Ermanno Bencivenga : Olipa toisen kerran : 52 ajattelemisen arvoista satua (suomentanut Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura ry / Niin & näin, 2013)
”Kaikki alkoi kompasseista. Tarkemmin sanoen niiden neuloista, jotka alkoivat näyttää etelään. Eivät aina, eivät säännöllisesti, mutta kuitenkin niin ilmeisesti, että normaali henkilö, joka käyttäisi kompassia voidakseen liikkua autiomaassa tai liikenteessä, saisi aihetta hämmennykseen. Oli kelluvaa roskaa ja pientä tärinää, ja sen jälkeen kompassi ryhtyi taas toimimaan niin kuin piti. Niinpä normaali henkilö, joka yritti suuntautua autiomaassa tai liikenteessä, ravisti vempelettä ärsyyntyneenä, kirosi häiriötä (outoa, miten yhdellä sanalla voi lievittää kaiken ahdistuksen jopa raivokohtauksen keskellä) ja jatkoi matkaansa. Mutta meille, jotka merkitsemme huolellisesti muistiin syyt ja vaikutukset ja tunnemme kosmoksen mekanismien jokaisen yksityiskohdan, tämä pieni häiriö oli selittämätön, sietämätön poikkeus.”
Filosofi Ermanno Bencivenga omistaa kirjansa ”pienenpienelle Giuliettalle ja myös vähän isommille”. Omistus on sopiva. Näissä yhden, korkeintaan kolmen sivun mittaisissa pienissä lastuissa on sellaisia, joissa näkyy lapsen ihmettely päivänselviä asioita kohtaan. Toisissa tarinoissa Bencivenga kuvailee normaaliin rutiiniin syntynyttä häiriötä tai poikkeustilaa sekä sen seurauksia. Tällaiset tuoreet näkökulmat palauttavat entisen kasvattajan mieleen kaihoisia muistoja tuosta horisonttiin kadonneesta paratiisista. Aika ajoin huomaan hymyileväni, kun kuvittelen lukevani Bencivengan tarinoissa välillä jo hieman kyllästyneen vanhemman pikkuisen viistoja vastauksia tuolle pienelle kyselijälle. Näistä jutuista olisi aikanaan saanut loistavaa lisämateriaalia viihdytystyöhön, kun mielikuvitusolentojen maailmaa olisi pitänyt entisestään rikastuttaa. (Rakastavaisia kaipaava parkkipaikka! Haaveellinen varaston laskuportti!)
Voi tätä kirjaa lukea elämäntaito-oppaanakin:
”Tietyssä tarinan vaiheessa joku ilmoitti olevansa tyytymätön. Tarinaan nimittäin: siihen, miten se oli sujunut, ja ennen kaikkea rooliin, joka hänelle siinä oli annettu. Hän oli toissijainen henkilö: hän osallistui muutamiin joukkokohtauksiin ja sai lausua muutaman hauskan vitsin, mutta hänellä ei ollut mitään painoa juonen etenemisessä, hän ei määrännyt ratkaisevia käänteitä, eikä hän ollut koskaan etualalla niinä hetkinä, jotka saivat kaikki haukkomaan henkeään. Kun piti purjehtia uuteen maailmaan, häntä pystyi tuskin erottamaan satamassa tungeksivasta väkijoukosta; kun nuori rakastaja syleili rakastettuaan kuunvalossa, hän makasi sängyssä ikävästi vilustuneena.”
Jos joku on joskus kaivannut uutta käännettä tähän automaattiohjauksessa etenevään Arkiseen Tarinaan, niin sadussa Monia tarinoita – kuten läpi koko kirjan – Bencivenga vihjaa, että näkökulman vaihdos on todella mahdollista. Laivan lähtöä katselevasta väkijoukosta saattaa irtautua ja lähteä oma kohtaloaan kohti; Bencivenga painotus on sanalla ”oma”, ei ”kohtalo”.
Kirjan nimessä mainittu luku 52 tuo mieleen kalenterivuoden. Aika on teema, joka esiintyy monessa kertomuksessa eri muodoissa. Yhdessä niistä seinäkalenteri ei halua edetä ja jämähtää näyttämään samaa päivää. Toisessa tarinassa Jumala loi alussa ajan kulkemaan eri tahtia riippuen siitä, mitä kukin sattui tekemään. Lepäävät, laiskottelevat ja nukkuvat jäivät jälkeen. Tästä aiheutui ymmärrettävästi hankaluuksia: veljeksien ikäero kasvoi sadoiksi vuosiksi, lapset tulivat iäkkäimmiksi kuin vanhempansa.
Äärimmille kysymys ajasta venyy tarinassa, jossa eräänä päivänä (kukapa tietää miten), syntyi peräti kuolematon ihminen. Kun kirjaa alkoi lukea, syntyi pian vaikutelma, että Italo Calvino olisi voinut kirjoittaa tällaisia juttuja. Muistatte hänen kirjansa noista merkillisistä aatelisista, ritarista joka ei ollut olemassa, halkaistusta varakreivistä sekä puuhun muuttaneesta paronista. Aivan tavallinen huominenkin saa Ermanno Bencivengan tutkimuksissa kiehtovia ominaisuuksia.
