Avainsana-arkisto: rakennemuutos

Mainarit osuivat kulttuurisuoneen

Simo Häyrynen : Kulttuuri jää : Outokumpu kaivosteollisuuden jälkeen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010)

”Kaksi viikkoa oli se aika, kun miehestä näki, oliko siitä kaivokseen vai ei.”
”Oli siinä ylpeyttä ja sellaista keskinäistäkin, että kaivosmiehet on kovia tyyppejä. Varsinkin lapsena, sehän oli sellainen haaveammatti, rahankin takia.”
”Ja jos oli kaivoksissa töissä, niin lapsetkin pääsi sinne. Minäkin olin siellä rakennuksilla kesätöissä. Siellä oli kaivosmiesten lapset etuasemassa heti tietysti herrojen lapsien jälkeen.”

Rakastuminen saa aikaan kaikenlaista. Itä-Suomen yliopiston erikoistutkija Simo Häyrynen löysi kumppaninsa Outokummusta. Vierailut paikkakunnalla saivat hänet kiinnostumaan sen historiasta ja ihmisistä. Hän teki haastatteluihin perustuvan kirjan, jossa kuvataan erään merkittävän teollisuusyhtiön kasvua ja vaikutusta pienen paikkakunnan elämään. Teoksen alkuosa on teoreettinen taustaselvitys ”paikan, väestön ja työn yhteydestä historiallisessa murroksessa”.

Teoriaosuus meni osittain yli ymmärrykseni, mutta on ilmeisen välttämätön. Onhan tekijän aina perusteltava tällaisessa tutkimuksesta, että tieteellinen apparaatti on kunnolla hallussa. Sitten kun päästään haastatteluosuuteen ja niiden perusteella tehtyihin johtopäätöksiin, niin teksti imaisee täydellisesti mukaansa. Haastateltavia on 32 ja he edustavat yhtiön entisiä työntekijöitä, päättäjiä, kulttuurihenkilöitä sekä luokittelemattomia (opiskelijoita, maanviljelijöitä ym). He luovat kiehtovan mosaiikin millaisen murroksen kaivoksen sulkeminen aiheutti. Aikaisemmin selkeä ”kollektiivinen muisti” sai uusia piirteitä, kun muuttuneisiin oloihin oli sopeuduttava.

Outokummun historiikeissa nousevat eräät profiilihenkilöt näkyviin. Vuori-insinööri Otto Trüstedt löysi 1910 alkulähteen, ”oudon kummun”, josta oli peräisin Rääkkylästä kaksi vuotta aikaisemmin löytynyt outo kivilohkare. Trüstedtin kairaukset osoittivat, että malmia voi löytyä merkittävästi tuolloisen Kuusjärven kunnan mailta. Malmilöydöksestä kehittyikin Euroopan toiseksi suurin kuparikaivos, jossa vuosien mittaan kehitettiin maailmassa ainutlaatuista tekniikkaa. Yhtiön kasvaessa aikaisemmin köyhä kunta, jossa puolet väestöstä kuului ns. loisväestöön, nimettiin luonnollisesti Outokummuksi. Sen asukasluku oli parhaimmillaan 1960-luvun alussa yli 12 000 asukasta.

”Kaikki liittyy siihen tunneliin. Että pora laitetaan paikalleen, niin se on lähtökohta. Että reikää tulee, malmia kerätään ja lähetetään ylös. Ja tunneli etenee. Silloin tehdään ylitöitä, kun vehkeet pasahtaa. Yleensä oli tosi vapaata, mutta kun linja on rikki, niin kaikki keskittyvät siihen.”

Muita historiaan jääneitä merkittäviä miehiä olivat yhtiön ”hoviarkkitehti” Wäinö Gustaf Palmqvistin, jonka kädenjälki näkyy paikkakunnan rakennuskannassa edelleen. Keskeisiä olivat myös yhtiön pitkäaikainen isännöitsijä Erkki Hakanpää sekä ”viimeinen patruuna” Eero Mäkinen, joka johti yhtiötä ja kaivosta 1921-49. Eero Mäkinen oli myös kahden kauden kansanedustaja ja ministeri. Häntä kuvataan reiluksi johtajaksi, joka tervehti ja opasti alaisiaan. Toisaalta hänestä puistot ja leikkikentät olivat turhaa ylellisyyttä paikkakunnalla, joka tulisi joka tapauksessa menettämään toimeentulolähteensä ennemmin tai myöhemmin. Hän vastusti myös oppikoulun perustamista Outokumpuun, koska yhtiö tarvitsi lähinnä ammattikaivosmiehiä. Reippaita kaivosmiehiä:

