Avainsana-arkisto: Pariisi

1920-luvun Kauniita ja rohkeita

Iréne Némirovsky : David Golder (suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus, 2006)


"Golder heilutti kättään hermostuneesti edessään yrittäen häätää pois sakeaa savua, joka tunki suuhun. Hän katseli vastapäätä lukevan miehen kulmikkaita, kuoppaposkisia kasvoja, joiden kalpeudesta huulten aukko erottui mustana reikänä ja jotka välillä tuntuivat menettävän ääriviivansa ja sulautuvan puoliksi savuun. 
 Ilmassa tuntui väkevän mahorkan, ja hien lemu. 
 Nämä kymmenen miestä olivat edellisillasta asti yrittäneet päästä yksimielisyyteen sopimuksen lopullisesta sanamuodosta. Ja sitä ennen oli neuvoteltu neljä ja puoli kuukautta. 
 Golder katsoi rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. Hän vilkaisi ikkunaan. Likaisten ruutujen läpi näkyi aurinko joka kohosi Moskovan ylle. Elokuinen aamu oli hyvin kaunis, mutta siinä oli jo alkusyksyn auringonnousujen kirpeää kuulautta."

Vakavan sydänkohtauksen kokenut ja kuolemansairas liikemies David Golder on lähtenyt kotoaan Pariisista viimeiseksi jäävälle liikematkalle 1920-luvulla. Lääkärin ehdottomista varoituksista piittaamatta hän yrittää neuvotella Neuvostoliiton viranomaisten kanssa öljykenttien käyttöoikeuksista. Matkalle lähtiessään hän on vararikossa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa teki itsemurhan koska Golder ei enää halunnut lainata tälle lisää rahaa. Kohtalokas sairaus ajoi hänet itsensä konkurssiin eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Sen lisäksi Golderin perhe-elämä on kaaoksessa. Hän tietää huikentelevaisen vaimonsa rakastajista. Lisäksi hän on juuri kuullut, että tämä viimeisin rakastaja onkin perheen tyttären oikea isä. Mikäli neuvottelut onnistuvat, Golderin jätepaperiksi muuttuneet osakkeet öljy-yhtiössä kävisivät suunnattoman arvokkaiksi. Niiden tulojen ansiosta Golder pystyisi turvaamaan järkyttävän huikentelevaisen tytäroletetun lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.

Mitä mieltä on asettaa itsensä ilmeiseen hengenvaaraan, etenkin kun Golder itsekin myöntää koko jutun olevan hänelle jo täysin merkityksetön? David Golder haluaa täyttää siten "velvollisuutensa, kuten jokaisen kunnon juutalaisen osana on täällä maan päällä". Hän toimii kuten ystävänsä Soifer, joka myös kuoli ypöyksin. Soifer ei saanut seppelettäkään haudalleen, jonka häntä vihaavat omaiset hankkivat hänelle Pariisin halvimmalta hautausmaalta. Soifer vihasi samoin heitä, mutta jätti silti heille perinnöksi yli 30 miljoonaa (frangia, ilmeisesti, kirja ilmestyi alunperin 1929).

Iréne Némirovskyn David Golder oli ilmestyessään sensaatio Ranskassa. Kustantajan edustajien hämmennys vain kasvoi, kun he saivat selville alunperin nimimerkin suojassa kirjoittaneen tekijän henkilöllisyyden. Iréne Némirovsky oli tämän esikoisteoksensa ilmestyessä vasta 26-vuotias. Kun lukee vaikka Wikipediasta hänen taustastaan ja kokemuksista, kypsä ja asiantunteva teksti ei enää kovasti hämmästytä. Pankkiiri-isän tytär on varmasti kuullut kotonaan esimerkiksi erinäisiä liikeneuvotteluihin liittyviä seikkoja:

"'Neuvostoliiton valtio myöntää Tübingen Petroleumille toimiluvan alueeseen, joka käsittää 50 prosenttia Teiskin alueen ja niin sanotun Arundgisin tasangon välillä olevista öljykentistä, jotka on kuvattu Tübingen Petroleum Oy:n edustajan esittämässä muistiossa joulukuun 2. päivältä 1925. Kukin näin luovutettu öljykenttä on muodoltaan suorakulmio, laajuudeltaan korkeintaan 40 desjatiinaa, ilman yhteisiä rajoja...' 
 Golder liikahti. 
 'Voisitteko toistaa viimeisen pykälän?' hän pyysi ja nipisti suunsa kiinni. 
 'Kukin näin luovutettu öljykenttä...' 
 Ihan kuin arvelinkin, Golder ajatteli tuskastuneena, tuosta ei ollut aikaisemmin puhetta... Ujuttavat toisen puolen kiusaksi viime hetkellä mukaan moniselitteisiä artikloitaan, joilla ei tunnu olevan erityistä merkitystä... että voivat sitten niihin vedoten purkaa sopimuksen kun ensimmäiset maksut on suoritettu... Tekivät kuulemma saman tempun Amrumille..."

