Yksinäisiä susia ja sudenpentuja

Juhani Laulajainen : Erämaan kautta tullut yksinäinen susi : novelleja (Like, 2007)

      ”Esa rupesi läähättämään jo ensimmäisellä rivillä, mutta minä purin hammasta ja olin kuin isä. Me vedimme rinnakkain, Esa toisesta ja minä toisesta aisasta ja isä tuli perässä, painoi terää maahan ja huusi: – Nopeammin! Nopeammin!
      Esan pistooli putosi, mutta isälle ei uskaltanut sanoa mitään.
      Vaon päässä isä käänsi sahran ja käski taas aisoihin. Selkää kutitti ja hiki haisi. Vetäessä savi tarttui saappaisiin ja teki ne raskaiksi. Kun savi irtosi, oli jalka äkkiä kevyt, mutta pian se alkoi taas painaa. Me ohitimme Esan pistoolin. Se oli yhden perunan päällä. Minä olin kovempi vetämään kuin Esa.
      Isä hinkkasi saven pois terästä ja käänsi sahran. Me juoksimme eteen ja vedimme.
      Joka kerran minun piti vilkaista pistoolia, että oliko se siinä. Seuraavan vaon päässä Esa alkoi hoippuroida ja isä huusi: – Älkää astuko naateille, apinat!”

Kahden pikkupojan lännenmiesten leikki keskeytyi, kun perunat oli mullattava, ja ankara isä käski pojat vetämään sahraa. Juhani Laulajainen (s. 1954) on sitä ikäpolvea, jolla voi olla omakohtaisia kokemuksia vähemmän hellistä isistä. Toinen mahdollisuus on, että hän osaa eläytyä poikkeuksellisen hyvin sellaisen lapsen ajatusmaailmaan, jonka perheessä on julma isä, arka ja alistuva äiti sekä heidän välissään lapset sydän kurkussa pelkäämässä milloin omasta, milloin äitinsä puolesta.

Tässä Juhani Laulajaisen esikoisteoksessa on 24 novellia. Niiden pituus vaihtelee pääasiassa muutaman sivun mittaisesta noin kolmeenkymmeneen. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Kokonaisuus on tyylillisesti erittäin hallittu ja novelleista tuntuu rakentuvan eräänlainen suomalaisen miehen kasvutarina. Kirjan aihepiiri kattaa muutakin kuin maaseudun, vaikka osien nimistä sen suuntaista voisi arvella.

”Kylvö” sisältää 13 novellia ja ne ovat kokoelman lyhyimmät. Juhani Laulajainen kuvaa niissä tapahtumat pienen pojan ja yhdessä kertomuksessa tytön näkökulmasta. Aiheet ovat välillä hyvinkin dramaattisia. Kokoelman avaa kertomus kätkytkuolemasta, jota päähenkilö herää keskellä yötä todistamaan. Päähenkilöt voivat joutua pelkäämään isäpuolensa selkäsaunaa, kokevat koulukiusaamista tai istuvat psykologin luona toistuvan näpistelyn vuoksi. Sitten on tavanomaisempia miehenalkujen kasvukipuja. Järkytys, kun ulkohuussin alta kurkkiessa nähdään serkkutytön sukupuolielimet. Häpeän tunne, kun tientekijät löytävät pojan leikkimässä metsässä käpylehmillä. Kauhu, kun naapurin isäntä pakottaa lopettamaan jousipyssyn nuolen pahasti haavoittaman, rääkyvän lokin. Avantoon putoaminen matikanpyyntiretken päätteeksi. Lapsi saa huomata myös aikuisten maailman valheellisuuden. Lapsen näkökulma ja väliin tulevat mielikuvitelmat pehmentävät näitä välillä karmeitakin tapahtumia tai niiden muistoja.

