”On raivattava itsensä pois tunkiolta”

Hanna Ryti: Eron kuvia. Siltala 2021.

Teatteriohjaajan sekä romaaneja ja näytelmiä kirjoittaneen Hanna Rytin tuore romaani Eron kuvia kertoo kaksikymmentä vuotta jatkuneen parisuhteen muodostumisesta, kehittymisestä ja hajoamisesta. Alussa on suuri rakkaus, sitten perhe, lopuksi vain kehnohko olosuhde, jota kumpikaan osapuoli ei kykene kohentamaan.

Kirjan minäkertoja analysoi tapahtunutta herkästi ja tarkkasilmäisesti. Hän ei kaunistele omaa osuuttaan, vaan myöntää oman kiivautensa, jääräpäisyytensä ja pinnallisuutensa. Hän ei ole ylpeä verratessaan puolisoaan vessan oveen; ”tarvitsee kovasti tietyissä hetkissä, mutta muulloin sitä ei kaipaa”. Vertauksessa kiteytyy puolinaisuus ja vaillinaisuus. Hän puhuttelee ex-miestään sinäksi, ja välillä tämä sinä saa oman puheenvuoronsa.

Ikään kuin välisoittoina kerronnassa ovat puhuttelevat kuvat: lukijalle kerrotaan sanallisesti jokin tallennettu tuokio vuosien varrelta. Kuva kertoo aina enemmän kuin vain sen, mitä kuvassa näkyy. Romaanin kokonaisuus on ehjä ja lukijaa koukuttava, sillä kaikki henkilöt tuntuvat kiinnostavilta ja kieli on taidokasta ja kaunista. Loppu on toiveikas: puolisoilla on vahva tahtotila pyrkiä toimimaan lapsen parhaaksi.

Erityisen mielenkiintoista antia ovat pohdinnat sukupuoli-identiteetistä ja rooliodotuksista.

”Kun aloimme seurustella, olin vähintään yhtä rakastunut rakkauden tunteeseen ja parisuhteessa elämiseen kuin sinuun. Minä kuuluin niihin ihmisiin, joilla on parisuhde. Vertailimme ystäväporukassa parisuhteittemme käytänteitä ja naureskelimme puolisoidemme hölmöimmille tavoille. Minä kuuluin sekä perheyksikköömme että ihmisiin, joilla on perheyksikkö. Parisuhteeni teki minusta normaalin, kuuluin vähän enemmän joukkoon, kun saatoin puhua miehestäni. Olin tietysti nuori ja naiivi, enkä tullut pohtineeksi alitajuisia vaikuttimiani.”

Jokainen meistä on oman aikakautensa vanki ja tietyllä tavalla ajan tuotos. Ryti mainitsee ”lähmäisen” 1980-luvun sekä laman värittämän, ankean 1990-luvun. Opettajankin mielestä ”poikia vaan on kiinnostavampi opettaa”, ja tyttöjä ja naisia saa kommentoida kursailematta. Kaikki tämä ei voi mennä täysin jälkiä jättämättä. Ajan henki vaikuttaa meihin, jotka sen koemme läsnä olevina.

Nyt elämme ajassa, jossa parisuhdetta ja perhe-elämää kuormittaa jatkuva ekshibitiointi, asioiden jakaminen ulkomaailmalle etenkin somen kautta. Myös Eron kuvia -romaanin pariskunta painii ongelman kanssa.

Minäkertoja pohtii, eikä niin ryppyotsaisesti, äitiyden paineita ja sitä miten vaikea hänen oli niitä vilpittömästi toteuttaa. ”Olisin ollut hyvä 1970-luvun perusisä, läsnä iltasadun ja syntymäpäiväjuhlan aikaan. Valitettavasti oli rahallisesti kannattavampaa pitää sinut työelämässä ja minut kotona.”

Toisessa kohdin hän toteaa potevansa kosketuksen puutetta. ”Kosketuksen ja hoivan puute on tutkimusten mukaan suoraan yhteydessä aggressiivisuuteen, kun taas hoivaava kosketus rauhoittaa ja vähentää stressiä. Tässäkin suhteessa olen siis perinteinen mies. Miehet on sosiaalistettu normiin, jossa kosketus kuuluu enimmäkseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Syntyy kierre, jossa vähemmästä hoivasta ja koskettamisesta seuraa kyvyttömyyttä ottaa vastaan ja antaa hellyyttä.”

