Avainsana-arkisto: elämänfilosofia

Selkeä johdatus logoteoriaan

Timo Purjo : Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä : perustana Viktor Frankl'n ajattelu (2. laajennettu painos. Books on Demand, 2016)
"Sen sijaan, että logoteoriassa spekuloitaisiin sillä, mikä on ihmisen elämän tarkoitus, ja etsittäisiin asiassa jonkinlaista yleispätevää totuutta, otetaan kantaa elämän merkitykseen, tehtävään, päämäärään ja arvoon. Frankl tarjoaa niiden kautta elämän tarkoituskysymykseen senkaltaisia epäsuoria vastausehdotuksia, joiden vakuuttavuutta jokainen voi itse arvioida. Niitä ei kuitenkaan pidä tulkita väittämiksi elämän tarkoituksen sisällöstä.

"Ainoa mitä logoteoriassa väitetään, ja myös perustellaan, on se, että elämä tarjoaa jokaisessa vaiheessa mahdollisuuksia arvokkaisiin ja tarkoituksellisiin kokemuksiin ja että ne ovat etsittävissä ja löydettävissä. Elämän tarkoituksellisuus on ilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia läsnä ihmisen elämän alusta loppuun, hyvinä kuin huonoinakin päivinä, onnen ja epäonnen hetkissä. Ihmisen ei siksi tarvitse eikä pidä milloinkaan hylätä elämäänsä. Kärsimys ja kuolemakaan eivät tyhjennä elämää sen tarkoituksellisuudesta, vaan päinvastoin ne tekevät elämästä arvokkaan ja merkityksellisen. Kuolema jopa yllyttää ihmistä tarkoituksiin."

Työssä käynnillä on ainakin yksi hyvä puoli. Olemassaololle on selkeä syy, jolla on merkitystä ja se syy löytyy ajantarkkailulaitteesta. Eläkkeelle lähtö voi laukaista kriisintapaista, kun henkinen GPS ei enää osoita työpaikan ulko-oven suuntaan. Siksi piti lukea Frank Martelan Elämän tarkoitus, jonka jälkeen kirjaston nettisivu ehdotti Tony Dunderfeltia. Niiden jälkeen tämä Timo Purjon kirja yhdistää kaikki kolme saumattomaksi kokonaisuudeksi. 

Frank Martelan mukaan onnellisuus löytyy tekemällä itsemme merkitykselliseksi jollekin toiselle, tekemällä ja toimimalla yhdessä jonkun tavoitteen saavuttamiseksi. Tony Dunderfeltin kirja kuvaa miksi tuo työ on usein niin vaikeaa ja miksi todellinen, aito yhteys voi jäädä saavuttamatta. Filosofian tohtori Timo Purjo antaa teoreettisen taustan tälle kaikelle sekä kertoo miksi meille on mielenterveytemme kannalta elintärkeää huomioida lähimmäisemme, kun haluamme merkitystä elämäämme.

"Kyse ei ole niinkään siitä, että jollain elämään kuuluvalla olisi merkitystä ihmiselle itsellensä, vaan että hänen omalla elämällään on jokin merkitys kaikelle olevalle. Toisin sanoen, että ihminen on arvokas osa kokonaisuutta. Hän on tärkeä, häntä tarvitaan, kaikki hänen kokemansa on tärkeää, myös kaikki synkkä ja tuskallinen, koska ne valmistelevat ja pätevöittävät ihmistä täyttämään sen erityisen tehtävän maailmassa, joka on vain häntä varten varattuna. Painopiste on siis siinä, mitä juuri kyseinen ihmisyksilö voi antaa itsestään, omasta erityislaadustaan, maailmalle eikä niinkään siinä, mitä hän voi odottaa saavansa maailmalta ikään kuin hänelle jostain syystä kuuluvana."

