Avainsana-arkisto: suru

Pahinta on epätietoisuus

Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)

"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi. 

Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:

"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."

Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.

Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.

Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:

"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
   Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
   Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
   Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."

Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.

"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."

Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.

Tommi

Se vain tapahtuu, ja suru jää

Rannela, Terhi: Äiti : ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Karisto 2020.

Suru, niin pelottava ja raskas kuin se kokemuksena on, voi palvella hienon kirjallisuuden alkusysäyksenä. Suomeenkin on muodostunut korkeatasoinen surukirjallisuuden kaanon, johon kuuluvat esimerkiksi Merete Mazzarellan Juhlista kotiin, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Katriina Huttusen Surun istukka ja Anja Kaurasen Ihon aika.  

Ja kaanon karttuu: Terhi Rannelan Äiti on kaunis ja herkkä tutkielma tunteista ja surutyöstä äidin poismenon jälkeen. Kirjailijan äiti kuoli yllättäen 69-vuotiaana, ja Rannela kirjoitti surustaan kirjan joidenkin vuosien kuluttua.

Äiti oli läheinen ja rakas, joten tyttären suru tuntui musertavalta. Siksikään kirja ei syntynyt heti. Äiti oli tyttärensä rohkaisija, kannustaja, uskottu. Äidin kanssa matkoilla, teatterissa, shoppailemassa. Äidin kanssa keskustelemassa kirjoista ja taiteesta. Äidille voi aina soittaa. Hänelle tahtoo aina soittaa, kun jotain tärkeää on tapahtunut. Äiti on ymmärtänyt ja tukenut tyttärensä ominaislaatua. Varmasti sellaisen äidin menettäminen koskeekin kipeästi.

”Äiti puhui aina herkkyydestäni. Hän muistutti, mikä vahvuus se minulle oli, vaikka usein pidin ja pidän ylikorostunutta empatiaa raskaana taakkana.” (s. 101)

Koska isä on kuollut jo aiemmin, kirjailija joutuu väistämättä käsittelemään sitäkin menetystä. Vanhempien kuolemat osuvat vieläpä samaan vuodenaikaan, joten ne yhdistyvät ikuisesti pakkaseen ja tähtitaivaisiin.

Menestyneenä ammattikirjailijana Terhi Rannela on tavallaan etuoikeutettu: hän voi käyttää kokemuksiaan materiaalina kirjoihinsa, ja äidin kuoleman jälkeen hän saa työskennellä ja toipua omassa tahdissaan, puolison ja ystävien tukemana. Tämän hän itsekin toteaa.

Hän pohtii myös ikuista dilemmaa kirjailijasta ammentamassa materiaalia omasta ja läheistensä elämästä. Vaikka Äiti ei ole kirja, jonka hän tahtoisi 39-vuotiaana kirjoittaa, hän tekee sen silti. Vaikka aihe tulee ihon alle ja taatusti kipupisteisiin, kirjailija ei ominaislaadustaan pääse – eikä totta vie tarvitsekaan päästä. Lukija kiittää.

Kaikkiaan Rannela ruotii tilannettaan ammattilaisen tarkkuudella ja arkeologin tavoin raaputtaa kerroksia kärsivällisesti. Tunteiden mylläkässä oman tilanteen tarkkailu voi tuoda jopa helpotusta. Saa näkökulmaa järkälemäiseen asiaan, joka vain on tapahtunut keneltäkään kysymättä.

”Suru on kuin abstrakti maalaus, jonka edessä seisomme hämmentyneinä. Mitä enemmän meitä siinä on katsomassa, rinnakkain, sitä tarkemmin pystymme teosta kuvailemaan. Väärää tulkintaa ei ole. Joku kääntää kuvalle selän. Voi kestää vuosia ennen kuin on valmis katsomaan sitä. Eräällä ystävälläni kului yksitoista vuotta ennen kuin hän oli valmis puhumaan äitinsä kuolemasta.” (s. 96)

Omakohtaisten pohdintojen ohella Äidissä on psykologista, sosiologista ja lääketieteellistä asiaa ja ulottuvuutta. Faktat eivät kuitenkaan tunnu päälle liimatuilta, vaan ne tulevat esiin luontevasti. Keskustelut ystävien ja kohtalotovereiden kanssa ovat hyvin kiinnostavia.

Pidän Rannelan tyylistä. Se on yhdistelmä älykästä selkeyttä, osuvia havaintoja, värikkyyttä ja huumoria. Arvostan sitäkin, että kirjailija ei pyri esittämään täydellistä tarinan kaarta tai lopullisia totuuksia.

”Kirjani ei ole ajallemme tyypillinen selviytymistarina, jonka lopussa päähenkilö on oivaltanut elämästä jotain uutta ja merkityksellistä ja joka entistä vahvempana ja kiitollisempana, ’parhaana versiona itsestään’ (inhokki-ilmaisuni; en ole tietokoneohjelman päivitys) jatkaa kohti tulevaa. Elämä on niin monimutkainen ja -ulotteinen, ettei sitä voi typistää selviytymistarinaksi. Elämä on rinnakkaisten tarinoiden vyyhti; yksi tarina alkaa, toinen päättyy – ja osa jää väistämättä kesken.” (s. 105)

Rannela käy parhaaseen esseetyyliin kirjallista vuoropuhelua monien ansiokkaiden surukirjojen kanssa, kuten alussa mainittujen opusten. Mukana on myös Joan Didionin upea Maagisen ajattelun aika. Näitä kaikkia minäkin suosittelen.

Mutta vielä tahdon nostaa esiin Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019), ja älkäämme unohtako Liisa Suurlan koskettavaa kirjaa Suru, ankara ilo (Kirjapaja 1987). Olemme ihmisyyden ytimessä, kun jaamme surumme.

(Taina)