Tämänkaltaiset kirjat voivat olla avuksi nuorille, jotka etsivät omaa identiteettiään, sekä meille vanhemmille, jotka ehkä saamme ymmärrystä omia valintojamme ja menettelytapojamme kohtaan. Voisivatko tulevat sukupolvet joskus vapautua vahingollisista, epärealistisista odotuksista?

”Sukupuoliroolit ja parisuhdesaagat kietoutuvat heterosuhteen ympärille kuin haisevat jätteet. On raivattava itsensä pois tunkiolta, ennen kuin voi olla sellainen kuin haluaa, sellaisessa parisuhteessa kuin haluaa.”

Ja myös, voisiko elämä olla jotakin muuta kuin saavutusten jahtaamista? Kertojaminä tiedostaa oman menestyksennälkänsä sekä sen, miten työ tarjoaa tavan toteutua, innostua ja nähdä valoa maailmassa. Hän on ankara itsensäkin suhteen, ei tahdo antautua itsetyytyväisyydelle, vaan pyrkii aina parempaan. Voittoa kohti! Parisuhde ei tunnu voittamiselta, ja siinä ehkä on yksi syy, miksi suhde lopulta purkautuu.

Vielä on mainittava, kun asia ei ole nykyisillä kirjamarkkinoilla mikään itsestäänselvyys, että olipa ilo lukea viimeistelty ja virheetön romaani. Kaunista sileää paperia, miellyttävät fontit eikä kirjoitusvirheitä. Kiitos.

Taina

Repivän avioeron seuraukset

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009.

Leea, entinen tarmokas kaunotar ja matriarkka, makaa masentuneiden vanhusten osastolla, ja ainoa joka häntä käy tervehtimässä on hänen ex-miniänsä Sinikka. Mihin kaikki hävisivät ja miksi Leeaa masentaa?

Laura Honkasalon nelisatasivuinen romaani vastaa arvoitukseen paljastamalla kehityksen kulun pikku hiljaa.

Alussa ovat Klaus ja Leea, kehräämön omistajapariskunta.Kehräämösuvun naiset ovat eteviä neulomaan ja virkkaamaan. Kesänvietossa saaressakin ovat käsityöt aina mukana. Mutta kuten niin usein käy, lapset eivät vastaa vanhempien toiveisiin. Klaus ja Leea toivovat kehräämölle jatkajaa pojastaan Jokesta. Ei toteudu, Jokke kirjoittaa juttuja toimittajana. Tytär Inkeri kulkee omia polkujaan. Vielä haudan partaalla Leea jauhaa, että olisipa lapsia ollut enemmän.

Jokke avioituu nuoren Sinikan kanssa. Sinikan juuret ovat maalla, hän on köyhän ja masentuneen maatalonemännän tytär. Anoppi Leea edustaa kaikkea sitä, mitä Sinikka on jäänyt vaille ja mitä hän toivoo. Eropaperit onkin myös tutkielma rahan, tavaran ja taloudellisen turvan houkutuksesta.

”Leean maailmassa oli niin paljon kauneutta, että Sinikka juopui. Tyylikkäitä vaatteita, tavaroita joita kotona olisi pidetty turhuutena. Sinikka sai Leean vanhoja silkkipuseroita, joissa oli helmiäisnapit. Hänessä asui vieläkin pikkutyttö, joka humaltui lasinapien timantintuikkeesta, joka janosi kaikkea sitä turhuutta, jonka äiti oli kieltänyt, silkin pehmeyttä, pitsejä, korallinpunaista lankaa joka taipui simpukkakuvioiksi. Hän halusi olla osa kauneutta, istua konsertissa Leean ja Klausin välissä virkatussa puvussaan kuuntelemassa selloa ja viuluja. Kaukana rapaisista saappaista, paikatuista sukista, vaitonaisista illoista. Leean kanssa taidenäyttelyssä kaunis laukku kyynärtaipeessa, turkiskaulustakki päällä, kuin äiti ja tytär.”