Ei siis huolta, vaikka "oma erityislaatu" kirjojen minimitason luetteloijana on päättynyt. Sillä on väärin tuskailla tässä, että mitä merkitystä elämällä enää on. Elämä on merkitys. Elämällä on itseisarvo, se on itsessään arvokas. Olosuhteista ja elämäntilanteesta riippumatta elämän tarkoituksellisuus on aina läsnä, vaikka se voi olla itseltä sillä hetkellä häipynyt näkymättömiin.

30 vuoden jälkeen tunsin hetken kiusausta väittää, että olin oppinut työn kokonaan. Kaikki rehelliset kirjastolaiset tietävät kuitenkin, että kukaan ei koskaan voi täydellisesti hallita luettelointia. Siksi on lohdullista lukea Timo Purjon kirjasta, että ihmiset ylipäätään ovat epätäydellisiä ja juuri siksi ainutlaatuisia. Mikäli kaikki ihmiset olisivat täydellisiä, olisivat kaikki ihmiskunnan edustajat samanlaisia. Silloin kuka tahansa voitaisiin korvata kenellä tahansa toisella. Nimenomaan ihmisen epätäydellisyydestä seuraa, että jokainen yksittäinen ihminen on korvaamaton. Me olemme epätäydellisiä kukin omalla yksilöllisellä tavalla. Ainutlaatuisuuden arvo ei sisälly ainutlaatuisuuteen sinänsä, vaan - yllätys - sen merkitykseen yhteisölle. Esimerkiksi käy mosaiikkipala. Jokainen yksittäinen osa, yksinäinen kivi, on muodoltaan ja väriltään epätäydellinen ja samalla vajavainen. Kokonaisuudessa se saa tarkoituksensa ja vasta kokonaisuudelle se merkitsee jotain.

"Mitä kauniimpi mosaiikista on tullut, sitä suurempi on yksittäisen kiven merkitys ollut ja sitä korkeampi on sen arvo ja tarkoitus ollut. ... Siten ihmisyksilön tarkoitus toteutuu siinä, että hän suuntautuu yksilöllisenä persoonallisuutena omien rajojensa ulkopuolelle yhteisöön ottaen vastuulleen toisten yhteisössä elävien parhaaksi toimimisen ja niin pitkälle kuin se on mahdollista, kaikkien yhteiseksi ja maailman yleiseksi hyväksi toimimisen."

Elämä kutsuu - tai "kysyy" kuten Frankl sen ilmaisee -  ihmistä jokaisena uutena hetkenä ja jokaisessa uudessa tilanteessa  jatkamaan matkaa kohti Logosta, elämän perimmäistä tarkoitusta. Vastaukset eivät ole sanoja, vaan tekoja; ne ovat omat tekomme, oma elämämme ja koko olemassaolomme. Sanattomat vastauksemme kysymykseen elämämme tarkoituksesta ilmenevät siinä, miten vastuullisena elämme omaa elämäämme.

Elämä asettaa meille kysymyksiä ja odottaa, että me vähitellen täydellistymme sellaisiksi yksilöiksi, miksi meidän jokaisen on tarkoitus kasvaa. Asetettuihin kysymyksiin on vastattava juuri kyseisellä hetkellä, sillä se on ainoa todellisuus, jossa elämme elämäämme. Ei muistella peruuttamattomasti mennyttä tai kuvitella mahdollisesti tulevaa, koska kaikki vaikuttamismahdollisuudet omaan elämäämme ja sen arvoon ja tarkoitukseen ovat edessä vain ja ainoastaan nyt. Niin kauan kuin ihminen elää sisältyy elämään toistaiseksi toteutumattomia tarkoitusmahdollisuuksia.

Seitsemän teesiä, seitsemänkymmentä ajatusten kultajyvää

Tommy Hellsten: Elämän paradoksit : saat sen mistä luovut. Kirjapaja 2001.