”Perkaus” käsittää kuusi vähän pitempää tarinaa. Tuntuu, että niissä keski-ikäinen päähenkilö kipuilee aikaisempien lapsuudenkokemustensa kanssa. Eräissä novelleissa hän joutuu jopa kohtaamaan aikaisempia lapsuustovereitaan. Kokemus voi olla järisyttävä kuten novellissa Piinattu. Siinä aikaisemmin koulukiusattu mies etsii silloisia kiusaajiaan ja laittaa heidät vuorostaan kärsimään. Toisaalta esitetty anteeksipyyntö voi olla kokemuksena piinallinen, jos pahantekijän tapahtuneesta tekemät johtopäätökset ovat olleet aikanaan vääriä. Eräiden tarinoiden kohdalla alkaa pohtia, että niiden kauheat lopputulokset voivat johtua aikaisemmasta luottamuksen pettämisestä tai päähenkilön kokemuksista mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juhani Laulajaisen pelkistetty tyyli ja paikoitellen absurdeja sävyjä saava kerronta eivät tee tästäkään osiosta liian synkkää.

Keittiöpsykologian lyhyestä kurssista jäi mieleeni termi individuaatio. Novellikokoelman viimeisen jakson ”Sadonkorjuu” kohdalla tekee mieli väittää, että sen päähenkilöt ovat päässeet jälleen aikaisempaa pitemmälle tuolla yksilöitymisen tiellä. Lapsuuden tapahtumista on riittävä aika ja matkalla on osa mielen muusta painolastista saatu perattua. Mitenkään kovin seesteistä ei näidenkään sankareiden elämä ole. Suhteen rakentaminen lähimmäiseen on parhaimmillaankin yleensä vaikea tehtävä.

Osuuden avaa kokoelman pisin novelli Onnellisten tiimi. Kirjan kansitekstin mukaan Juhani Laulajaisen varsinainen ammatti on puutarhateknikko. Tässä kertomuksessa hän kuvaa kaupungin puistotyöntekijöiden arkea pätevästi ja suorastaan riemastuttavasti. Kokkometsän viiden hengen puistoyksikköön saatiin valtion työllistämistuen ansiosta uusi työntekijä yhdeksän kuukauden ajaksi. Se aiheutti tiimin dynamiikkaan välittömästi ongelmia. Järvinen, tulokas, oli ollut koko ikänsä vihertyönjohtaja, nyt tosin kolme vuotta työttömänä. Hän oli huomattavasti pätevämpi kuin ryhmän nykyinen vetäjä. Hän oli erittäin älykäs. Tiimiläisten mielestä pahinta kaikista oli, että Järvinen oli suorastaan järkyttävän ahne työlle. Seuraavaa otetta varten lukuohjeena voi mainita, että ryhmän neljä miespuolista jäsentä eivät kehdanneet kerätä roskia tai suostuneet perkaamaan kukkamaita. Ne työt oli yhteisellä sopimuksella delegoitu yksikön ainoalle naiselle, Myllerskälle.

      ”Koska Järvinen oli niin perso työnteolle eikä koskaan valittanut mistään, Niemenperä sysäsi hänelle ikävimmät ja raskaimmat työt. Järvinen ei ollut millänsäkään. Mitä rankempaa ja hikisempää, sitä enemmän hän tuntui työstä nauttivan: se on kuntoilua, hän selitti, omien rajojen testaamista. ’Onkohan se työnantajan agentti?’
      Mutta kaikkein eniten Järvinen piti roskienkeruusta, kun siihen hommaan Myllerskän avuksi pääsi. Sillä mikä olikaan mukavampaa kuin tehdä siistiä ja kaunista, saada heti näkyväistä aikaan; kuljeskella puistossa linnunlaulua kuunnellen, jotain siinä samalla puuhaillen – ja siitä maksettiin vielä palkkaa! Vihertyö ja varsinkin roskienkeruu, hän vakuutti, on harvinaista herkkua kaikkien yksitoikkoisten sisätöiden rinnalla. ’Onko se, saatana, enkeli?’
      Yhtenä aamuna Kainulainen piilotti Järvisen saappaat. Järvinen, jolla oli lintulammikon pohja puhdistus edessään, ei jäänyt ihmettelemään. Hän pani tennarit jalkaan ja kahlasi muina miehinä puolisääreen ulottuvaan lantavelliin. ’Täytyyhän työ tehdä!’
      Silloin, toisen sontaliejussa kahlaamista kauhistellen, Niemenperä heitti lammikon reunalta merkillisen kysymyksen:
      – Pidätkö sinä meitä typerinä?
      Vastaus: – Sitä on mahdoton sanoa vielä.
      Eikä rautaharava pysähtynyt hetkeksikään. Sontaista mutaa ja ylivuotisia puiden lehtiä kertyi pelottavaa tahtia vedestä penkaksi lammikon reunalle. ’Eikö se koskaan väsy?’
      – Erilaisen ja typerän erottaa vasta ajan kanssa, Järvinen sanoi etumiehelle. – Ne menevät usein sekaisin keskenään.”