Anoppi auttaa lastenhoidossa, ja lapsista tulee tärkeitä anopille. Tästä anopin ja miniän sopusoinnusta kehkeytyy Jokelle taistelukirves siinä vaiheessa, kun avioliitto alkaa rakoilla.

Miten liitto rikkuu, on myös se tavallinen tarina. Mies tapaa mielenkiintoisessa työpaikassaan mielenkiintoisen naisen, joka näyttää säteilevän viehätysvoimaa ihan toisin kuin kotona vaippa- ja pastarallia pyörittävä vaimo. Raisa on sihteeri, taiteellisesti lahjakas, ekologisuudesta innostunut nainen. Yhdessä Joken kanssa he haaveilevat idyllisestä suurperhe-luomukodista.

Kirjan sydäntäraastavimmat jaksot kuvaavat Joken ja Sinikan lasten, Saran ja Tomin, vierailuja isän ja Raisan luona. Uusperheen tavoitteena on aivopestä lapset äiti-Sinikkaa vastaan. Suunnitelmissa on myös erottaa lapset toisistaan, niin että Sara jäisi Sinikalle ja Tomi tulisi uuteen perheeseen. Äitiä on kutsuttava nimellä Paskis ja Raisaa nimellä äiti. Sinikasta ja Joken vanhemmista puhutaan pahaa lasten kuullen. Toisaalta Raisa on kaunis, huomaavainen, kuin hyvä kaveri, joka opettaa Saran piirtämään ja maalaamaan oikeilla taiteilijatarvikkeilla. Herkkä Sara oireilee, ahdistuu, kokee tulevansa raastetuksi kahteen suuntaan. Lojaalisuusristiriita on mahdoton. Tapahtumat menevät jo groteskin komiikan puolelle, kun Raisa tarjoilee keitettyjä horsmanvarsia ja pahoittaa mielensä, kun lapsille ei maistu. Kaikenlaiset ruuat, juomat ja makuelämykset ovat tärkeässä roolissa joka kodissa, eikä olekaan ihme, että Sara teininä sairastuu anoreksiaan.

Eropaperit liikkuu aikatasolta toiselle. On nykyhetki, jossa Leea viruu osastolla alennustilassa ja itkee pettymystään. Tarina ajoittuu myös 1960-luvulle, 1970-luvulle ja Leean muistikuvien kautta varhaisempiinkin vuosikymmeniin. Kerronnan lomassa ilmestyy dokumentteja: oikeusprosessien papereita, Raisan manipuloivia kirjeitä Sinikalle ja Leealle, jälleen oikeuspapereita. Kirjan nimi Eropaperit tulee perustelluksi juuri tässä. Kaiken ytimessähän on se, mitä eropapereihin taistelun jälkeen kirjattiin.

Leea ei suostu myöntämään, että hänen poikansa Jokke on oikeastaan paskiainen. Hän on niitä naisia, jotka hautaan saakka palvovat lellilastaan. Tarinan todellinen sankari on Sinikka, joka ei hylkää anoppiaan, vaan kuuntelee, pyyhkii kyyneleet ja koettaa piristää. Sinikan vaatimaton syntyperä osoittautuu oikeastaan voimavaraksi. Kun ei ole voinut luottaa kuin itseensä, on viisainta yrittää hyödyntää omia kykyjään niin pitkälle kuin suinkin. Sinikka opiskelee lääkäriksi, hän voittaa kaikki esteet. Hän ottaa vastaan lasten raivon ja levottomuuden isän kotona vietettyjen aikojen jälkeen, hän hankkii apua oikeustaisteluun ja voittaa.

”Hän ei halunnut tapella, mutta oli pakko, sillä Jokke ei suostunut näkemään lasten kipua ja pelkoa. Ne ovat taas siinä lähellä, hän yrittäisi suojella niitä, hän rakastaisi niitä vaikka ne kiukkuaisivat päiväkausia. Hän oli voimaton, mutta lasten takia oli pakko olla voimakas.”