Tunnetun terapeutin klassikkokirja erottuu keveiden selfhelp-opusten seasta vuosikymmenestä toiseen. Se on ollut myyntimenestys, josta otetaan aina uusia painoksia vaihtuvin kansikuvin. Vuonna 2021 siitä otettiin 20-vuotisjuhlapainos.

Eikä ihme, sillä pieni opus on täyttä tavaraa. Se sisältää seitsemän teesiä, seitsemän paradoksia ‒ ja kymmenkertaisesti ajatusten kultajyviä.

Paradokseja ovat muun muassa Vahvuus löytyy heikkoudesta, Saat sen mistä olet valmis luopumaan ja Vain yksin voi olla yhdessä.

Elämän paradoksit on kristillinen kirja. Lähtökohtana on Jumalan rakkaus, jota kohti ihminen kurkottaa. Itse asiassa ihmisen koko olemassaolokipuilu kiteytyy yhteen kysymykseen, ei siihen, onko Jumala olemassa, vaan: onko olemassa rakastavaa Jumalaa.

Hellsten pohdiskelee: ”Jonkun on täytynyt ilmaista mielekäs tahto luodessaan maailmankaikkeuden ja ihmisen. Mielekäs tahto on itse asiassa rakkaus. Jos Jumala on luonut maailman ja ihmisen, hän rakastaa maailmaa ja ihmistä. Silloin rakkaus on se voima, joka synnyttää uutta, ja rakkaus on olevaisuuden syvin prinsiippi. — Ihminen ei lepää ennen kuin hän löytää sen tosiasian, että hän on rakastettu. Vasta rakkaudessa hänen syvin identiteettinsä alkaa toteutua. Vasta rakkauden löydettyään hän astuu todellisuuteen.”

Rakkauden syvintä olemusta voi olla vaikea hahmottaa sellaisen, joka lapsuudessaan on jäänyt sitä vaille tärkeimmissä, ensimmäisissä ihmissuhteissaan, suhteissaan vanhempiinsa. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Rakkauteen kuuluu myös ymmärrys ja halu antaa anteeksi, mikä vähentää ihmisen kuormaa. Olen ilkikurisesti jopa ajatellut, että tahdon antaa anteeksi ihan itsekkäistä syistä!

Minulle teeseistä tärkein on numero 4: Mitä vähemmän teet, sitä enemmän saat aikaan. Tätä ajatusta Hellsten pohjustaa toteamalla nykyajan oravanpyörän paineet. Kroonisessa ajanpuutteessa riennämme koko ajan eteenpäin. Olemme vailla lepoa, olemme levottomia. Emme kohtaa toisiamme kunnolla, koska emme pysähdy olemaan läsnä. Ihmisestä tulee ”human doing” sen sijaan että hän olisi ”human being”.

Ihminen kuitenkin janoaa yhteyttä autenttiseen minäänsä. Se kaipuu on meissä, vaikka miten yritämme olla kuuntelematta tuota pientä ääntä.

”Kun arvot syvenevät, ihminen alkaa tahtoa jotain sen sijaan että hän vain ajautuisi asioihin. Tahdon syntyminen on tärkeä merkki persoonan syntymisestä. Kun alkaa tahtoa jotain muuta kuin sitä mikä liikkuu pinnalla ja on suorittamista palvovassa kulttuurissa pyhää, joutuu ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Tällöin kysytään sitä, tahtooko jotain riittävän paljon jotta syntyisi tekoja, vai jääkö elämänmuutos enemmän suunnitelmien ja hyvien aikeiden tasolle.”

Luin Elämän paradokseja työni puolesta tuoreeltaan 2000-luvun alussa silloisessa työpaikassani, jossa minulla oli toistuvasti paha olla. Tämä kohta hyppäsi silloin kuin liekehtivin kirjaimin tajuntaani: ”Ihminen voi aivan oikeasti joutua tilanteeseen, jossa on jo kyse hänen hengestään. Joko lähteä ja jatkaa elämäänsä tai jäädä ja kuolla tai sairastua vakavasti. Kuolleena tai kroonikkona työpaikasta ei ole mitään iloa.”