Novelli on ylistyslaulu oman työn arvostamisesta. Se saa järkyttävän vastapainon autotehtaaseen sijoittuvasta tarinasta Robotti. Siinä juuri käyttöön otettu robottikäsi joutuu epäkuntoon ja aiheuttaa tuhoa. Muissa kertomuksissa isä etsii yhteyttä aikuiseen mielenterveysongelmista kärsivään poikaansa ja meitä eläkeläisiä ilahdutetaan novellilla Eläkkeellä on aikaa harrastaa. Novellikokoelman päättää oikeastaan hyvin valoisissa tunnelmissa kertomus Avaruus. Sen päähenkilö kunnosti kesälomallaan kansalaisopiston mökkiä saaristossa. Samalla hän selvitteli ajatuksiaan juuri päättyneen suhteen jälkeen.

Aluksi jotenkin kepeältä tuntunut kirja jätti hyvin painavan muistijäljen kuten kansikuva (Tommi Tukiainen) sellaiseen jo hiukan vihjaa.

Tommi

Onko tällainen yksinolon rakastaminen sairasta? Yksinolo vaatii voimaa, ja korvan, jolla kuunnella itseään. Jokainen atomimme on ollut osa samaa tähteä. Kaikilla on maailmankaikkeus sisällään, yksin ollessa voimme ammentaa siitä.

Remonttimies Jalmari Toukosen muistivihkosta

Huojuvan talon merkkivuosi

Maria Jotuni: Huojuva talo. Nidotun laitoksen kolmas painos. Otava 2012.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta Maria Jotunin (1880–1943) Huojuva talo -romaanin ilmestymisestä. Meneillään on myös muistovuosi, slllä kirjailijan kuolemasta on syyskuussa 80 vuotta. Jotunin tunnettuja teoksia ovat ainoan laajan romaanin, Huojuvan talon, ohella myyntimenestys, novellikokoelma Rakkautta (1907) sekä näytelmät Miehen kylkiluu (1914), Kultainen vasikka (1918) ja Tohvelisankarin rouva (1924).

Huojuvan talon käsikirjoitus kehkeytyi 1920-luvun lopulta vuoteen 1935, jolloin Jotuni osallistui sillä Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijalle kelpasi vain voitto kilpailussa, ja kun voittoa ei tullut, käsikirjoitus (jota Jotuni ilmeisesti myös työsti edelleen) jäi pyörimään ties mihin laatikkoon ja löytyi myöhemmin tekijän jäämistöstä.

Vuonna 1933 ilmestyi aforismikokoelma Vaeltaja, eikä Jotuni päästänyt oma-aloitteisesti sen jälkeen julkisuuteen yhtäkään teosta. Kirjailija menehtyi vuonna 1943. Huojuva talo ilmestyi vasta vuonna 1963, kaksikymmentä vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Postuumeja teoksia olivat myös Norsunluinen laulu (1947) ja Jäähyväiset (1949).

Huojuva talo ei suinkaan ole nukkunut Ruususen unta. Se muistetaan esimerkiksi Eija-Elina Bergholmin ohjaamana tv-sarjana vuodelta 1990. Tuon ajan teatteriskenen supertähdet Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelivät pääosia. Teoksesta on tehty myös äänikirja, jonka lukee Erja Manto. Kaikki kulttuuriuutisia tuolloin kuunnelleet tiedostivat Eeron ja Lean perhehelvetin.

Itselleni oli yllätys, miten rikas lukuelämys Huojuva talo oli ja miten paljon muutakin kuin perhehelvettiä se sisältää. Alistettu perheenäiti Lea ei esittäydy ahdingossaan vain tapahtumahetken toimijana. Kirjan alussa kerrotaan Lean lapsuus ja nuoruus, tärkeät vuodet, jotka paljolti selittävät, miksi myöhemmin käy niin kuin käy. Lea tunnistaa jo nuorena itsessään saman lempeyden kuin isässään – myötämielisyyden, jota vahvempien on helppo halveksia ja käyttää hyväkseen.

