkytynnyreitä, happosateita). Ihmiskunnan tutut riesat Nälänhätä ja Sota olivat mukana kuten Kuolemakin. Kirjassa he muuten ajavat moottoripyörillä. Liekehtivät efektit ja loisteliaan visuaaliset kohtaukset ovat arvatenkin pääasiassa Neil Gaimanin luomuksia.

Enkelin ja demonin välille oli ajan kuluessa kehittynyt epävirallinen sopimus (eli järkevä järjestely) keskinäisestä yhteistyöstä. Sopu ja molemminpuolinen reviirien kunnioitus helpotti virallisten suhteiden hoitamista omien esimiesten kanssa. Siksi he alkoivat yhdessä valvoa lapsen kehitystä. Antikristuksen 11-vuotissyntymäpäivänä he huomasivat, että jokin oli mennyt pahasti pieleen. Silloin Crowleyn mukaan pimeyden valtojen oli määrä lähettää syntymäpäivälahjaksi helvetinhurtta kulkemaan Prinssin rinnalla ja suojelemaan häntä kaikilta harmeilta. Koiraa ei näkynyt. Crowley ja Aziraphale tajusivat, että he tarkkailivat väärää lasta.

(1/2)

Sivut: 1 2

Leikillisiä italialaisia aivoituksia

Ermanno Bencivenga : Olipa toisen kerran : 52 ajattelemisen arvoista satua (suomentanut Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura ry / Niin & näin, 2013)

”Kaikki alkoi kompasseista. Tarkemmin sanoen niiden neuloista, jotka alkoivat näyttää etelään. Eivät aina, eivät säännöllisesti, mutta kuitenkin niin ilmeisesti, että normaali henkilö, joka käyttäisi kompassia voidakseen liikkua autiomaassa tai liikenteessä, saisi aihetta hämmennykseen. Oli kelluvaa roskaa ja pientä tärinää, ja sen jälkeen kompassi ryhtyi taas toimimaan niin kuin piti. Niinpä normaali henkilö, joka yritti suuntautua autiomaassa tai liikenteessä, ravisti vempelettä ärsyyntyneenä, kirosi häiriötä (outoa, miten yhdellä sanalla voi lievittää kaiken ahdistuksen jopa raivokohtauksen keskellä) ja jatkoi matkaansa. Mutta meille, jotka merkitsemme huolellisesti muistiin syyt ja vaikutukset ja tunnemme kosmoksen mekanismien jokaisen yksityiskohdan, tämä pieni häiriö oli selittämätön, sietämätön poikkeus.”

Filosofi Ermanno Bencivenga omistaa kirjansa ”pienenpienelle Giuliettalle ja myös vähän isommille”. Omistus on sopiva. Näissä yhden, korkeintaan kolmen sivun mittaisissa pienissä lastuissa on sellaisia, joissa näkyy lapsen ihmettely päivänselviä asioita kohtaan. Toisissa tarinoissa Bencivenga kuvailee normaaliin rutiiniin syntynyttä häiriötä tai poikkeustilaa sekä sen seurauksia. Tällaiset tuoreet näkökulmat palauttavat entisen kasvattajan mieleen kaihoisia muistoja tuosta horisonttiin kadonneesta paratiisista. Aika ajoin huomaan hymyileväni, kun kuvittelen lukevani Bencivengan tarinoissa välillä jo hieman kyllästyneen vanhemman pikkuisen viistoja vastauksia tuolle pienelle kyselijälle. Näistä jutuista olisi aikanaan saanut loistavaa lisämateriaalia viihdytystyöhön, kun mielikuvitusolentojen maailmaa olisi pitänyt entisestään rikastuttaa. (Rakastavaisia kaipaava parkkipaikka! Haaveellinen varaston laskuportti!)

Voi tätä kirjaa lukea elämäntaito-oppaanakin:
”Tietyssä tarinan vaiheessa joku ilmoitti olevansa tyytymätön. Tarinaan nimittäin: siihen, miten se oli sujunut, ja ennen kaikkea rooliin, joka hänelle siinä oli annettu. Hän oli toissijainen henkilö: hän osallistui muutamiin joukkokohtauksiin ja sai lausua muutaman hauskan vitsin, mutta hänellä ei ollut mitään painoa juonen etenemisessä, hän ei määrännyt ratkaisevia käänteitä, eikä hän ollut koskaan etualalla niinä hetkinä, jotka saivat kaikki haukkomaan henkeään. Kun piti purjehtia uuteen maailmaan, häntä pystyi tuskin erottamaan satamassa tungeksivasta väkijoukosta; kun nuori rakastaja syleili rakastettuaan kuunvalossa, hän makasi sängyssä ikävästi vilustuneena.”