Kirjassa on henkeäsalpaavan kauniita kuvauksia lapsen maagisesta maailmasta. Joken ja Sinikan esikoistytär Sara kokee voimakkaasti mummilan rauhan ja kauneuden, luonnon näkymät ja turvallisuuden. Saran ja pikkuveljen Tomin suhde on myös kuvattu mestarillisesti, sisaruskateuden kautta suojelevaan rakkauteen ja mitä kaikkea siihen mahtuu.

Samoin se pelko, joka kietoutuu uuteen äitihahmoon Raisaan. ”Uni tulisi, hän [Sara] unohtaisi kaiken pahan, tuuli riuhtoi puista lehtiä, kesä kääntyisi syksyksi ja hän haukkaisi taikasientä, kasvaisi kuin Ihmemaan Liisa ja voisi muuttaa omaan taloon omaan saareen oman meren keskelle, siellä hän eläisi vuohensa kanssa eikä kukaan pääsisi satuttamaan koskaan enää. Tuuli pöllytti terälehtiä pitkin puutarhaa, se hulmutti Raisan pitkää tukkaa kun hän hämmensi pataansa, lisäsi lapsenluista tehtyä jauhoa, vahaa ja hiuksia, kuusenjuuren maitoa ja kärsämön siemeniä, hän keitti voidetta, pakkasi sen purkkiin, tuli huoneeseen Saaran nukkuessa ja hieroi taikavoidetta Saaran ihoon niin että herättyään Sara halusi olla hänen pieni tyttönsä.”

Lukijalle kuitenkin jää kaiken taistelun jälkeen seesteinen mieli. Asiat menivät näin, koska ihmiset käyttäytyivät näin. Kukin kantoi omaa taakkaansa, köyhyyttä, hylätyksi tulemista, kuka mitäkin traumaa. He olivat myös eksyksissä modernin maailman avautuessa ja tarjotessa liikaakin mahdollisuuksia. Paljon hyvää kuitenkin syntyi, lapset kasvoivat aikuisiksi ja elämä jatkuu. Viimeiseksi jää tunne, että Jokkea ja Raisaa lukuun ottamatta kaikki tekivät parhaansa niillä voimavaroilla, jotka heillä oli käytettävissään.

Laura Honkasalon (s. 1970) tuotantoon sisältyy nuortenkirjoja, romaaneja, novelleja ja käsityöesseitä. Hänen läpimurtoteoksensa Sinun lapsesi eivät ole sinun (Gummerus 2001) kuvaa 1970-luvun vasemmistoaktivistien lapsena kasvamista. Tuorein romaani Vie minut jonnekin (Otava 2018) käsittelee kepeämmin some-imagoihmisten elämää.

Taina

Kuihtuvan tehdaspaikkakunnan nakkikioskilla

Robert Åsbacka : Torin laita (suomentanut Katriina Savolainen. Schildts, 2007)

”Hampurilaispihvin on oltava pelkistetty, hän sanoo, sen on oltava tiivis. Täytyy voida katsomatta tietää milloin hampaat osuvat lihaan. Sen vuoksi on myös tärkeää että sämpylä on oikea, nakkisämpylä ei kelpaa tähän, meidän on kurotettava korkeammalle.
Roger havainnollistaa millaiselta hänen mielestään oikean hampurilaisen puraisemisen on tunnuttava. Hän ummistaa silmänsä. Hän näyttää melkein kauniilta. Niin kauniilta kuin Roger Jansson voi näyttää.
Sen on oltava yksinkertaista, hän sanoo, sen on oltava tiivistä, sen on oltava maukasta. Oikeassa hampurilaisessa on oltava vain välttämättömät maut, ja makujen on erotuttava toisistaan, samalla tavalla kuin raaka-aineiden on erotuttava toisistaan. Tarvitaan sisältöä ja tarkkuutta.
Se tarkkuus, Roger sanoo, on mennyt hukkaan, ja sisällön puute on korvattu määrällä.”

Roger Jansson, entinen laivakokin apulainen, virkaheitto matruusi, joka oli joutunut vasten tahtoaan keittiöön ja saanut potkut poltettuaan marihuanaa miehistön vessassa, oli huolestunut. Hän oli palannut kotiseudulle Skoghalliin, pienelle kuihtuvalle teollisuuspaikkakunnalle Värmlantiin. Rakennemuutos oli iskenyt pahasti täälläkin ja pieni kaupunki eli säästöliekillä. Torin varrella seisova perinteinen Erlandssonin grilli oli suorastaan masentava näky. Isä-Göstan jälkeen hänen poikansa Conny piti paikkaa.