”Kaivosammattikoululaiset varasti kaivoksesta sitä aniittia eli tätä räjähdysainetta ja nalleja. Kun herrojen lapset teki hyppyritorneja, niin me pantiin jokasen tolpan juureen puolikkaat aniittipötköt. Kaverit ties, ne oli siellä ammattikoulussa latausta opetelleet. Ja sitten sähkölatauksella posautettiin oikeaoppisesti tornit alas. Aina myöhemmin yksinään kadutti: ne oli rakentaneet tosi komian korsun tuonne hiekkarinteeseen, pitkistä ropseista. Niillä oli siellä sohvat ja kamiinat ja nojatuolit niillä herrojen penskoilla. Me taas yhtenä iltana, ku oli sitä räjäytysainetta niin mentiin sinne ja kaivettiin hiekkapohjalle iso monttu ja pantiin, mitähän myö oltais laitettu neljä kiloo räjähdysainetta ja eiku posautettiin korsu taivaan tuuliin.”

Kaivuri-Kyborgi kimmastuu

Kari Hotakainen: Bronks (WSOY, 1993)

”Heinien juuressa, perusmaassa, oli monenlaista menijää. Erotin muurahaiset. Ne kantoivat liian suuria keppejä ja karahkoita ja pölkkyjä. Kerran tiputin kolmelta niiden kuormat. Ne ottivat vierestä toiset ja jatkoivat matkaansa välinpitämättöminä. Tuijotin ihastuneena ja unohdin ajankulun. Hätkähdin, kun isä koputti olkapäähän ja käski syömään.
Seurasin muurahaisten reittiä. Niiden koti oli tuhatkerroksinen romuläjä: sadat kepit ja karahkat oli ladottu päällekkäin, välissä pilkahteli muurahaisen mentäviä aukkoja. Läjä kuhisi. Kukaan ei nukkunut. Kaikki puuhasivat jotain. Kukaan ei puhunut. Mykistyin ihastuksesta: muurahaisten elämä oli sellaista, josta olin unelmoinut.”

Keskustan ja Joutomaan välimatka on vain kahdeksan kilometriä, mutta ne ovat aivat erilaiset maailmat. Keskusta on rakennettu sähkövaloista, sisätiloista ja maailmankatsomuksista. Siellä kävellään valmiiksi puhkaistuista ovista ja syödään nopeaa ruokaa. Se on henkinen, paperien ja mielipiteiden maailma. Tuo kiihkeä myrskyn silmä, josta imetään malttamattomana uutta voimaa entisen elämättömän elämän päälle, on katettu hollantilaiselta pakettitaiteilijalta tilatulla vahvasta muovista tehdyllä jättikankaalla. Muovikelmun tarkoitus on suojella Keskustaa saasteilta ja muulta rähmältä.

Sitten Joutomaa: melkein kaikki rakennukset ovat varastohalleja. Lakkautetusta teollisuudesta kertovat unohdetut kaapelikelat, koneen osat, teräs- ja muoviputket. Nuotioita kytee siellä täällä, ilmeisesti joku heimo on juuri lähtenyt paikalta ja jättänyt jälkeensä hylättyjä työkaluja, tarinanpätkiä, yskäykseen päättyneitä lauseita. Kerrostalot ovat kuin peukalolla maahan juntattuja. Ne ovat viimeistelemättä, seinät halvinta laattaa, eikä rakoja ole kunnolla tiivistetty, koska taloille ei pitkää elinkaarta ole suunniteltukaan. Teiden asfaltti halkeilee, eikä varoituspuomeja ole isojenkaan reikien edessä, joten puolentoista metrin putous voi tulla äkkiä kulkijan eteen.

Keitä Joutomaalla asuu? Vaikea sanoa, sillä hylättyjen junanvaunujen kyljissä on suomensukuista englantia, puolaa, savoa ja saksaa huutomerkeillä vahvistettuna. Kerrostalojen osoitetauluista on putoillut valkoisia kirjaimia. Nimet vaikuttavat itäeurooppalaisilta. Keskustan sosiologit ovat tutkineet alueen demografiaa. Sen koko väestöstä on
Täyspäisiä 13 %
Työssäkäyviä 34 %
Työttömiä 26 %
Toistaitoisia 27 %.
Tutkijat muistavat esityksissään korostaa, että osa Työssäkäyvistä on toki Täyspäisiä.
Täällä asuu myös Kallion perhe.

Isä Reijo Kallio omistaa ison Puolassa valmistetun kaivurin, tyypiltään Pertti 4400. Hän on kiinni maailmassa jaloilla, käsillä ja teoilla eikä pidä pikkulätinästä, jota Keskustassa suositaan. Viikonloppuisin hän vähän pehmenee ja puhuu suunsa puhtaaksi lauantaiaamun pitkällä aamiaisella. Hän ei halua testamentata turhaa romua pojalleen Raimolle, mutta joitakin elämänohjeita hänellä on antaa.

