Kuihtuvan tehdaspaikkakunnan nakkikioskilla

”Kun Roger silloin ensimmäisellä kerralla vihjasi Connylle että tämän pitäisi alkaa valmistaa omaa sinappia, hän ei ollut ajatellut että järjestely kantaisi sen pidemmälle.
Vihje ja resepti, vastineeksi muutama tai useampi ilmainen makkara. Ja ilman muuta toive siitä että grilli elpyisi ennalleen, valloittaisi oikean paikkansa, toisi taas elämää torille niin kuin se oli tuonut torille elämää 50-luvun puolivälistä lähtien.
Mutta sen enempää siinä ei ollut.
Sitten tuntui kuin jokin olisi tarttunut häneen. Ehkä Connyn alttius tai avuttomuus.
Ehkä samastuminen.
Yhteys Elisabetiin.”

Elisabet: yhdistävä tekijä kolmen lapsuudenystävyksen Connyn, Ralfin ja Rogerin elämässä. Grillin kehitysoperaation aikana kirjassa kerrotaan vähitellen näiden henkilöiden lapsuudesta ja heidän taustoistaan. Ruoan lisäksi rakkaus ja taide ovat myös keskeisiä teemoja tässä pienoisromaanissa, joka oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2006. Kirjan rakenne on hieman haasteellinen eri henkilöiden ja aikatasojen risteillessä, mutta rauhallinen lukija palkitaan kunnolla.

Kirjan tunnelma on tavallaan sekä surullinen että valoisa. Varmaan riippuu lukijan asennoitumisesta kumpi seikka painaa enemmän. Synkistelyyn taipuva saattaa ahdistua tässä esitetystä ihmisten julmuudesta ja käsittämättömästä väkivallasta. Aurinkoisesti ajatteleva nauttii siitä, että eräille näyttää käyvän kuitenkin oikein hyvin. Robert Åsbacka tuo minulle mieleen toisen pienoisromaanin vakavan miehen, Asko Sahlbergin. Pienin keinoin ja säästeliäin vedoin kuvataan isoja tapahtumia. Lukija pakotetaan miettimään ja täydentämään annettuja tietoja. Nämä eivät ole pikaruokaa.

Roger muistelee laivakokkia:

”En tiedä putosiko vai hyppäsikö hän. Ehkä ei kumpaakaan, ehkä hän vain antoi periksi.
Tässä kokin ja meren muistossa on aina ollut hiukan syyllisyyttä. Mutta vuosien mittaan syyllisyys haalistui, ja tilalle tuli jotakin muuta.
Ihan kuin kokki olisi jättänyt jotakin jälkeensä, ihan kuin hän olisi antanut minulle jotakin sillä hetkellä kun katosi. Aloin ajatella asioita joita hän oli sanonut, asioita joita hän oli tehnyt. Kääntelin ja vääntelin sitä mitä muistin, niin kuin arkeologi kääntelee ja vääntelee sirpaletta. Ja ennen pitkää tapahtui jotakin, hänen mutinastaan, kirouksistaan ja välttelevistä selityksistään aloin hitaasti työstää oppeja joista minulla on myöhemmin ollut hyötyä.
En voi väittää että olisin ollut mikään ihanteellinen haltija. Mutta olen silti yrittänyt, ainakin joskus.
Onhan niin että sillä mitä sanomme ja mitä teemme, ja sillä mitä emme sano ja mitä emme tee, sillä on merkitystä.
Niin se vain on.”

Tommi