Rehellisesti sanoen vuosien saatossa grilli oli mennyt alaspäin. Alamäki alkoi oikeastaan jo Göstan aikana. Sinapista tuli entistä huonompaa, makkaroista ja pihveistä vetisempiä eikä sämpylöissä ollut kehumista. Palvelu oli ollut aina hyvää, mutta nyt Conny oli lakkauttanut senkin. Hänen vaimonsa Elisabet lähti paikkakunnalla edelleen asuvan lapsuudenystävän matkaan. Tytär Agnes jäi äidille. Connyn maailma oli palasina. Roger yritti saada ystäväänsä vähän ryhtiä ja alkoi antaa hienovaraisia vihjeitä, miten kadonnut asiakaskunta voitaisiin houkutella takaisin. Se alkoi sinappireseptistä.

Sivut: 1 2

Yöllinen keskustelu rakkaudesta

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä (suom. Titia Schuurman. Gummerus, 2003)

Simone de Beauvoiria vapaasti lainaten: ”Ihminen on puhuva eläin, joka harhautuu sanojen voimasta.” Joskus ne sanat voivat tietysti olla tervehdyttäviäkin ja selkeyttää sotkuisia tilanteita. Ja niitä sanoja tässä kirjassa riittää. Kirja on lähes suoraan kuin ranskalaisen elokuvan käsikirjoitus. Istutaan pääasiassa kasvokkain keittiössä ja puhutaan, mistäpä muusta kuin rakkaudesta. Zabou Breitman ohjasi kirjasta elokuvan 2009 (Je l’aimais).

Entisenä ranskan kielen opettajana Anna Gavalda saa tekstin rullaamaan luontevasti ja vauhdikkaasti. Tapahtumat ja tunteet vaikuttavat erittäin uskottavilta, sillä Gavalda kuvaa varmaan myös omaan eroonsa liittyviä tuntemuksia.

Alkuasetelma on hieman epätodennäköinen. Chloén, kahden nuoren lapsen äidin aviopuoliso on juuri lähtenyt kävelemään liitosta. Pierre, miehen isä kutsuu naisen ja lapset mökilleen. Hänen perimmäiset motiivinsa jäävät perustelematta, sillä Gavalda heittää päähenkilöt toimintaan. Myöhemmin selviää, että Pierre on aina arvostanut miniäänsä erittäin paljon, vaikka ei ole sitä selvästi tuonut ilmi.

Nainen suostuu ehdotukseen ja maalla appi ja miniä alkavat vähitellen purkaa avioelämänsä kipupisteitä yöllisissä keskuteluissa. Keskeisinä kysymyksinä: Onko parempi kärsiä paljon nyt kuin että kärsisi vähän koko loppuelämänsä ajan? Mihin ja kuinka vahvasti haluamme sitoutua? Voiko elämäänsä olla tyytyväinen, jos siihen on pelkästään tyytynyt?

Sivut: 1 2

Carpe diem

Bellow, Saul : Tartu tilaisuuteen. Suomentanut Pentti Saarikoski (Tammi, 1969)

Tämän täytyy olla toivottomuuden syvin mittauspiste. Nelikymppinen mies, Wilhelm Adler herää sotkuisessa hotellihuoneessa 50-luvun New Yorkissa. Hän näkee peilissä rasittuneet kasvot.

Mitä on tehtävissä, kun peilissä näkyy kuva miehestä, joka elämänsä alkupuolen on tehnyt pelkästään huonoja päätöksiä? Onko vain tyydyttävä asiain tilaan? Onko suunnan muutos mahdollinen? Vai onko lakattava katselemasta peileihin?