”Olipa kerran huominen. Nyt ei enää ole. Nyt kutsumme huomiseksi toista päivää, mutta huomista ei enää ole. Huomisesta on tullut eilinen tai viime vuosi, ja niin se ei enää ole sama. Se on vähän kuin kuin kunnon poika josta tuli kanavaras: hän ei ole enää oma itsensä vaan joku muu.”
Bencivengan kertoman mukaan tuo puheena ollut huominen oli muuten aurinkoinen päivä. Huomenna nousi vuoteesta aamuvarhain ja oli täynnä tarmoa. Suihkun ja aamiaisen aikaan puhuttiin päivän ohjelmasta. Koulun jälkeen piti nähdä kavereita ja illalla oli televisiossa heidän joukkueelleen tärkeä ottelu loppuotteluun pääsyn kannalta. Se mahtoi olla yksi niistä päivistä, jotka kertovat monista erilaisista tulevaisuuksista, murheellisista, kodikkaista ja seikkailullisista. Yksi niistä aluista, jotka kuuluvat lukuisiin tarinoihin, koska ne eivät ole vielä päättäneet, mihin suuntaan ne lähtisivät.
”Minä pidin huomisesta. Silloin tällöin on sellaisia päiviä: ne saavat hyvälle tuulelle ja hymyilemään koko päiväksi aivan kuin liekki, joka on sammumaisillaan.
Nyt huomista ei enää ole: siitä on tullut eilinen tai viime vuosi. Eikä se ole enää sama: kun huomisesta tuli eilinen, satoi eikä voinut mennä ulos, kenenkään ei tehnyt mieli jutella ja joukkueemme hävisi viisi-nolla.”
Tarinoita kirjassa on niin paljon, että kaikki niistä eivät aivan samalla tavalla innosta. Mutta sellaisia ei ole kovin paljon. Lyhyt otanta sisällön teemoista antaa vihiä, että paletti on riemunkirjava:
Millaista jälkeä tekee omatahtoinen lyijykynä
Saako avata kellarissa kattilan, joka on täynnä ymmärrettäviä asioita
Miten elvyttää tuhatvärinen lintu
Mitä tapahtuu hautaan viedylle henkiselle pääomalle
Mihin hävisivät kolmijalkaiset ihmiset, entä yksisarviset
Onko mahdollista lepyttää mielensä pahoittanut kirjanmerkki
Kuinka hillitä itsestään rummuttavat sormet
Voiko myös roskakori kypsyä ja rauhoittua iän mukana
Kuinka syntyi enkelin hiki
Ermanno Bencivengan kuvaus siitä, miten helppoa on saada lapsi kokonaan katoamaan on sitten teksti, joka saisi olla mukana jokaisessa äitiyspakkauksessa pakollisena lukemisena kaikille vanhemmille.
Kirjan päättävä Tarina vailla loppua paketoi kokoelman lempeästi:
”Olipa kerran tarina, joka ei tiennyt miten loppua. Se oli todella sääli, sillä se oli kaunis tarina ja sitä oli miellyttävä kuunnella. Sen sankarit olivat ystävällisiä, huolettomia ja hyvin mukavia, ilkiöt olivat puolestaan synkkiä ja kiehtovia, ja juoni oli täynnä yllätyksiä ja näyttämönvaihdoksia. Pulma oli siinä, ettei kokonaisuus pysynyt koossa. Tarina ei tuntunut etenevän mihinkään eikä se tuntunut löytävän ratkaisua. Vähän ajan kuluttua tarina uupui täydellisesti niin kuin se olisi menettänyt voimansa. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, sillä myös tarinat väsyvät ja tarvitsevat lepoa: niiden pitäisi päästä eläkkeelle hyvään kirjaan ja siinä kaikki.”
Mutta päästäkseen kirjaan tarinassa pitäisi olla arvokas opetus, joka ohjaa lukijansa varmasti oikealle tielle. Bencivenga kysyy painetaanko sellaisia, joista tuollainen opetus puuttuu. Tapahtuuko silloin pahin, mikä tarinalle voi tapahtua eli unohtavako ihmiset sen?
Vastuu jää meille. Otetaan aikaa ja luetaan kirjat. Pelastetaan niiden tarinat. Ermanno Bencivenga vaikuttaa kirjansa motossa hieman pessimistiseltä, mutta hänhän voi olla väärässä:
Silloin, kun aikaa oli vaikka kuinka paljon, mietimme miksi. Ja koska aikaa oli niin paljon, yritimme vastata. Mutta kysymykset eivät lakanneet herättämästä meissä lisää kysymyksiä, ja niin monet väsyivät yrittämään. Nyt aikaa ei enää ole. On vain sanoja. Eikä sanoilla ehkä ole enää mitään sanottavaa.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 