Tarvittiin silti vielä yhdeksän vuotta, ennen kuin uskalsin lähteä. Eikä muutos ole koskaan helppo, sillä ihminen joutuu ristiriitaan paitsi ympäristöstä kumpuavien paineiden, toiveiden ja tottumusten kanssa myös itsensä kanssa. Hellsten puhuu osuvasti ”sisällissodasta”. Yksi osa ihmisestä tahtoo hiljaisuutta ja rauhaa, toinen taas kiskoo kohti kuumeista toimeliaisuutta, tuttua kiirettä ja tärkeänä olemisen tuntua. Mutta paluuta ei ole, vaan muutos kohti parempaa on alkanut, sillä ihmisessä on alkanut kehkeytyä ”rakastava asenne itseään kohtaan, ja se johtaa vakavoitumiseen, haluun ja kykyyn ryhtyä huolehtimaan itsestään.”

Kun se tapahtuu, ihminen tahtoo keskittyä todella tärkeisiin asioihin ja karsii turhaa tekemistä pois. Ja saa aikaan enemmän, vaikka tekee vähemmän.

Ihmissuhdeasiat ovat kirjassa esillä, kuten terve kohtaaminen, totuuteen ja aitouteen perustuva vuorovaikutus sekä taakkojen jakamisen merkitys.  Puhutaan myös luovuudesta, rohkeudesta sekä tuiki tärkeästä ein sanomisesta.

Hellsten kirjoittaa kauniisti ihmisolennon kaipuusta syvään, totuudelliseen elämäntapaan. ”On kuin ihmisyydessäni olisi jotain mikä ei ole tänne tarkoitettu vaan viittaa johonkin muuhun. Sisälläni on tilaus taivasten valtakunnalle. Niinpä siihen liittyy myös kotiin tulemisen tunne. Siinä löydän todellisen identiteettini.”

Teoksessa käsitellään myös ikuista pahuuden ongelmaa. Miksi Jumala sallii pahojen asioiden tapahtua. ”Kun Jumalaa syytetään milloin mistäkin maailmassa olevasta pahuudesta, silloin unohdetaan se yksinkertainen tosiasia, ettei Jumala ole se, joka tätä pahaa tekee. Ihminen itse tekee sen ja heittää sen jälkeen vastuun Jumalalle. Ihminen käy sotia, tappaa, ryöstää murhaa – ja syyttää Jumalaa siitä, että tämä sallii maailmassa olevan julmuuden. Ei julmuus ole Jumalassa, se on ihmisessä.”

Jumala ei puutu asioihin esim. äkillisillä iskuilla, koska rakkaus ei voi muuta kuin kunnioittaa ihmisen vapautta. ”Tässä massiivisessa rakkauden hylkäämisen ajassa me elämme maapallolla.”

Mutta toivoa on, sillä ihminen voi valita vapaasti. Kun yhä useampi kuulee kutsun ja valitsee rakkauden, ihmeitä alkaa tapahtua.

Taina

”Onnellisuus on kehno tavoite”

Frank Martela : Elämän tarkoitus : suuntana merkityksellinen elämä (suomentanut Laura Jänisniemi. Gummerus, 2020)

”Missä olit, kun tarkoituksettomuuden tunne iski? Popsitko viikon kolmatta einesateriaa ja puntaroit ketsupin makua ja terveysvaikutuksia? Vai painoitko kahdelta aamuyöllä Lähetä-painiketta saatuasi kiireellisen työn valmiiksi ja tajusit, ettei aikaansaannoksesi todennäköisesti parantaisi maailmaa piirun verran? Ehkä jokin mullistava tragedia sai sinut tajuamaan, ettet ole vaivautunut miettimään, mitä oikeastaan elämältä haluat. Tai ehkä vain heräsit aamulla, tuijotit kuvaasi vessan peilistä ja mietit, tätäkö tämä niin sanottu elämä sitten on.”