”Tiiätkö poika, suihku on saatanan keksintö ja Jumala on pyhittänyt lepopäivän ittelleen, laiska lässy! Ihmisen pitää rehkiä, paina se Raimo luiseen kalloos, isä nauroi rätisevällä äänellä ja pörrötti tukkaa paksuilla sormillaan. Sen naama oli viiruinen, kädet kuin ruosteiset lapiot. Kun sitä kosketti, joka paikka rahisi.”

Äiti Raija on parturi. Hän tapasi Reijon, kun tämä tuli leikkauttamaan tukkansa.

”Raija leikkasi tumman pään paljaaksi, jäljelle jäi kuhmuinen, ryppyinen kallo. Sitten tuleva isäni nousi ylös ja sanoi:
– Puhdas on, onko neidin kalenteri?
Sen illan he kävelivät halki kaupungin sanomattomina. Kun he olivat kävelleet kuusi kilometriä, Reijo sanoi:
– Jos puhut yhtä hyvin kuin kävelet, meidän pitää tavata tiheämmin.”

Perheen poika Raimo on Raija-äidin mielestä tärkein ihminen, jonka hän on tavannut asumasta luotaan ja sukunsa ainut, joka tulee nousemaan maasta. Kohtuuton oletus äidiltä, sillä Raimon suhde maahan ja sen ilmiöihin (kuten muurahaisiin) on lapsesta asti ollut erikoisen läheinen:

”Hän katsoo hiekkaa ja hymyilee, hiekka on maata, joka on pirstoutunut pieniksi osiksi. Hän tonkii syvemmältä, saa sormensa multaan ja juurakkoon, nykii maan pehkoa sormenpäät valkoisina ja tunkee saalista suuhunsa. Multa ja pikkukivet ja epämääräinen rakennusjäte narskuvat hänen suussaan. Hän katsoo hätäisesti molemmille puolilleen ja hymyilee. Maan jokainen osa on hänelle tärkeä.”

Kuihtuvan tehdaspaikkakunnan nakkikioskilla

Robert Åsbacka : Torin laita (suomentanut Katriina Savolainen. Schildts, 2007)

”Hampurilaispihvin on oltava pelkistetty, hän sanoo, sen on oltava tiivis. Täytyy voida katsomatta tietää milloin hampaat osuvat lihaan. Sen vuoksi on myös tärkeää että sämpylä on oikea, nakkisämpylä ei kelpaa tähän, meidän on kurotettava korkeammalle.
Roger havainnollistaa millaiselta hänen mielestään oikean hampurilaisen puraisemisen on tunnuttava. Hän ummistaa silmänsä. Hän näyttää melkein kauniilta. Niin kauniilta kuin Roger Jansson voi näyttää.
Sen on oltava yksinkertaista, hän sanoo, sen on oltava tiivistä, sen on oltava maukasta. Oikeassa hampurilaisessa on oltava vain välttämättömät maut, ja makujen on erotuttava toisistaan, samalla tavalla kuin raaka-aineiden on erotuttava toisistaan. Tarvitaan sisältöä ja tarkkuutta.
Se tarkkuus, Roger sanoo, on mennyt hukkaan, ja sisällön puute on korvattu määrällä.”

Roger Jansson, entinen laivakokin apulainen, virkaheitto matruusi, joka oli joutunut vasten tahtoaan keittiöön ja saanut potkut poltettuaan marihuanaa miehistön vessassa, oli huolestunut. Hän oli palannut kotiseudulle Skoghalliin, pienelle kuihtuvalle teollisuuspaikkakunnalle Värmlantiin. Rakennemuutos oli iskenyt pahasti täälläkin ja pieni kaupunki eli säästöliekillä. Torin varrella seisova perinteinen Erlandssonin grilli oli suorastaan masentava näky. Isä-Göstan jälkeen hänen poikansa Conny piti paikkaa.

Rehellisesti sanoen vuosien saatossa grilli oli mennyt alaspäin. Alamäki alkoi oikeastaan jo Göstan aikana. Sinapista tuli entistä huonompaa, makkaroista ja pihveistä vetisempiä eikä sämpylöissä ollut kehumista. Palvelu oli ollut aina hyvää, mutta nyt Conny oli lakkauttanut senkin. Hänen vaimonsa Elisabet lähti paikkakunnalla edelleen asuvan lapsuudenystävän matkaan. Tytär Agnes jäi äidille. Connyn maailma oli palasina. Roger yritti saada ystäväänsä vähän ryhtiä ja alkoi antaa hienovaraisia vihjeitä, miten kadonnut asiakaskunta voitaisiin houkutella takaisin. Se alkoi sinappireseptistä.