Lea Horni ja Eero Markku löytävät toisensa työyhteisön juhannusjuhlissa. Lea on ylioppilaaksitulon jälkeen työskennellyt konttorissa, mutta aviomies ei salli rouvansa työntekoa. Ennen pitkää mies saakin lyömäaseen siitä, että vaimo ja koko perhe elää miehen siivellä. Eero on levoton narsisti, joka pilkkaa eettistä elämäntapaa ja moraalista katsantoa. Hän venkoilee ja filosofoi uusilla yli-ihmisopeilla ja ihmisen vapaudella toteuttaa itseään. Kirjan lopulla paljastuu, miten mies on toteuttanut itseään; muun muassa elättänyt toista perhettä.

Lean elämänpiiri supistuu kotiin, talousaskareisiin ja lastenhoitoon sekä miehen pelkäämiseen ja hyvittelemiseen. Rahaa ei muka ole, säästää pitää aina vain ankarammin. Ajalle tyypilliseen tapaan Markut palkkaavat silti palvelijan. Huushollissa asuu jonkin aikaa myös Lean nuorempi sisar Toini, joka vaikuttaa 1920-luvun jatsitytöltä ja saa perheen asiat sekaisin. Joka ainoan palvelijan kanssa tulee ongelmia, ja kun kesänviettopaikasta Lea heltyy ottamaan perheeseen asumaan lievästi kehitysvammaisen Silja-tytön, niin hyvin ei mene sekään.

Jotuni kuvaa hienosti, miten salakavalasti tapahtuu naisen alistuminen häiriintyneen miehen komentoon. Kaiken se kärsii, kaiken se kestää, perheen tähden. Keskustelut miehen kanssa ovat jännittynyttä taistelutannerta. Kun tapahtumat kärjistyvät äärimmäisiin ratkaisuihin, niin Lea siivoaa kaikki sotkut. Lea ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, etteikö tiedostaisi, mikä vaikutus lapsiin valheellisella ja epätasa-arvoisella kodilla on.

Perhehelvetin vastapainona Lealla on onneksi muutama luotettava ihminen, jotka eivät hylkää häntä, vaikka Eero heittäytyy miten hirviömäiseksi tahansa. Toinen vankkumaton voimanlähde ovat lapset. Heitä Lea palvoo ja rakastaa miltei mystifioiden heidän ihanuuttaan.

Eero on sanomalehtimies, joka paitsi kirjoittaa myös paasaa ja esiintyy ja kotonakin ikään kuin esitelmöi. Häneen purevat 1930-luvun fyysisen ”vaistomaisuuden” ylistäminen, yli-ihmisoppi ja ajatus heikompien raivaamisesta tieltä. Moni muukin älykäs tuonaikainen naiskirjailijamme kuin Maria Jotuni kavahti näitä oppeja. Eeron puheet ovat mahtipontisia, ylettömiä, tyhjinä kumisevia tynnyreitä. Lea oivaltaakin olevansa tarpeellinen; miehellä ei ole ketään muuta harjoitusvastustajaa, joka sopivasti väittää vastaan, mutta on nöyrä. Ja jota tarvittaessa voi nyrkein kurittaa.

Lealla taas ei ole illuusioita, mikä on naisen tehtävä. Kun mies liitelee sfääreissä, vaimon osa on huolehtia, ovatko seuraavan aterian tarpeet kasassa ja onko kaasulasku maksettu.

Jotunin voimatekijöitä ovat selkeä kerronta, rikas kieli ja ihmisten vuoropuhelu. Dialogia on paikoin todella runsaasti ja tulee vaikutelma, että vähempikin olisi riittänyt. Ihmisten havainnoijana Jotuni on mestari, hän kuvaa tarkasti liikkeitä, ilmeitä, äänen sävyjä. Etenkin Lean mielenliikkeet välittyvät vahvasti, olkoonpa että kirjan kokonaisuus horjahtelee viihteellisten elementtien takia. Lukijana ei vain voi olla eläytymättä. Perheväkivallan kuvaukset vavahduttavat, en siteeraa niitä tässä.