Ammatinvalinta ei tainnut olla Frank Martelalle kovinkaan hankalaa. Jo kuusivuotiaana hän tiesi mitä halusi tehdä isona: hänestä tulisi ”maailman tutkija”. Tässä kirjassa tämä kaksinkertainen tohtori (FT, VTT) käy painavien asioiden kimppuun. Elämän tarkoitus, onnellisuus ja merkityksellinen elämä joutuvat tutkija-filosofin luupin alle. Tulos noin kymmenen vuoden tutkimustyöstä aiheen parissa ei ole suinkaan tieteellisen raskas vaan selkeä, raikas ja innostava. Teos ei kuulu siihen joskus epämääräisten self help -kirjojen kasaan. Se edustaa ns. science help -kirjallisuutta. Kirjassa esitetyt näkemykset perusteellaan näin maallikon silmin vakuuttavan tieteellisen apparaatin kautta; viitteitä vajaan kahdensadan sivun kirjassa on peräti 203.

Iso joukko ajattelijoita ja filosofeja tarvitaan, sillä Martelan tavoite on perustella uusi tapa ajatella elämän merkityksellisyyttä. Lisäksi hän haluaa rakentaa sen yhteisen ihmisyytemme varaan riippumatta erilaisesta kulttuuritaustasta, uskonnosta tai muista tekijöistä. Ihminen on ohjelmoitu etsimään elämälleen merkitystä, mutta nykyiset arvot tuntuvat usein perustuvan vanhempien maailmanselitysten riekaleille, joiden perusteet alkavat tuntua usein peräti arveluttavilta. Vakaat maailmankuvalliset kehykset voidaan yrittää pitää kasassa, mutta se vaatii aina vain suurempia uhrauksia ja pakkoa. Tai väkivaltaa kuten juuri nyt nähdään.

Kaikki lähtee liikkeelle vaarallisesta kysymyksestä miksi. Kokemus elämän absurdiuksesta syntyy, kun tuntee, että elämä on arvokasta, mutta tietää ettei pysty tunnetta perustelemaan. Universumi ei anna vastausta miksi tekomme ovat tekemisen arvoisia tai elämämme elämisen arvoista. Jos näitä joskus unettomana yönä erehtyykin lakanoissaan piehtaroidessa pohtimaan, niin aamulla soi herätyskello: uusi päivä ja uusi kilpajuoksu alkaa. Kun kalenterin täyttää tarkoin, niin silloin eksistentiaalisen levottomuutensa voi unohtaa. Menneen lumotun maailman kantavien arvojen sijaan mainonnan tyrkyttämät henkilökohtaiset valinnat vaativat myös jatkuvaa päivitystä. Ja somesta ammennetaan lisää.

Iskusana on onnellisuus. Joskus 1600-luvun jälkeen onnellisuus alkoi muuttua ulkoisesta menestyksestä sisäiseksi tunteeksi ja olotilaksi. Sitten huomattiin, että ihmisten tosiaan piti olla onnellisia ja onni oli tavoittelemisen arvoista. ”Haluamme olla onnellisia, koska kulttuurimme mukaan meidän kuuluu olla onnellisia.” Me suomalaiset olemme erityisen eteviä tässä, sillä World happiness reportin mukaan mehän olemme jatkuvasti maailman onnellisin maa. Martelan mukaan ei kuitenkaan ole yhdenlaista onnellisuutta:

”Ihmisen tunne-elämä on mutkikas. Tyytyväisyys omaan elämään on eri asia kuin myönteiset tunteet, jotka puolestaan ovat eri asia kuin kielteisten tunteiden ja masennuksen puuttuminen. Jos onnellisuus on myönteisten tunteiden yleisyyttä (puhumattakaan niiden ilmaisemisesta), Suomi ei ole maailman onnellisin maa. Jos onnellisuus on masennuksen puuttumista, Suomi ei ole maailman onnellisin maa. Mutta jos onnellisuus on yleistä tyytyväisyyttä omiin elinoloihin, Suomi ja muut Pohjoismaat voivat hyvinkin olla maailman onnellisimmat maat.”

