Tatiana de Rosnay : Nimeni on Sarah (suomentanut Irmeli Ruuska. Bazar, 2014. 2. painos, ensimmäinen painos julkaistu nimellä Avain, WSOY 2008)
"Kun kirjoitin romaania Nimeni on Sarah, en olisi ikinä uskonut, miten tyystin se mullistaisi elämäni.
Heinäkuu 2001. Rue Nélaton, Pariisi. Menin ensimmäistä kertaa Vélodrome d'Hiverin ratsian tapahtumapaikalle. Minun piti saada nähdä tuo katu. Oli kuuma ja painostava ilma niin kuin sinä synkkänä torstaina vuonna 1942. Monien ikäpolveni ranskalaisten tavoin en tiennyt ratsiasta paljonkaan. En tuntenut sen kammottavia yksityiskohtia.
En tiennyt, että Ranskan viranomaiset olivat pidättäneet neljätuhatta lasta, enimmäkseen ranskalaisia, ja sulkeneet heidät tänne vanhempiensa kanssa epäinhimillisiin oloihin.
En tiennyt, että Ranskan poliisi muutamaa päivää myöhemmin riistäisi nuo 2-12 vuotiaat lapset pois vanhemmiltaan.
En tiennyt, että nuo lapset lähtisivät ranskalaisissa junissa yksin kohti kuolemanleirejä ja että yksikään heistä ei palaisi."
Tatiana de Rosnayn kirja näyttää millaisia seurauksia piilotettu trauma tai vuosikymmeniä kestänyt selvittämättömän salaisuus voivat saada aikaan niin yksilöiden, perheiden kuin valtionkin kohdalla. Aikatasoja on kaksi. Toinen on nykyaikaan, 2000-luvun alkuun sijoittuva, jonka kertoja on amerikkalais-ranskalainen toimittaja Julia Jarmond. Toinen on 1942 käynnistyvä kertomus kymmenvuotiaasta Sarah Starzynskistä, Pariisissa puolanjuutalaiseen pakolaisperheeseen syntyneestä tytöstä. Kirjan alkupuolella kuvataan tapahtumia vuorotellen kummankin näkökulmasta. 1950-luvulla Sarahin jäljet häviävät ja kerronta keskittyy toimittaja Jarmondin Sarahia koskevaan selvitystyöhön.
Kirjan alussa Julia Jarmond sai päätoimittajalta tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli amerikkalaiseen viikkolehteen lehteen Seine Scenes. Julia oli ollut lehdessä töissä kuusi vuotta. Hän oli vähän yli 40 ja asunut Pariisissa jo 25 vuotta. Hän oli naimisissa arkkitehti Bertrand Tézacin kanssa ja heillä oli 11-vuotias tytär Zoë. Artikkelin aihe oli Vél d'Hivin lähestyvä 60-vuotispäivä. 16.7.1942 tuhansia juutalaisia teljettiin velodromille odottamaan kuljetusta keskitysleiriin. Ranskalaiset poliisit eivät ainoastaan täyttäneet saksalaisten vaatimuksia luovutettavien määristä, he halusivat ylittää ne. Päätoimittaja Joshua ei halunnut nyyhkytarinaa tapahtuneesta. Ei tunteilua, vaan faktoja ja todistajanlausuntoja. "Ja vetoavia kunnon kuvia". Hän myös varoitti tehtävän vaikeudesta. Ranskalaiset eivät mielellään puhu Vichyn hallituksen aikaisista tapahtumista. Tämän toimittaja Jarmond sai useaan otteeseen havaita.
"'Leirikö?' hän sanoi. 'Haluatte siis tietää, missä se leiri oli?'
Nyökkäsimme.
'Eipä siitä ennen ole kyselty', hän mutisi. Hän nyki korista pilkistäviä purjoja ja vältteli katsetta.
'Tiedättekö, missä se oli?' minä intin.
Mies yskähti.
'Tottakai minä tiedän. Olen asunut täällä ikäni. Penskana en tiennyt mikä leiri se oli. Ei siitä puhuttu. Oltiin kuin sitä ei olisikaan. Tiedettiinhän me, että se liittyi jotenkin juutalaisiin, mutta ei siitä kyselty. Ei uskallettu. Kukaan ei ollut tietääkseen.'
'Onko leiristä jäänyt mitään erityistä mieleen?' minä kysyin.