Ote yhdestä pariskunnan kohtaamisesta.

” ”Sinulle ei kannata edes puhua”, sanoi Eero. ”Vihollinen mikä vihollinen.”

”En ole.”

Sillä mikäpä vihollinen hän olisi? Tuo mies, joka siinä niin avuttomana ja raukkana istui, oli hänen kanssaan kuin ikuisesti kietoutunut yhteen. Hänen kanssaan seisoisi hän huomispäivän tuomiolla, hänen kanssaan oli hän vastuussa heidän lastensa elämästä ja niiden laadusta. Lapsissaan he vasta tulisivat olemaan yhtä ja erottumatonta. Oli seistävä hänen rinnallansa ja otettava nyt jo hänen virheensä ja syynsä omiksi virheiksi ja omiksi syiksi. Jos kaikilla näillä elämyksillä, joita hän koki, oli tilapäinen luonne, olikin ehkä erehdystä pitää niitä tilapäisinä. Ne kertaantuisivat. Se melkein pelotti. Oli masentavaa nähdä elämänsä suuremmassa yhteydessä. Jos pääsikin pujahtamaan pakoon, kun kuoli, niin samantapaista vielä kertaantuisi.

”Eero”, sanoi hän. ”Jospa koettaisimme alkaa vielä alusta. Olisiko silloin se, mistä sinä kieltäytyisit, niin arvokasta, ettei sitä voisi menettää.”

”Älä ole hullu”, sanoi Eero. ”

Matti Paavilainen arvioi syyskuussa 1963 Helsingin Sanomissa tämän lähes 600-sivuisen postuumi-uutuuden. Paavilainen totesi, että kirja ei aikoinaan löytänyt tietään sen ajan yleisölle eli 1930-luvun ihmisille, ja että osa sisällöstä tuntui 30 vuotta myöhemmin vieraalta. Paavilainen karsasti henkilöiden jyrkkää vastakkaisuutta – aviomies on kävelevä paheiden ryväs, vaimo taas kaiken kärsivä, lauhkea marttyyri – sekä viihteenomaista äitelää loppuratkaisua.

Olen samaa mieltä lopun tapahtumien imelyydestä, joka vesittää romaanin voimaa. Myös tunnistin paljon 1930-lukulaista, jota Jotuni tahtoi kritisoida. Vaan nyt 2020-luvulla ideataso on hyvinkin kiinnostava, koska ajattelun polarisoitumista ja vaarallista kansallismielisyyttä tuntuu olevan liikkeellä laajalti maailmassa. Minua kiehtoi myös 1930-luvun kaupunkilaisen perhe-elämän kuvaus. Naiset ompelivat vaatteita ja muokkasivat vanhasta uutta, siivous merkitsi rätin ja ämpärin kanssa kulkemista, ja kahvipöytään haettiin wienerleipä maitokaupasta.

Taina

Maigret ratkaisee, jakso 60/75

Georges Simenon: Maigret ja mies siltojen alta (suomentanut Osmo Mäkeläinen. Otava, 1964)

”Vaikka nyt oltiin jo maaliskuun 25. päivässä, tämä oli ensimmäinen todellinen kevätpäivä ja sitäkin kuulakkaampi, kun vielä viime yönä oli satanut kaatosade, jota olivat säestäneet kaukaiset ukkosen jyrähdykset. Ensimmäisen kerran Maigret’kin oli äsken jättänyt päällystakkinsa virkahuoneen vaatekaappiin, ja aika ajoin tuuli pullisti hänen napittamattomanta takkiaan.
Tuosta menneisyyden tuulahduksesta oli johtunut, että hän oli huomaamattaan siirtynyt entiseen kävelytahtiinsa astellen rivakammin kuin kadun pikku tapahtumia töllistelevä maleksija ja verkkaisemmin kuin määräpaikkaan menevä kulkija.”

