Avainsana-arkisto: perheväkivalta

Maigret ratkaisee, jakso 60/75

Georges Simenon: Maigret ja mies siltojen alta (suomentanut Osmo Mäkeläinen. Otava, 1964)

”Vaikka nyt oltiin jo maaliskuun 25. päivässä, tämä oli ensimmäinen todellinen kevätpäivä ja sitäkin kuulakkaampi, kun vielä viime yönä oli satanut kaatosade, jota olivat säestäneet kaukaiset ukkosen jyrähdykset. Ensimmäisen kerran Maigret’kin oli äsken jättänyt päällystakkinsa virkahuoneen vaatekaappiin, ja aika ajoin tuuli pullisti hänen napittamattomanta takkiaan.
Tuosta menneisyyden tuulahduksesta oli johtunut, että hän oli huomaamattaan siirtynyt entiseen kävelytahtiinsa astellen rivakammin kuin kadun pikku tapahtumia töllistelevä maleksija ja verkkaisemmin kuin määräpaikkaan menevä kulkija.”

Georges Simenon (1903 – 1989) julkaisi kaikkiaan 75 romaania etsivä Maigretista. Wikipedian listauksen mukaan tämä kirja on numero 60. Sarjan myötä Simenonin tyyli on kehittynyt ilmavaksi ja tarkan taloudelliseksi, paikoin se on kuin suoraa elokuvakäsikirjoitusta. Menneen maailman miellyttävän rauhoittava tuntu on käsin kosketeltava läpi koko kirjan:

”Komisario ei ollut ensimmäistä kertaa pitämässä kuulustelua jokilaivan kannella, vaikka edellisestä kerrasta oli kulunut pitkä aika. Hän muisti erityisesti ennen tallilaivoiksi sanotut alukset, joita veti kanavan rannalla kävelevä hevonen; hevosmies ja hevonen viettivät yönsä aluksella.
Siihen aikaan laivat olivat puuta ja haisivat tervalle, jolla ne siveltiin aika ajoin. Sisutus oli soma ja muistutti hiukan esikaupungin asumusta.
Täällä hän näki avoimesta ovesta, että kalustus oli porvarillisempi; huonekalut olivat raskaita ja tammisia, oli mattoja, maljakoita kirjailuilla pöytäliinoilla ja runsaasti kiiltävää kuparia.”

Maigret on ylittänyt valtuutensa ja lähtenyt ajamaan takaa jokilaivaa. Hän arveli, että laivuri belgialainen Jef Van Houtte ei ollut kertonut kaikkea tietämäänsä. Van Houtte oli parkeerannut laivansa Pariisiin. Yöllä hän oli kertomansa mukaan kuullut loiskahduksen ja ääniä vedestä. Hän oli lähtenyt veneellä tutkimaan asiaa ja pelastanut vedestä kulkurin, siltojen alla asuvan clochard’in. Kulkuri oli viety pahoin loukkaantuneena sairaalaan, jossa hän oli palannut tajuihinsa.

Maigretilla on kaksi pähkinää. Ensinnäkin hänestä on erinomaisen outoa ja ennenkuulumatonta, että kulkurin kimppuun on ylipäätään käyty ja vieläpä ilmeisesti ilman syytä. (Muistutus lukijalle: tämä siis tapahtuu viime vuosisadan puolella.) Lisäksi käy ilmi, että kulkuri on entinen lääkäri ja on auttanut silloin tällöin korvauksetta muita. Toinen ongelma on se, että mierolainen ei suostu sanomaan sanaakaan tultuaan tajuihinsa. Vaikeusastetta lisää silminnäkijä Jef Van Houtte, joka osin kielivaikeuksien takia ja osin koska on muutenkin äkkiväärä ihminen, on kohtalaisen hankala kuulusteltava:

”-Kuulkaahan, mosjöö! Eilen te olitte paikalla, kun tuomari kysyi minulta kaikkea tuota. Tekin kyselitte minulta. Ja se pieni mies, joka oli tuomarin seurassa, kirjoitti kaiken muistiin. Iltapäivällä hän palasi ja toi paperit allekirjoitettaviksi. Onko niin?
– Näin tapahtui.
– Ja nyt te tulette kysymään minulta samaa. Minä sanon teille, minä, ettei se ole oikein. Sillä, jos minä erehdyn, te ajattelette heti, että minä valehtelen. Minä en ole älyniekka, herra. Eikä Hubertkaan [veli]. Mutta me molemmat teemme työtä ja Anneke [vaimo] naisena tekee työtä…
-Minä koetan vain tarkistaa.
– Ette te mitään tarkista! Minä olin rauhassa aluksellani kuten te omassa talossanne. Mies heitettiin veteen ja minä hyppäsin veneeseen kalastaakseni hänet ylös. Minä en vaadi palkintoa eikä onnitteluita. Mutta ei se ole mikään syy tulla minua kiusaamaan kysymyksillä. Sillä tavalla minä ajattelen, mosjöö.”