Jos joku on joskus kaivannut uutta käännettä tähän automaattiohjauksessa etenevään Arkiseen Tarinaan, niin sadussa Monia tarinoita – kuten läpi koko kirjan – Bencivenga vihjaa, että näkökulman vaihdos on todella mahdollista. Laivan lähtöä katselevasta väkijoukosta saattaa irtautua ja lähteä oma kohtaloaan kohti; Bencivenga painotus on sanalla ”oma”, ei ”kohtalo”.

Kirjan nimessä mainittu luku 52 tuo mieleen kalenterivuoden. Aika on teema, joka esiintyy monessa kertomuksessa eri muodoissa. Yhdessä niistä seinäkalenteri ei halua edetä ja jämähtää näyttämään samaa päivää. Toisessa tarinassa Jumala loi alussa ajan kulkemaan eri tahtia riippuen siitä, mitä kukin sattui tekemään. Lepäävät, laiskottelevat ja nukkuvat jäivät jälkeen. Tästä aiheutui ymmärrettävästi hankaluuksia: veljeksien ikäero kasvoi sadoiksi vuosiksi, lapset tulivat iäkkäimmiksi kuin vanhempansa.

Äärimmille kysymys ajasta venyy tarinassa, jossa eräänä päivänä (kukapa tietää miten), syntyi peräti kuolematon ihminen. Kun kirjaa alkoi lukea, syntyi pian vaikutelma, että Italo Calvino olisi voinut kirjoittaa tällaisia juttuja. Muistatte hänen kirjansa noista merkillisistä aatelisista, ritarista joka ei ollut olemassa, halkaistusta varakreivistä sekä puuhun muuttaneesta paronista. Aivan tavallinen huominenkin saa Ermanno Bencivengan tutkimuksissa kiehtovia ominaisuuksia.

”Olipa kerran huominen. Nyt ei enää ole. Nyt kutsumme huomiseksi toista päivää, mutta huomista ei enää ole. Huomisesta on tullut eilinen tai viime vuosi, ja niin se ei enää ole sama. Se on vähän kuin kuin kunnon poika josta tuli kanavaras: hän ei ole enää oma itsensä vaan joku muu.”

Bencivengan kertoman mukaan tuo puheena ollut huominen oli muuten aurinkoinen päivä. Huomenna nousi vuoteesta aamuvarhain ja oli täynnä tarmoa. Suihkun ja aamiaisen aikaan puhuttiin päivän ohjelmasta. Koulun jälkeen piti nähdä kavereita ja illalla oli televisiossa heidän joukkueelleen tärkeä ottelu loppuotteluun pääsyn kannalta. Se mahtoi olla yksi niistä päivistä, jotka kertovat monista erilaisista tulevaisuuksista, murheellisista, kodikkaista ja seikkailullisista. Yksi niistä aluista, jotka kuuluvat lukuisiin tarinoihin, koska ne eivät ole vielä päättäneet, mihin suuntaan ne lähtisivät.

”Minä pidin huomisesta. Silloin tällöin on sellaisia päiviä: ne saavat hyvälle tuulelle ja hymyilemään koko päiväksi aivan kuin liekki, joka on sammumaisillaan.
Nyt huomista ei enää ole: siitä on tullut eilinen tai viime vuosi. Eikä se ole enää sama: kun huomisesta tuli eilinen, satoi eikä voinut mennä ulos, kenenkään ei tehnyt mieli jutella ja joukkueemme hävisi viisi-nolla.”

Tarinoita kirjassa on niin paljon, että kaikki niistä eivät aivan samalla tavalla innosta. Mutta sellaisia ei ole kovin paljon. Lyhyt otanta sisällön teemoista antaa vihiä, että paletti on riemunkirjava:

Millaista jälkeä tekee omatahtoinen lyijykynä
Saako avata kellarissa kattilan, joka on täynnä ymmärrettäviä asioita
Miten elvyttää tuhatvärinen lintu
Mitä tapahtuu hautaan viedylle henkiselle pääomalle
Mihin hävisivät kolmijalkaiset ihmiset, entä yksisarviset
Onko mahdollista lepyttää mielensä pahoittanut kirjanmerkki
Kuinka hillitä itsestään rummuttavat sormet
Voiko myös roskakori kypsyä ja rauhoittua iän mukana
Kuinka syntyi enkelin hiki

Ermanno Bencivengan kuvaus siitä, miten helppoa on saada lapsi kokonaan katoamaan on sitten teksti, joka saisi olla mukana jokaisessa äitiyspakkauksessa pakollisena lukemisena kaikille vanhemmille.