Georges Simenon (1903 – 1989) julkaisi kaikkiaan 75 romaania etsivä Maigretista. Wikipedian listauksen mukaan tämä kirja on numero 60. Sarjan myötä Simenonin tyyli on kehittynyt ilmavaksi ja tarkan taloudelliseksi, paikoin se on kuin suoraa elokuvakäsikirjoitusta. Menneen maailman miellyttävän rauhoittava tuntu on käsin kosketeltava läpi koko kirjan:

”Komisario ei ollut ensimmäistä kertaa pitämässä kuulustelua jokilaivan kannella, vaikka edellisestä kerrasta oli kulunut pitkä aika. Hän muisti erityisesti ennen tallilaivoiksi sanotut alukset, joita veti kanavan rannalla kävelevä hevonen; hevosmies ja hevonen viettivät yönsä aluksella.
Siihen aikaan laivat olivat puuta ja haisivat tervalle, jolla ne siveltiin aika ajoin. Sisutus oli soma ja muistutti hiukan esikaupungin asumusta.
Täällä hän näki avoimesta ovesta, että kalustus oli porvarillisempi; huonekalut olivat raskaita ja tammisia, oli mattoja, maljakoita kirjailuilla pöytäliinoilla ja runsaasti kiiltävää kuparia.”

Maigret on ylittänyt valtuutensa ja lähtenyt ajamaan takaa jokilaivaa. Hän arveli, että laivuri belgialainen Jef Van Houtte ei ollut kertonut kaikkea tietämäänsä. Van Houtte oli parkeerannut laivansa Pariisiin. Yöllä hän oli kertomansa mukaan kuullut loiskahduksen ja ääniä vedestä. Hän oli lähtenyt veneellä tutkimaan asiaa ja pelastanut vedestä kulkurin, siltojen alla asuvan clochard’in. Kulkuri oli viety pahoin loukkaantuneena sairaalaan, jossa hän oli palannut tajuihinsa.

Maigretilla on kaksi pähkinää. Ensinnäkin hänestä on erinomaisen outoa ja ennenkuulumatonta, että kulkurin kimppuun on ylipäätään käyty ja vieläpä ilmeisesti ilman syytä. (Muistutus lukijalle: tämä siis tapahtuu viime vuosisadan puolella.) Lisäksi käy ilmi, että kulkuri on entinen lääkäri ja on auttanut silloin tällöin korvauksetta muita. Toinen ongelma on se, että mierolainen ei suostu sanomaan sanaakaan tultuaan tajuihinsa. Vaikeusastetta lisää silminnäkijä Jef Van Houtte, joka osin kielivaikeuksien takia ja osin koska on muutenkin äkkiväärä ihminen, on kohtalaisen hankala kuulusteltava:

”-Kuulkaahan, mosjöö! Eilen te olitte paikalla, kun tuomari kysyi minulta kaikkea tuota. Tekin kyselitte minulta. Ja se pieni mies, joka oli tuomarin seurassa, kirjoitti kaiken muistiin. Iltapäivällä hän palasi ja toi paperit allekirjoitettaviksi. Onko niin?
– Näin tapahtui.
– Ja nyt te tulette kysymään minulta samaa. Minä sanon teille, minä, ettei se ole oikein. Sillä, jos minä erehdyn, te ajattelette heti, että minä valehtelen. Minä en ole älyniekka, herra. Eikä Hubertkaan [veli]. Mutta me molemmat teemme työtä ja Anneke [vaimo] naisena tekee työtä…
-Minä koetan vain tarkistaa.
– Ette te mitään tarkista! Minä olin rauhassa aluksellani kuten te omassa talossanne. Mies heitettiin veteen ja minä hyppäsin veneeseen kalastaakseni hänet ylös. Minä en vaadi palkintoa eikä onnitteluita. Mutta ei se ole mikään syy tulla minua kiusaamaan kysymyksillä. Sillä tavalla minä ajattelen, mosjöö.”

Tapahtumat on kuvattu niin vetävästi, että kirjan sortuu lukemaan liian nopeasti. Lopussa ihmettelin, miten Maigret pystyi yhdistämään ratkaisevat tapaukset keskenään. Hänellä täytyy olla ylimaallisia kykyjä. Luin tarkemmin toiseen kertaan ja vihje löytyi kuin löytyikin sieltä. Loppuratkaisua tarkemmin paljastamatta voinee sanoa, että kannattaa kiinnittää huomiota paikkoihin ja osoitteisiin. Loppu myös yllättää tuoreudella sillä se on tavanomaisesta poikkeava. Senkin takia kirjaa voi lämpimästi suositella.