Voi arvella, että Iréne Némirovskyn perhetausta tuntuu muutenkin kirjassa. Némirovskyn perhe oli niinikään juutalainen ja hekin joutuivat emigroitumaan Ukrainasta Pariisiin kirjan päähenkilön tavoin. Némirovskyt asuivat pakomatkallaan Suomessakin vuoden verran 1917 tienoilla. Niistä kokemuksista Iréne Némirovsky on kirjoittanut muutamassa novellissa. Irénen suhde omaan äitiinsä oli jokseenkin ongelmallinen, ja se voi selittää osaltaan tämän kirjan kireitä henkilösuhteita.

Vaimo Gloria Golderille tytär Joycestä: 
 "Luuletko sinä että täällä eletään ilmaiseksi? Ensinnäkin sinun Joycesi! Mokoma hyväkäs! Raha polttaa sormia... Ja tiedätkö mitä tyttö vastaa, kun uskallan vähänkin huomauttaa? 'Dad maksaa.' Ja hänelle rahaa tosiaan riittää! Minua tässä vain ei lasketa miksikään. ... Mutta muistatko, että kun olit sairas, kuolemaisillasi, hän meni illalla tanssimaan... Minulla sentään oli sen verran häpyä, että jäin luoksesi... Entäs hän? Hän tanssii sinäkin päivänä kun sinut haudataan, sinä typerys! Niin, hän se vasta sinua rakastaakin..."

Tytär Joyce Golderille äiti Gloriasta: 
 "Äiti on paljon turhamaisempi kuin minä, paljon, eikä hän voi edes puolustella sitä, koska on vanha ja ruma, kun taas minä! Minä olen kaunis, enkö olekin, Dad?"

Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Maigret ratkaisee, jakso 60/75

Georges Simenon: Maigret ja mies siltojen alta (suomentanut Osmo Mäkeläinen. Otava, 1964)

”Vaikka nyt oltiin jo maaliskuun 25. päivässä, tämä oli ensimmäinen todellinen kevätpäivä ja sitäkin kuulakkaampi, kun vielä viime yönä oli satanut kaatosade, jota olivat säestäneet kaukaiset ukkosen jyrähdykset. Ensimmäisen kerran Maigret’kin oli äsken jättänyt päällystakkinsa virkahuoneen vaatekaappiin, ja aika ajoin tuuli pullisti hänen napittamattomanta takkiaan.
Tuosta menneisyyden tuulahduksesta oli johtunut, että hän oli huomaamattaan siirtynyt entiseen kävelytahtiinsa astellen rivakammin kuin kadun pikku tapahtumia töllistelevä maleksija ja verkkaisemmin kuin määräpaikkaan menevä kulkija.”

Georges Simenon (1903 – 1989) julkaisi kaikkiaan 75 romaania etsivä Maigretista. Wikipedian listauksen mukaan tämä kirja on numero 60. Sarjan myötä Simenonin tyyli on kehittynyt ilmavaksi ja tarkan taloudelliseksi, paikoin se on kuin suoraa elokuvakäsikirjoitusta. Menneen maailman miellyttävän rauhoittava tuntu on käsin kosketeltava läpi koko kirjan:

”Komisario ei ollut ensimmäistä kertaa pitämässä kuulustelua jokilaivan kannella, vaikka edellisestä kerrasta oli kulunut pitkä aika. Hän muisti erityisesti ennen tallilaivoiksi sanotut alukset, joita veti kanavan rannalla kävelevä hevonen; hevosmies ja hevonen viettivät yönsä aluksella.
Siihen aikaan laivat olivat puuta ja haisivat tervalle, jolla ne siveltiin aika ajoin. Sisutus oli soma ja muistutti hiukan esikaupungin asumusta.
Täällä hän näki avoimesta ovesta, että kalustus oli porvarillisempi; huonekalut olivat raskaita ja tammisia, oli mattoja, maljakoita kirjailuilla pöytäliinoilla ja runsaasti kiiltävää kuparia.”