Tapahtumat on kuvattu niin vetävästi, että kirjan sortuu lukemaan liian nopeasti. Lopussa ihmettelin, miten Maigret pystyi yhdistämään ratkaisevat tapaukset keskenään. Hänellä täytyy olla ylimaallisia kykyjä. Luin tarkemmin toiseen kertaan ja vihje löytyi kuin löytyikin sieltä. Loppuratkaisua tarkemmin paljastamatta voinee sanoa, että kannattaa kiinnittää huomiota paikkoihin ja osoitteisiin. Loppu myös yllättää tuoreudella sillä se on tavanomaisesta poikkeava. Senkin takia kirjaa voi lämpimästi suositella.

Koska nykydekkarit ovat hyvin laajalti minulle tuntemattomia, en ollut perillä niiden eri lajeistakaan. Viime viikolla opin, että on ainakin kahdenlaisia kirjoja. Nordic noir on ilmeeltään kova ja väkivaltainen. Toisen ryhmän muodostaa ns. cozy crime -tyyli, jossa raakuudet ovat sivuosassa ja pääpaino on salapoliisityön ja ihmissuhteiden kuvauksessa mahdollisesti huumorilla maustettuna. (Ikäni kirjoja luetteloineena kirjastoihmisenä kummastelen kuka tuollaisen luokan oikein on voinut keksiä.)
Ennen oli laivat puuta, miehet rautaa runoili Reino Helismaa. Sitä mukaillen voisi sanoa, että ennen oli rikosetsivät henkisesti tasapainoisia ja heidän tutkimansa rikokset edes jotenkin käsitettäviä. Siksi tällaiset dekkarit, joissa tutkijat eivät tuo henkilökohtaisia ongelmiaan työpaikoille ja kaada niitä kollegoidensa ja asiakkaidensa niskaan ovat jollakin tapaa syvästi rauhoittavia. Maailma asettuu taas hetkeksi järjellisiin suhteisiin.

Mutta cozy crime… nuolkaa jalkapohjiani!

Tommi

Kuihtuvan tehdaspaikkakunnan nakkikioskilla

Robert Åsbacka : Torin laita (suomentanut Katriina Savolainen. Schildts, 2007)

”Hampurilaispihvin on oltava pelkistetty, hän sanoo, sen on oltava tiivis. Täytyy voida katsomatta tietää milloin hampaat osuvat lihaan. Sen vuoksi on myös tärkeää että sämpylä on oikea, nakkisämpylä ei kelpaa tähän, meidän on kurotettava korkeammalle.
Roger havainnollistaa millaiselta hänen mielestään oikean hampurilaisen puraisemisen on tunnuttava. Hän ummistaa silmänsä. Hän näyttää melkein kauniilta. Niin kauniilta kuin Roger Jansson voi näyttää.
Sen on oltava yksinkertaista, hän sanoo, sen on oltava tiivistä, sen on oltava maukasta. Oikeassa hampurilaisessa on oltava vain välttämättömät maut, ja makujen on erotuttava toisistaan, samalla tavalla kuin raaka-aineiden on erotuttava toisistaan. Tarvitaan sisältöä ja tarkkuutta.
Se tarkkuus, Roger sanoo, on mennyt hukkaan, ja sisällön puute on korvattu määrällä.”

Roger Jansson, entinen laivakokin apulainen, virkaheitto matruusi, joka oli joutunut vasten tahtoaan keittiöön ja saanut potkut poltettuaan marihuanaa miehistön vessassa, oli huolestunut. Hän oli palannut kotiseudulle Skoghalliin, pienelle kuihtuvalle teollisuuspaikkakunnalle Värmlantiin. Rakennemuutos oli iskenyt pahasti täälläkin ja pieni kaupunki eli säästöliekillä. Torin varrella seisova perinteinen Erlandssonin grilli oli suorastaan masentava näky. Isä-Göstan jälkeen hänen poikansa Conny piti paikkaa.

Rehellisesti sanoen vuosien saatossa grilli oli mennyt alaspäin. Alamäki alkoi oikeastaan jo Göstan aikana. Sinapista tuli entistä huonompaa, makkaroista ja pihveistä vetisempiä eikä sämpylöissä ollut kehumista. Palvelu oli ollut aina hyvää, mutta nyt Conny oli lakkauttanut senkin. Hänen vaimonsa Elisabet lähti paikkakunnalla edelleen asuvan lapsuudenystävän matkaan. Tytär Agnes jäi äidille. Connyn maailma oli palasina. Roger yritti saada ystäväänsä vähän ryhtiä ja alkoi antaa hienovaraisia vihjeitä, miten kadonnut asiakaskunta voitaisiin houkutella takaisin. Se alkoi sinappireseptistä.