Yksinäisiä susia ja sudenpentuja

Juhani Laulajainen : Erämaan kautta tullut yksinäinen susi : novelleja (Like, 2007)

      ”Esa rupesi läähättämään jo ensimmäisellä rivillä, mutta minä purin hammasta ja olin kuin isä. Me vedimme rinnakkain, Esa toisesta ja minä toisesta aisasta ja isä tuli perässä, painoi terää maahan ja huusi: – Nopeammin! Nopeammin!
      Esan pistooli putosi, mutta isälle ei uskaltanut sanoa mitään.
      Vaon päässä isä käänsi sahran ja käski taas aisoihin. Selkää kutitti ja hiki haisi. Vetäessä savi tarttui saappaisiin ja teki ne raskaiksi. Kun savi irtosi, oli jalka äkkiä kevyt, mutta pian se alkoi taas painaa. Me ohitimme Esan pistoolin. Se oli yhden perunan päällä. Minä olin kovempi vetämään kuin Esa.
      Isä hinkkasi saven pois terästä ja käänsi sahran. Me juoksimme eteen ja vedimme.
      Joka kerran minun piti vilkaista pistoolia, että oliko se siinä. Seuraavan vaon päässä Esa alkoi hoippuroida ja isä huusi: – Älkää astuko naateille, apinat!”

Kahden pikkupojan lännenmiesten leikki keskeytyi, kun perunat oli mullattava, ja ankara isä käski pojat vetämään sahraa. Juhani Laulajainen (s. 1954) on sitä ikäpolvea, jolla voi olla omakohtaisia kokemuksia vähemmän hellistä isistä. Toinen mahdollisuus on, että hän osaa eläytyä poikkeuksellisen hyvin sellaisen lapsen ajatusmaailmaan, jonka perheessä on julma isä, arka ja alistuva äiti sekä heidän välissään lapset sydän kurkussa pelkäämässä milloin omasta, milloin äitinsä puolesta.

Tässä Juhani Laulajaisen esikoisteoksessa on 24 novellia. Niiden pituus vaihtelee pääasiassa muutaman sivun mittaisesta noin kolmeenkymmeneen. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Kokonaisuus on tyylillisesti erittäin hallittu ja novelleista tuntuu rakentuvan eräänlainen suomalaisen miehen kasvutarina. Kirjan aihepiiri kattaa muutakin kuin maaseudun, vaikka osien nimistä sen suuntaista voisi arvella.

”Kylvö” sisältää 13 novellia ja ne ovat kokoelman lyhyimmät. Juhani Laulajainen kuvaa niissä tapahtumat pienen pojan ja yhdessä kertomuksessa tytön näkökulmasta. Aiheet ovat välillä hyvinkin dramaattisia. Kokoelman avaa kertomus kätkytkuolemasta, jota päähenkilö herää keskellä yötä todistamaan. Päähenkilöt voivat joutua pelkäämään isäpuolensa selkäsaunaa, kokevat koulukiusaamista tai istuvat psykologin luona toistuvan näpistelyn vuoksi. Sitten on tavanomaisempia miehenalkujen kasvukipuja. Järkytys, kun ulkohuussin alta kurkkiessa nähdään serkkutytön sukupuolielimet. Häpeän tunne, kun tientekijät löytävät pojan leikkimässä metsässä käpylehmillä. Kauhu, kun naapurin isäntä pakottaa lopettamaan jousipyssyn nuolen pahasti haavoittaman, rääkyvän lokin. Avantoon putoaminen matikanpyyntiretken päätteeksi. Lapsi saa huomata myös aikuisten maailman valheellisuuden. Lapsen näkökulma ja väliin tulevat mielikuvitelmat pehmentävät näitä välillä karmeitakin tapahtumia tai niiden muistoja.