Wilhelm kertaa mielessään tähän astisen elämänsä päätökset, jotka kaikki ovat olleet ilmeisen virheellisiä ja jotka ovat johtaneet tähän alennustilaan. Hän on epäonnistunut elokuvanäyttelijä, opintonsa kesken jättänyt työtön myyntiedustaja, hän ei voi viedä vihille katolista naisystäväänsä sillä nykyinen vaimo ei suostu avioeroon, elatusmaksut ovat myöhässä, sillä vaimo ei suostu etsimään töitä vaan haluaa ensin opiskella lisää ja sitten pysyä kotona kahden lapsen kanssa ja vaatii aina vain enemmän rahallista tukea…

Epätoivoissaan mies on antanut viimeiset rahansa epämääräiselle keinottelijalle, joka on sijoittanut ne laardiin elintarvikepörssissä erään Wall Streetin firman laitakaupungin sivukonttorissa, tarvitsematta tallettaa lakisääteistä takuusummaa kokonaisuudessaan. Heillä on kolme varausta, jotka he ostivat neljä päivää sitten hintaan 12.96, ja hinta alkoi heti laskea ja laski yhä. Tämän aamun postissa olisi varmasti kehotus lisätakuun maksamiseksi. Sellainen tuli joka päivä. Kun pörssi tänään avautuu hän tulee näkemään, miten on käynyt.

Sivut: 1 2

Nuorta haavikkoa

Haavikko, Paavo : Toinen taivas ja maa (1961) ja Vuodet (1962)

Joillakin suomalaisilla arvostelijoilla oli pieni ongelma 1960-luvun alussa. Paavo Haavikko oli ehtinyt kohota ensimmäisillä 50-luvun runokokoelmillaan merkittäväksi lyyrikoksi. Talvipalatsi (1959) edusti kotimaisen modernismin aivan terävintä kärkeä. Nyt muutaman näytelmän jälkeen hän oli alkanut kirjoittaa myös romaaneja. Niissä saattoi peräti aavistaa yhteiskunnallisia äänenpainoja.

1968 oli vasta tulossa ja Haavikon tapauksessa suoranaisesta radikalismista ei ole kyse. Hänen teemansa oli lähinnä ihmisten ”epäviihtymys elintasoyhteiskunnassa”. Sota alkoi olla riittävän kaukana ja selkeitä vaurastumisen merkkejä oli havaittavissa. Eräissä arvioissa toivottiin varovaisesti hänen palaavan takaisin runollisille linjoille. Kuitenkin tuohon mennessä jo kahdella valtion kirjallisuuspalkinnolla palkitun tekijän näissä kirjoissa käyttämää kuulasta ja tarkkaa kieltä kiiteltiin yleisesti. Lisäksi molemmissa on paljon oivallista dialogia.

Taideteos on valmistettava mielen pimeässä ja valossa. Sitä ei saa kirjata ennen kuin se on valmis. Sanojen on taisteltava tilastansa lauseessa, lauseiden oltava kovakuoriaisia, alkeellisia. … Minkään asian kertomiseen tai maalaamiseen ei pidä käyttää enemmän sanoja tai tilaa kuin asialla on kokoa.
Paavo Haavikko : Yritys omaksikuvaksi

Tuota ohjetta Haavikko totisesti on näissä kirjoissa toteuttanut, sillä teksti on välillä niin tiukkaa että soi. Hän ei halua tulkita henkilöiden mielenliikkeitä. Hän kirjaa ja esittää ne tarkasti ja lukija joutuu itse tekemään niistä johtopäätökset. Hän ei tuomitse tai nyökkäile hyväksyvästi eikä pidä lukijaa kädestä ja ohjaile hänen reaktioitaan. Hän epäilemättä tuntee myötätuntoa kuvattaviin, mutta se on viileää, ei sentimentaalista. Lukijasta tämä voi olla ärsyttävääkin. Välillä on melkein tunne kuin olisi seuraamassa jonkun tieteellisen kokeen analyysia tai kuuntelemassa tutkijan raportointia. Samastumispintaa henkilöihin on vaikea luoda. Kuvattava maailma voi vaikuttaa lohduttomalta, ja se pakottaa miettimään miksi se näiden henkilöiden kohdalla on sellaiseksi muuttunut. Ja on varottava arvioimasta heidän toimia omien mittapuiden mukaan. Nämä kirjat jäävät vaivaamaan mieltä mikä on hyvä merkki.

Sivut: 1 2