Paavali, tuo piikki naisen lihassa

Helinä Siikala: Ilon alkeet. Otava 2006. (Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1992)

Marraskuun hämärässä kirpputorilla minua veti puoleensa kirjankannen hilpeä kuunaama ja nimi Ilon alkeet. Monin eri kansin uusintapainoksia saanut teos on tutkielma elämän perimmäisistä kysymyksistä: kuka olen, kuka määrittelee mitä minun pitää olla?

Kirja alkaa niin pitkällä esipuheella apostoli Paavalille, että aloin jo epäröidä, sillä en erityisesti hae tilaisuutta syventyä Paavalin neronleimauksiin. Mutta Paavalistapa horisontti laajenee nykyaikaan, nykyajan ihmisen olemisen ongelmiin.  Kun ihminen rimpuilee oman psyykkisen painolastinsa, nykyhetken suorituspaineiden ja kaiken yllä häälyvien globaalien haasteiden kanssa, tuloksena voi olla kasvava ahdistus. Tarvitaan vastalääkettä, tietoista ilon herättelyä.

Siikala houkuttelee lemepästi ihmistä pitämään huolta itsestään, olemaan armollinen. Koska kirjan nimikin on Ilon alkeet, Siikalan ideana on että ihminen sallisi itsensä olla iloinen ja tyytyväinen. Vaikka on niin, että ”Ihmisen luonnollinen tunne: olen ansassa, olen elämän ja kuoleman armoilla. Elän tai kuolen, sama epävarmuus ja pelottava tuntemattomuus vastassa” niin tätä ahdistusta vastaan voi ja kannattaa tietoisesti työskennellä.

”Milloin viimeksi vain olit, sinä, kokonaisen aamun tai jopa päivän, olit, tekemättä muuta kuin mitä nyt satuit tekemään, venyttelemään pitkään sängyssä — -”

Kirja etenee polveilevasti filosofoiden. Se ei ole minäselostusta Siikalan omasta elämästä. Toki hän on äänessä itsekin ja suoraan, mutta lisäksi hän katselee maailmaa vaihtelevasti eri ihmisten, miesten, naisten, silmin, antaen henkilöiden ”puhua” pohdintojaan. Siikalan lääkärikokemus heijastuu kokonaisvaltaisesti näissä monologeissa, hän on ihmisen puolella, myötätuntoinen. Lääkärinä hän on myös hyvin tietoinen siitä, miten sidoksissa olemme kehoihimme ja miten keho kertoo lahjomattomasti, mitä milloinkin on menossa.

Ihmisellä on onneksi vapaus valita. ”Elämällä on ehdoton luottamus sinuun ja rakkauden voimaan. Se ei hätäile eikä huolehdi. Jonain päivänä kuulet, tai olet kuulematta. Jonain päivänä vastaat sille, kyllä, tai jatkat kieltäytymistäsi. Elämä pysyy samana, sinun vastauksestasi riippumatta; sen rajan elämä on itselleen asettanut, että siinä kaikki on, jo olemassa, ja hyvin.”

Tekemällä kehollisesti hyviä ja voimaannuttavia asioita, kuten varaamalla ohjelmoimatonta aikaa, rentoutumalla, hengittelemällä jne. ihminen voi kohentaa oloaan paljonkin. Ihminen kaipaa turvaa, rauhaa, syliä, yhteyttä ja mielekkyyden tunnetta. Tätä kaikkea Siikala pohtii. Haavoitettua sisäistä lasta voi hoitaa vanhanakin.