Kirjan päättävä Tarina vailla loppua paketoi kokoelman lempeästi:

”Olipa kerran tarina, joka ei tiennyt miten loppua. Se oli todella sääli, sillä se oli kaunis tarina ja sitä oli miellyttävä kuunnella. Sen sankarit olivat ystävällisiä, huolettomia ja hyvin mukavia, ilkiöt olivat puolestaan synkkiä ja kiehtovia, ja juoni oli täynnä yllätyksiä ja näyttämönvaihdoksia. Pulma oli siinä, ettei kokonaisuus pysynyt koossa. Tarina ei tuntunut etenevän mihinkään eikä se tuntunut löytävän ratkaisua. Vähän ajan kuluttua tarina uupui täydellisesti niin kuin se olisi menettänyt voimansa. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, sillä myös tarinat väsyvät ja tarvitsevat lepoa: niiden pitäisi päästä eläkkeelle hyvään kirjaan ja siinä kaikki.”

Mutta päästäkseen kirjaan tarinassa pitäisi olla arvokas opetus, joka ohjaa lukijansa varmasti oikealle tielle. Bencivenga kysyy painetaanko sellaisia, joista tuollainen opetus puuttuu. Tapahtuuko silloin pahin, mikä tarinalle voi tapahtua eli unohtavako ihmiset sen?

Vastuu jää meille. Otetaan aikaa ja luetaan kirjat. Pelastetaan niiden tarinat. Ermanno Bencivenga vaikuttaa kirjansa motossa hieman pessimistiseltä, mutta hänhän voi olla väärässä:

Silloin, kun aikaa oli vaikka kuinka paljon, mietimme miksi. Ja koska aikaa oli niin paljon, yritimme vastata. Mutta kysymykset eivät lakanneet herättämästä meissä lisää kysymyksiä, ja niin monet väsyivät yrittämään. Nyt aikaa ei enää ole. On vain sanoja. Eikä sanoilla ehkä ole enää mitään sanottavaa.

Tommi

Paluu sinne, missä meidät rikottiin

Alessandro Baricco : Verta vuodattamatta  (suomentanut Hannimari Heino. WSOY, 2006)

   "Ammukset. Ja nyt, rahat.
   El Gurre tulitti.
   Nina kuuli ikkunoiden jauhautuvan siruiksi pikakiväärin osumien alla. Sitten luotisateiden väliin kiilautuvan hiljaisuuden. Hiljaisuudessa isän varjon ryömimässä lasinsirpaleiden seassa. Hän oikaisi kädellä hamettaan. Hän oli kuin räätäli aikeissa viimeistellä työnsä. Kyljelle käpertyneenä hän kävi läpi rypyn toisensa jälkeen. Hän asetti jalkansa päälletysten niin, että tunsi säärensä kauttaaltaan kiinni toisissaan, molemmat reidet pehmeästi yhdessä, polvet kuin kaksi kuppia tasan päällekäin, nilkkojen väli vailla raon rakoa. Hän tarkisti vielä että kengät olivat ojossa, vieri vieressä kuin näyteikkunassa ikään, mutta asentoa olisi käynyt kuvaamaan sana makuullaan, väsyksissä kun oltiin. Hänestä sellainen järjestys tuntui hyvältä. Jos kerran olet simpukka, järjestys on tärkeää. Jos kerran olet sekä kuori että eläin, kaiken on oltava täydellistä. Säntillisyys sinut pelastaa.
   Hän kuuli pitkääkin pidemmän luotisateen rätinän vaimenevan. Ja heti perään jonkun pojan äänen.
   - Pyssy pois, Roca.
   Manuel Roca käänsi päätään. Hän näki Titon seisovan parin metrin päässä. Tämä tähtäsi häntä pistoolilla."