”Perkaus” käsittää kuusi vähän pitempää tarinaa. Tuntuu, että niissä keski-ikäinen päähenkilö kipuilee aikaisempien lapsuudenkokemustensa kanssa. Eräissä novelleissa hän joutuu jopa kohtaamaan aikaisempia lapsuustovereitaan. Kokemus voi olla järisyttävä kuten novellissa Piinattu. Siinä aikaisemmin koulukiusattu mies etsii silloisia kiusaajiaan ja laittaa heidät vuorostaan kärsimään. Toisaalta esitetty anteeksipyyntö voi olla kokemuksena piinallinen, jos pahantekijän tapahtuneesta tekemät johtopäätökset ovat olleet aikanaan vääriä. Eräiden tarinoiden kohdalla alkaa pohtia, että niiden kauheat lopputulokset voivat johtua aikaisemmasta luottamuksen pettämisestä tai päähenkilön kokemuksista mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juhani Laulajaisen pelkistetty tyyli ja paikoitellen absurdeja sävyjä saava kerronta eivät tee tästäkään osiosta liian synkkää.

Keittiöpsykologian lyhyestä kurssista jäi mieleeni termi individuaatio. Novellikokoelman viimeisen jakson ”Sadonkorjuu” kohdalla tekee mieli väittää, että sen päähenkilöt ovat päässeet jälleen aikaisempaa pitemmälle tuolla yksilöitymisen tiellä. Lapsuuden tapahtumista on riittävä aika ja matkalla on osa mielen muusta painolastista saatu perattua. Mitenkään kovin seesteistä ei näidenkään sankareiden elämä ole. Suhteen rakentaminen lähimmäiseen on parhaimmillaankin yleensä vaikea tehtävä.

Osuuden avaa kokoelman pisin novelli Onnellisten tiimi. Kirjan kansitekstin mukaan Juhani Laulajaisen varsinainen ammatti on puutarhateknikko. Tässä kertomuksessa hän kuvaa kaupungin puistotyöntekijöiden arkea pätevästi ja suorastaan riemastuttavasti. Kokkometsän viiden hengen puistoyksikköön saatiin valtion työllistämistuen ansiosta uusi työntekijä yhdeksän kuukauden ajaksi. Se aiheutti tiimin dynamiikkaan välittömästi ongelmia. Järvinen, tulokas, oli ollut koko ikänsä vihertyönjohtaja, nyt tosin kolme vuotta työttömänä. Hän oli huomattavasti pätevämpi kuin ryhmän nykyinen vetäjä. Hän oli erittäin älykäs. Tiimiläisten mielestä pahinta kaikista oli, että Järvinen oli suorastaan järkyttävän ahne työlle. Seuraavaa otetta varten lukuohjeena voi mainita, että ryhmän neljä miespuolista jäsentä eivät kehdanneet kerätä roskia tai suostuneet perkaamaan kukkamaita. Ne työt oli yhteisellä sopimuksella delegoitu yksikön ainoalle naiselle, Myllerskälle.

      ”Koska Järvinen oli niin perso työnteolle eikä koskaan valittanut mistään, Niemenperä sysäsi hänelle ikävimmät ja raskaimmat työt. Järvinen ei ollut millänsäkään. Mitä rankempaa ja hikisempää, sitä enemmän hän tuntui työstä nauttivan: se on kuntoilua, hän selitti, omien rajojen testaamista. ’Onkohan se työnantajan agentti?’
      Mutta kaikkein eniten Järvinen piti roskienkeruusta, kun siihen hommaan Myllerskän avuksi pääsi. Sillä mikä olikaan mukavampaa kuin tehdä siistiä ja kaunista, saada heti näkyväistä aikaan; kuljeskella puistossa linnunlaulua kuunnellen, jotain siinä samalla puuhaillen – ja siitä maksettiin vielä palkkaa! Vihertyö ja varsinkin roskienkeruu, hän vakuutti, on harvinaista herkkua kaikkien yksitoikkoisten sisätöiden rinnalla. ’Onko se, saatana, enkeli?’
      Yhtenä aamuna Kainulainen piilotti Järvisen saappaat. Järvinen, jolla oli lintulammikon pohja puhdistus edessään, ei jäänyt ihmettelemään. Hän pani tennarit jalkaan ja kahlasi muina miehinä puolisääreen ulottuvaan lantavelliin. ’Täytyyhän työ tehdä!’
      Silloin, toisen sontaliejussa kahlaamista kauhistellen, Niemenperä heitti lammikon reunalta merkillisen kysymyksen:
      – Pidätkö sinä meitä typerinä?
      Vastaus: – Sitä on mahdoton sanoa vielä.
      Eikä rautaharava pysähtynyt hetkeksikään. Sontaista mutaa ja ylivuotisia puiden lehtiä kertyi pelottavaa tahtia vedestä penkaksi lammikon reunalle. ’Eikö se koskaan väsy?’
      – Erilaisen ja typerän erottaa vasta ajan kanssa, Järvinen sanoi etumiehelle. – Ne menevät usein sekaisin keskenään.”