Koska nykydekkarit ovat hyvin laajalti minulle tuntemattomia, en ollut perillä niiden eri lajeistakaan. Viime viikolla opin, että on ainakin kahdenlaisia kirjoja. Nordic noir on ilmeeltään kova ja väkivaltainen. Toisen ryhmän muodostaa ns. cozy crime -tyyli, jossa raakuudet ovat sivuosassa ja pääpaino on salapoliisityön ja ihmissuhteiden kuvauksessa mahdollisesti huumorilla maustettuna. (Ikäni kirjoja luetteloineena kirjastoihmisenä kummastelen kuka tuollaisen luokan oikein on voinut keksiä.)
Ennen oli laivat puuta, miehet rautaa runoili Reino Helismaa. Sitä mukaillen voisi sanoa, että ennen oli rikosetsivät henkisesti tasapainoisia ja heidän tutkimansa rikokset edes jotenkin käsitettäviä. Siksi tällaiset dekkarit, joissa tutkijat eivät tuo henkilökohtaisia ongelmiaan työpaikoille ja kaada niitä kollegoidensa ja asiakkaidensa niskaan ovat jollakin tapaa syvästi rauhoittavia. Maailma asettuu taas hetkeksi järjellisiin suhteisiin.

Mutta cozy crime… nuolkaa jalkapohjiani!

Tommi

Kuihtuvan tehdaspaikkakunnan nakkikioskilla

Robert Åsbacka : Torin laita (suomentanut Katriina Savolainen. Schildts, 2007)

”Hampurilaispihvin on oltava pelkistetty, hän sanoo, sen on oltava tiivis. Täytyy voida katsomatta tietää milloin hampaat osuvat lihaan. Sen vuoksi on myös tärkeää että sämpylä on oikea, nakkisämpylä ei kelpaa tähän, meidän on kurotettava korkeammalle.
Roger havainnollistaa millaiselta hänen mielestään oikean hampurilaisen puraisemisen on tunnuttava. Hän ummistaa silmänsä. Hän näyttää melkein kauniilta. Niin kauniilta kuin Roger Jansson voi näyttää.
Sen on oltava yksinkertaista, hän sanoo, sen on oltava tiivistä, sen on oltava maukasta. Oikeassa hampurilaisessa on oltava vain välttämättömät maut, ja makujen on erotuttava toisistaan, samalla tavalla kuin raaka-aineiden on erotuttava toisistaan. Tarvitaan sisältöä ja tarkkuutta.
Se tarkkuus, Roger sanoo, on mennyt hukkaan, ja sisällön puute on korvattu määrällä.”

Roger Jansson, entinen laivakokin apulainen, virkaheitto matruusi, joka oli joutunut vasten tahtoaan keittiöön ja saanut potkut poltettuaan marihuanaa miehistön vessassa, oli huolestunut. Hän oli palannut kotiseudulle Skoghalliin, pienelle kuihtuvalle teollisuuspaikkakunnalle Värmlantiin. Rakennemuutos oli iskenyt pahasti täälläkin ja pieni kaupunki eli säästöliekillä. Torin varrella seisova perinteinen Erlandssonin grilli oli suorastaan masentava näky. Isä-Göstan jälkeen hänen poikansa Conny piti paikkaa.

Rehellisesti sanoen vuosien saatossa grilli oli mennyt alaspäin. Alamäki alkoi oikeastaan jo Göstan aikana. Sinapista tuli entistä huonompaa, makkaroista ja pihveistä vetisempiä eikä sämpylöissä ollut kehumista. Palvelu oli ollut aina hyvää, mutta nyt Conny oli lakkauttanut senkin. Hänen vaimonsa Elisabet lähti paikkakunnalla edelleen asuvan lapsuudenystävän matkaan. Tytär Agnes jäi äidille. Connyn maailma oli palasina. Roger yritti saada ystäväänsä vähän ryhtiä ja alkoi antaa hienovaraisia vihjeitä, miten kadonnut asiakaskunta voitaisiin houkutella takaisin. Se alkoi sinappireseptistä.

Sivut: 1 2