Italialainen kirjailija Alessandro Baricco (synt. 1958) oli minulle aiemmin tuntematon tekijä. Vihje hänestä löytyi Viivi Luikin kirjasta Varjoteatteri. Luik kertoo käynneistään taidemuseossa ja miten niiden jälkeen hän museokahvilassa vietti aikaa. "... tai mukanani oli Italiassa siihen aikaan kohua herättänyt Alessandro Bariccon pieni kirja 'Silkki'". Tätä kirjaa kaupunginkirjastossamme ei enää ollut, mutta tilalle löytyi tämä, pieni tämäkin, sopii oikein hyvin vaikka maiharin taskuun.

Pienoisromaani tai kertomus Verta vuodattamatta on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen kuvaa tarkemmin nimeämättömän sisällissodan jälkeistä aikaa. Tapahtumapaikka voisi olla Italia noin 1940-luvulla, vaikka Alessandro Baricco huomauttaa alussa: "Espanjankielisten nimien valinta on puhtaasti musikaalisten tekijöiden sanelemaa eikä pyri liittämään tarinaa mihinkään tiettyyn aikakauteen tai maantieteelliseen sijaintiin." Ratkaisu lisääkin kerrotun tarinan yleispätevyyttä ja tekee siitä jollakin tavalla utuisen tai unenomaisen.

Nelivuotinen sota on päättynyt ja sen jälkiselvittelyt - eli kostotoimet - ovat käynnissä. Lääkäri Manuel Roca on syyllistynyt toisen osapuolen mukaan karmeisiin rikoksiin, joita on tehnyt sairaalassaan sodan aikana heidän aateveljilleen. Kolme miestä, Salinas, el Gurre ja Tito tunkeutuu Rocan kotiin. Roca on nähnyt heidän tulonsa ja arvaa mitä siitä seuraa. Hän ehtii piilottaa pikku tyttärensä varastohuoneen lattian alle kellarikoppiin. Nina kuulee piilostaan mitä tapahtuu. Hän ja Tito myös näkevät toisensa, mutta Tito ei jostakin syystä ilmianna lasta. Nina pelastuu.

Toinen osa, reilut viisikymmentä vuotta myöhemmin. Lapseton Tito, oikealta nimeltään Pedro Cantos on 72-vuotias ja myy arpoja pienessä kioskissa. Mennyt tapahtuma on varjostanut hänen elämäänsä. Ystäviensä välityksellä hän on saanut kuulla yksityiskohtia Ninan myöhemmistä vaiheista. Ystävät ovat myös kertoneet, millaisissa kummallisissa olosuhteissa kaksi muuta kostotoimeen osallistunutta miestä on myöhemmin kuollut. Hän tunnistaa vanhahkon naisen, joka tulee ostamaan häneltä arvan. Kun nainen kutsuu hänet mukaansa kahvilaan, Tito suostuu.

   "Nainen oli kohottanut katseensa ja tuijotti häntä.
   - Tajusin, ettei mikään voisi pysäyttää teitä, ja että jonain päivänä ilmaantuisitte minunkin luokseni. Mieleeni ei koskaan edes juolahtanut, että saattaisitte ampua minua takaapäin tai että lähettäisitte luokseni kenet tahansa ventovieraan. Tiesin, että te tulisitte itse, katsoisitte minua silmiin, ja puhuisitte kanssani ensin. Minähän sen kellariluukun olin sinä iltana aukaissut ja sitten taas sulkenut. Ette te sitä olisi unohtanut.
   Mies odotti taas hetken, sitten hän sanoi sen ainoan asian jonka halusi vielä sanoa.
   - Olen kantanut tätä salaisuutta sisälläni koko ikäni, kuin jotakin sairautta. Minä olen ansainnut sen, että istun nyt tässä teidän kanssanne.
   Sitten mies vaikeni. Hän tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti, sormenpäitä myöten, ohimoissa asti. Hänen mielessään pyöri, että hän istui kahvilassa, vastapäätä vanhaa hullua naista, joka voisi hetkellä millä hyvänsä nousta ja tappaa hänet siihen paikkaan. Nainen tiesi, ettei mies yrittäisi sitä estää.
   Sota on ohi, mies ajatteli."

Alessandro Bariccon kokemus teatteri- ja elokuvakirjoittamisesta näkyy. Teksti kulkee vetävästi ja juoni paljastuu matkan kuluessa. Ninan ja Titon kertomukset poikkeavat merkittävästi toisistaan, mutta lopputulos on koskettava synteesi niistä.


Tommi

Pahinta on epätietoisuus

Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)

"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi. 

Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:

"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."

Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.

Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.

Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:

"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
   Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
   Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
   Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."

Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.

"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."

Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.

Tommi