Novelli on ylistyslaulu oman työn arvostamisesta. Se saa järkyttävän vastapainon autotehtaaseen sijoittuvasta tarinasta Robotti. Siinä juuri käyttöön otettu robottikäsi joutuu epäkuntoon ja aiheuttaa tuhoa. Muissa kertomuksissa isä etsii yhteyttä aikuiseen mielenterveysongelmista kärsivään poikaansa ja meitä eläkeläisiä ilahdutetaan novellilla Eläkkeellä on aikaa harrastaa. Novellikokoelman päättää oikeastaan hyvin valoisissa tunnelmissa kertomus Avaruus. Sen päähenkilö kunnosti kesälomallaan kansalaisopiston mökkiä saaristossa. Samalla hän selvitteli ajatuksiaan juuri päättyneen suhteen jälkeen.

Aluksi jotenkin kepeältä tuntunut kirja jätti hyvin painavan muistijäljen kuten kansikuva (Tommi Tukiainen) sellaiseen jo hiukan vihjaa.

Tommi

Onko tällainen yksinolon rakastaminen sairasta? Yksinolo vaatii voimaa, ja korvan, jolla kuunnella itseään. Jokainen atomimme on ollut osa samaa tähteä. Kaikilla on maailmankaikkeus sisällään, yksin ollessa voimme ammentaa siitä.

Remonttimies Jalmari Toukosen muistivihkosta

”Kirjoitan koska en osaa puhua enkä elää”

Antti Holma : Kaikki elämästä(ni) (Otava, 2020)

”Saatana kaapi gruusialaisen ohrapadan yhdellä kullisormellaan lautaselta suuhunsa ja röyhtäisi ja pyysi sitten anteeksi. Hän kysyi, mitä kuuluu. Kului joitakin sekunteja ennen kuin saatana lisäsi myötätuntoisesti, että jos haluan itkeä, saan. Sanoin, ettei minua itketä, minua vituttaa ja väsyttää. Kassahenkilö kolautteli tuhkakuppeja pöytiin ja ennen kuin ehdin kaivaa oman tupakkani esiin, saatana oli jo ehtinyt löytää ja sytyttää yhden, jota hän nyt tarjosi minulle. Vedin kolmet, vihaiset savut ennen kuin kerroin saatanalle, että kaikki on huijausta, koko koulu, teatteri, taide-elämä, elämä, rakkaus, kaikki. Jokainen lupaus petetään, kaikki kaunis kuolee, yritys kohottautua jotakin oikeaa ja korkeampaa kohti tapetaan eikä mikään koskaan johda mihinkään.

”Saatana yritti näyttää siltä, että ottaisi minut vakavasti, mutta hän ei ollut hyvä näyttelijä, hän paljasti itsensä ja sanoin, että näin hänen lävitseen ja elämässäni oli jo tarpeeksi professoreita ja lehtoreita, jotka kohtaamisen ja kuuntelemisen sijaan nostivat viereisestä pöydästä rennosti kaljatuoppiaan ja sanoivat, että kyllä se siitä sitten vanhempana helpottaa. En halua, että minulla helpottaa, haluan tuntea jotain, että minuun edes sattuisi, tai pikemminkin niin, että jostain tulisi joku, joka vaikka hakkaisi minusta ulos sen taiteilijan, joka olen, mutta joka nyt ei pääse esiin. Minä olen valmis! Sellaisia opettajia on olemassa, sanoin ja heilautin kättäni niin, että tuhkaa lensi viimeisiin ohriin.”