'Oltiin jotain viidentoista korvilla', mies muisteli. 'Kesällä -42 asemalta tuli laumoittain juutalaisia, ne kulkivat tätä katua. Tästä näin.' Miehen koukistunut sormi osoitti leveää katua, jolla me seisoimme. 'Avenue de la Garea myöten. Hirveä määrä juutalaisia. Ja yhtenä päivänä kuului meteliä. Kauhea mekkala. Meidän väki asui aika kaukana leiristä. Mutta kuului se meillekin. Pauhu kiiri koko kaupungin yli. Sitä kesti kaiken päivää. Kuulin, miten meidän väki puhui naapureiden kanssa. Äidit oli kuulemma erotettu lapsistaan siellä leirillä. Mitä varten? Ei me tiedetty. Näin, miten joukko juutalaisnaisia marssi asemalle. Tai eivät ne marssineet. Hoippuivat vain itkien tietä myöten poliisien komennuksessa.'
Miehen katse lipui taas kadulle hänen muistellessaan tapausta. Sitten hän murahti ja tarttui taas koriinsa.
'Yhtenä päivänä leiri oli tyhjä', hän sanoi. 'Ajattelin, että juutalaiset olivat lähteneet. En minä tiennyt minne. Heitin sen mielestäni. Niin me kaikki. Ei siitä puhuta. Ei sitä haluta muistaa. Osa täkäläisistä ei edes tiedä.'"
Artikkeli tuli valmiiksi, mutta aihe ei jättänyt Juliaa rauhaan. Kävi ilmi, että Tézacin perhe oli hyötynyt monien muiden pariisilaisten tavoin asunnon aikaisempien asukkaiden karkotuksesta. Taloudellisen hyödyn lisäksi perhe oli kokenut järkytyksen, jonka he halusivat visusti piilottaa. Salaisuuksien verhon vähitellen raottuessa tapahtumien keskipakoisvoimat alkoivat repiä rikki kirjan henkilösuhteita.
Tatiana de Rosnay käyttää varmasti omia kokemuksia toimituksellisesta työstä. Hän kirjoittaa itsekin ranskalaisiin aikakauslehtiin kirjailijantyönsä ohella. Hän on syntynyt 1961 Ranskassa mutta muuttanut jo lapsena Yhdysvaltoihin ja opiskellut Englannissa. Lisäksi hänen perhetaustansa on hyvin kosmopoliittinen. Perheellä on ranskalais-englantilais-venäläiset juuret. Mahdollisesti hän kuvaa omia ulkopuolisuuden tunteitaan päähenkilönsä Julienin suulla:
"Opin, että muut ranskalaiset haukkuvat pariisilaisia 'koirankuonolaisiksi' lorun Parisien, tête de chien mukaan. Pariisilaiset eivät selvästikään herätä heissä ihastusta. Kukaan ei rakasta Pariisia niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ylpeile kotikaupungillaan niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ole puoliksikaan niin pöyhkeä, koppava, omahyväinen ja samalla vastustamaton. Mietin, miksi minä rakastin Pariisia niin suuresti. Ehkä siksi, että se ei antautunut minulle. Se häälyi kutkuttavan lähellä, mutta muistutti, mikä on paikkani. Olin amerikkalainen. Olisin aina amerikkalainen. L'Américaine."
Parasta kirjassa ovatkin mielestäni paikkojen tarkat kuvaukset sekä nykyaikaisen uranaisen pohdinnat ja hänen tekemänsä suuret ratkaisut elämässään. Dialogi toimii niin hyvin, ettei tarvitse ihmetellä, että tämä kirja on kääntynyt elokuvaksi. Paikoin teksti tuntuu hiukan liiankin sujuvalta. Pieni rosoisuus olisi tehnyt kirjasta suurenmoisen. Nyt se kyllä koskettaa, sillä aihe on todella järkyttävä.
"Kirjaa ei ollut helppo saada julkaistuksi, sillä olin kaiken kukkuraksi kirjoittanut sen äidinkielelläni. Minun oli ollut pakko turvautua englanninkieliseen 'minääni' kuvatessani näitä Ranskan synkkää menneisyyttä käsitteleviä tapahtumia. Viiteen vuoteen kukaan ei huolinut käsikirjoitustani. Menneisyys häiritsi. Aihe häiritsi. ...
"En kirjoittanut romaania Nimeni on Sarah tuomitakseni ketään. Kirjoitin sen siksi, että ihmiset muistaisivat ne kauheudet, joita tapahtui kahdenkymmen minuutin kävelymatkan päässä kodistani, kotikaupungissani ja -maassani, seitsemänkymmentä vuotta sitten."