”— anna itsellesi mollamaija, kallis ja ylellinen, rimpsullinen kukkamekko ja pitsit, silkkitukka ja ripset, nahkaa punaiset lakerikengät, sitä nukkea ei ollut kuusikymmentä vuotta sitten sinun lapsuudessasi, taivalten takana, jossain, mökissä;— anna itsellesi lupa haluta, monesti riittää että annat mieliteon olla, että kuuntelet sitä kuin kuuntelisit lapsen supatusta, ja ylihuomenna olet sen jo unohtanut tai naurahdat hupsutusta. Anna lapselle lupa haluta ja huomaat piankin, miten se alkaa kiinnostua maailmasta, katsella ja kuunnella, yllättyy, keksii että täällä on muitakin. Vähitellen pääset sinäkin itsesi reaaliaikaan.”

Minua kiinnosti myös 1990-luku, joka kirjan sivuilta kajastaa. Teos on ilmestynyt vuonna 1992, ja tulevasta lamasta näkyy jotakin vaikkapa uutisotsikkoluettelossa, joka symbolisoi kaikkialta tulvivia rasittavia ärsykkeitä. (Niinpä niin, ihmistä stressasi jo silloin ‒  ja internet, älypuhelimet ja somehelvetti olivat vasta tulossa!)

”joka vuosi, kun Saksan 130-kiloinen liittokansleri palaa Itävallasta mökkilomaltaan, hän on laihtunut muutaman kilon; tukkukaupan alamäki loivenee; Kovalan yhtiöt velkaa lähes 6 miljoonaa; hotelli Tallukka meni konkurssiin – – – lama painaa päälle ja se näkyy myös Tukholman katukuvassa; kuulutus kiinteistön pakkohuutokaupasta, kuulutus kiinteistön pakkohuutokaupasta…”

1990-luvun alussa oli vielä lyhyt aika korskeasta 1980-luvusta kulutusjuhlineen. Hyvänmielen vinkkeinä kirjassa neuvotaan kiertelemään huvikseen kauppakeskuksissa ja hypistelemään tavaratalossa kalliita iltapukuja. Jäin miettimään, antaako kukaan enää vastaavia vinkkejä, kun ekologisuudesta on tullut uusi normi.

Mutta palataanpa (kuten kirjassakin) vielä Paavaliin, tuohon piikkiin kristityn naisen lihassa. Jos mies on syntinen, niin Paavalin katsannossa naisen syntisyydelle ei ole vertaa. Nainen paratiisissa antaa pettää itsensä ja houkuttelee sitten miehenkin syntiin mukaan. Siikala toteaa, että tältä pohjalta suomalaisissa ankarissa hengellisissä liikkeissä mentiinkin pitkälle, naiset uskoivat itsensä alusta saakka niin syntisiksi, että kaikki ilo ja nautinto oli syytä varmuuden vuoksi kieltää.

”Voidakseni olla läsnä ruumiissani minun on hylättävä Paavalin oppi ja lakattava hänen laillaan huokailemasta ’pelastumista tästä kuoleman ruumiista’. Enemmänkin, minun on tietäen tai tietämättäni löydettävä yhteys yliluonnolliseen. — Minulla on täydellinen vapaus nähdä ja nimittää ihminen ja hänen ruumiinsa myös täydelliseksi. Voin valita mallikuvaksi sen, että ihminen on. Vain on, milloin mitäkin ja mitenkin. Silloin hän on täydellinen, aina.”

”Anna itsesi olla, miten milloinkin, niin kuin nyt olet; vain kuuntele ja katso. Elämä täyttää sinut ja sitten tiedät, miten niin rakkaus on suurin. Sanottavissa se ei ollenkaan ole; sinun on itse uskallettava.”

Kuuntele sydäntäsi, sanoo Helinä Siikala ja niin teen. Ehkä poikkean jopa siellä kauppakeskuksessa hypistelemässä.

Taina