Antti Holman, luomistuskaisen sielun havainnot elämästä(än) ja Suomesta on melkoinen lukukokemus. Sonkajärveltä alkava matka kulkee Helsingin ja Lontoon kautta päättyäkseen New Yorkiin. Siellä hän lopultakin saa kirjoitettua valmiiksi tämän työläästi valmistuvan teoksensa puolisonsa Manuelin pienessä asunnossa.

Antti Holma kirjoittaa vahvoista häpeän tunteistaan, avoimesti ja häpeilemättömästi. Avoimuus voi olla suurelta osin laskelmoituakin. Kirjassa Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa (2020) on hänen kirjoittamansa essee. Julkisuuskuvastaan hän kirjoittaa, että hän jakaa siitä niin paljon, että saatavilla on loputon määrä erilaisia versioita hänestä. Lopputuloksena hän ei silloin ole oikeastaan kertonut itsestään mitään, vaan on ollut ”näennäisavoin”.

Kirjassa on runsaasti herkullisia kohtauksia, jotka olisi helppo siirtää näyttämölle. Seuraavassa julkisuuden ja kuvitellun menestyksen loisto asetetaan kyseenalaiseen valoon, kun ”vihamielinen, huumorintajuton hieho haastattelee menneen talven tv-kasvoa”:

”Eli eli, vihaatsä Suomee”, toimittaja kysyy.
”Suomi on vähän niinku äiti. Sitä rakastaa enemmän ku mitään, mutta jos sen kanssa on kolme päivää pidempään, niin tulee hulluks”, lausun rutiinivastaukseni.
”Saanks mä olla suora?”
”Nyt jännittää.”
Toimittaja hymyilee taitavammin kuin aiemmin. Hän vetää henkeä ja sanoo, ettei kerta kaikkiaan ymmärrä, miten joku voi jättää kaikki työnsä suosionsa huipulla ja lähteä kalliiseen ja likaiseen suurkaupunkiin tekemään ”jotain”.
”En mäkään ymmärrä”, sanon, ”mut oli pakko liikkua.” Miksi puhun kuin joku unohdettu laulaja? Jatkan sanomalla, etten tiennyt olleeni minkäänlaisella huipulla, en varsinkaan suosion. En myöskään jättänyt töitäni, vaan olen tehnyt niitä koko ajan. Lontoo on etäisyytensä puolesta niin kuin joku Tampere, matkustaminen on lähinnä raskasta, ei niinkään aikaa vievää. Päätän toiseen rutiinivastaukseeni: ”Suomeen on aina kiva tulla, silloin ku siitä maksetaan.”
”Onks sulla siellä Lontoossa joku mies?”
”Mulla on siellä monta miestä.”
”Ookkei, ookkei. Mä luin sun vanhoja haastatteluja ja mulle tuli semmonen olo, että sulla on joku salaisuus siellä.”
”Mulla on ihan vitun monta salaisuutta”, sanon ja mietin, pitäisikö minun kertoa, etten asu siellä enää, mutta en halua antaa kolmen pennin uutissivustolle sitä skuuppia, että olen menossa naimisiin.
”Mitä töitä sä niinku tarkalleen teet?” toimittaja kysyy.
”No mä oon varmaan tällä hetkellä eniten kirjailija ja sit mulla on uus ammatti: social media influencer, valitettavasti.”
”Siis sä myyt joitain mehuja somessa.”
”Teejuomaa ja puhelinliittymiä tällä hetkellä.”

Holma kohdistaa kriittisen laserkatseensa omiin toimiinsa ja niiden joskus merkillisiin motiiveihin sekä ulkoisten olosuhteiden asettamiin rajoitteisiin ja holmalaisittain halveksittaviin piirteisiin. Välillä hän käy keskustelua korkeampien voimien, saatanan ja jumalan kanssa. He käyvät epätasaista kilpailua kirjoittajan sielustaan. Jumala jää häviölle, sillä hän ei anna mitä päähenkilö haluaa, vaan mitä hän jumalan mielestä tarvitsee.

Sivut: 1 2