Maigret on ylittänyt valtuutensa ja lähtenyt ajamaan takaa jokilaivaa. Hän arveli, että laivuri belgialainen Jef Van Houtte ei ollut kertonut kaikkea tietämäänsä. Van Houtte oli parkeerannut laivansa Pariisiin. Yöllä hän oli kertomansa mukaan kuullut loiskahduksen ja ääniä vedestä. Hän oli lähtenyt veneellä tutkimaan asiaa ja pelastanut vedestä kulkurin, siltojen alla asuvan clochard’in. Kulkuri oli viety pahoin loukkaantuneena sairaalaan, jossa hän oli palannut tajuihinsa.

Maigretilla on kaksi pähkinää. Ensinnäkin hänestä on erinomaisen outoa ja ennenkuulumatonta, että kulkurin kimppuun on ylipäätään käyty ja vieläpä ilmeisesti ilman syytä. (Muistutus lukijalle: tämä siis tapahtuu viime vuosisadan puolella.) Lisäksi käy ilmi, että kulkuri on entinen lääkäri ja on auttanut silloin tällöin korvauksetta muita. Toinen ongelma on se, että mierolainen ei suostu sanomaan sanaakaan tultuaan tajuihinsa. Vaikeusastetta lisää silminnäkijä Jef Van Houtte, joka osin kielivaikeuksien takia ja osin koska on muutenkin äkkiväärä ihminen, on kohtalaisen hankala kuulusteltava:

”-Kuulkaahan, mosjöö! Eilen te olitte paikalla, kun tuomari kysyi minulta kaikkea tuota. Tekin kyselitte minulta. Ja se pieni mies, joka oli tuomarin seurassa, kirjoitti kaiken muistiin. Iltapäivällä hän palasi ja toi paperit allekirjoitettaviksi. Onko niin?
– Näin tapahtui.
– Ja nyt te tulette kysymään minulta samaa. Minä sanon teille, minä, ettei se ole oikein. Sillä, jos minä erehdyn, te ajattelette heti, että minä valehtelen. Minä en ole älyniekka, herra. Eikä Hubertkaan [veli]. Mutta me molemmat teemme työtä ja Anneke [vaimo] naisena tekee työtä…
-Minä koetan vain tarkistaa.
– Ette te mitään tarkista! Minä olin rauhassa aluksellani kuten te omassa talossanne. Mies heitettiin veteen ja minä hyppäsin veneeseen kalastaakseni hänet ylös. Minä en vaadi palkintoa eikä onnitteluita. Mutta ei se ole mikään syy tulla minua kiusaamaan kysymyksillä. Sillä tavalla minä ajattelen, mosjöö.”

Tapahtumat on kuvattu niin vetävästi, että kirjan sortuu lukemaan liian nopeasti. Lopussa ihmettelin, miten Maigret pystyi yhdistämään ratkaisevat tapaukset keskenään. Hänellä täytyy olla ylimaallisia kykyjä. Luin tarkemmin toiseen kertaan ja vihje löytyi kuin löytyikin sieltä. Loppuratkaisua tarkemmin paljastamatta voinee sanoa, että kannattaa kiinnittää huomiota paikkoihin ja osoitteisiin. Loppu myös yllättää tuoreudella sillä se on tavanomaisesta poikkeava. Senkin takia kirjaa voi lämpimästi suositella.

Koska nykydekkarit ovat hyvin laajalti minulle tuntemattomia, en ollut perillä niiden eri lajeistakaan. Viime viikolla opin, että on ainakin kahdenlaisia kirjoja. Nordic noir on ilmeeltään kova ja väkivaltainen. Toisen ryhmän muodostaa ns. cozy crime -tyyli, jossa raakuudet ovat sivuosassa ja pääpaino on salapoliisityön ja ihmissuhteiden kuvauksessa mahdollisesti huumorilla maustettuna. (Ikäni kirjoja luetteloineena kirjastoihmisenä kummastelen kuka tuollaisen luokan oikein on voinut keksiä.)
Ennen oli laivat puuta, miehet rautaa runoili Reino Helismaa. Sitä mukaillen voisi sanoa, että ennen oli rikosetsivät henkisesti tasapainoisia ja heidän tutkimansa rikokset edes jotenkin käsitettäviä. Siksi tällaiset dekkarit, joissa tutkijat eivät tuo henkilökohtaisia ongelmiaan työpaikoille ja kaada niitä kollegoidensa ja asiakkaidensa niskaan ovat jollakin tapaa syvästi rauhoittavia. Maailma asettuu taas hetkeksi järjellisiin suhteisiin.

Mutta cozy crime… nuolkaa jalkapohjiani!

Tommi