Hepreaksi: Zakhor, al tichkah.
Muista, älä unohda.
Tommi
Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000) Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002) Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)
Mrs. Woolf: ”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse. Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923. Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”
Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.
Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä. Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.
Mrs. Woolf: ”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille. Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”
Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.
Ulla Lenze: Josef Kleinin kolme elämää. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Like 2020.
On jo klisee, että natsiaate on kiinnostavaa materiaalia kirjallisuudessa. Välillä tekisi mieli tapella tätä totuutta vastaan, mutta minkäs teet: kun aihetta käsitellään tällä tavoin, kirjasta tulee vastustamattoman mielenkiintoinen, sukuhistoria, agenttitarina ja antisankarin kehityskertomus. Tätä natsikorttia kannattaa pelata.
Josef Kleinin kolme elämää perustuu tositapahtumiin, kirjailija Ulla Lenzen löytämään kirjeenvaihtoon, jota olivat käyneet hänen isoisänsä ja isosetänsä, oletettavasti kirjan veljesten Carlin ja Josefin esikuvat. Alkusanoissa kirjailija kuitenkin korostaa, että kirja ja Josef Kleinin henkilöhahmo ovat mielikuvituksen tuotetta.
Saksankielinen alkuteos Der Empfänger ilmestyi viime vuonna ja se oli hetimiten sensaatio ja Lenzen kansainvälinen läpimurtoteos. Kirjan oikeudet on myyty monille kielialueille. Suomalaiselle Like-kustantamolle pisteet nopeasta toiminnasta.
Josef Klein on pienikokoinen miekkonen, joka lähtee yksinään 1920-luvulla Saksan sekavista oloista siirtolaiseksi Amerikkaan. Hän arvelee lähtevänsä ikuisiksi ajoiksi pois, sillä kuten äitikin tietää, ”se, joka lähtee Amerikkaan, on poissa” (s. 84).
Saksalaiset eivät ole erityisen suosittuja New Yorkissa, mutta parikymppinen nuorukainen saa kuin saakin töitä painotalosta, jonka myllyt jauhavat mitä asiakas tilaa, vaikkapa lentolehtisiä sulassa sovussa mustille kansalaisaktivisteille ja valkoisen ylivallan kannattajille. Vapaa-aikanaan hän on aktiivinen radioamatööri.
Josefilla käy flaksi naismaailmassa, koska hänessä on ”James Cagney -tekijä: hivenen vino hymy, filmitähden ketunhymy. Yhdistettynä vaaralliseen hymyyn hänen pieni kokonsa oli monien naisten mielestä suorastaan puoleensavetävä” (s. 99).
Aika on sekavaa ja väkivaltaista, yllyttäen päivä kerrallaan -ajatteluun. Lenze kuvaa hienosti, miten New York kiehuu levottomuutta, muotoutuvia rintamalinjoja ja rotukiihkoilua. Amerikkalainen unelma ei ole kaikkia varten. Hitlerin teos Mein Kampf on New York Timesin bestsellerlistalla.
Ulla Lenzen kirjan alkuperäinen nimi Der Empfänger (saaja, vastaanottaja) kuvastaa hyvin päähenkilöä. Josef Kleinille tapahtuu asioita, eikä hän ole erityisen aktiivinen aloitteentekijä. Niinpä Amerikassa vierähtää peräti viisitoista vuotta töissä, jazzklubeilla, treffeillä ja radioharrastuksessa.
”Kunpa voisi olla vain ihminen, Josef ajatteli. Ihminen, joka syö, hengittää, nukkuu, käy töissä, flirttailee joskus naisten kanssa, mutta vain yli kolmekymmentävuotiaiden. Vain olla. Jossain vaiheessa hän oivalsi, että vaikeinta oli vain olla. Kaikki halusivat tehdä hänestä jotakin. Vaikka sitten saksalaisen, joka ei voinut mitään sille, että oli saksalainen.” (s. 71)
Kun toinen maailmansota syttyy, Saksan tiedustelupalvelu äkkää Josefin radistinkyvyt ja pakottaa hänet palvelukseensa.
Josef koettaa selittää itselleen vaadittavat palvelukset parhain päin, vaikka vaisto varoittaa. Raha on kuitenkin aina tervetullutta. Josef aavistaa joutuvansa maksamaan hinnan naiiviudestaan ja mukavuudenhalustaan, ja myös naisystävä Lauren painostaa häntä lopettamaan. Maanpetturuudesta voidaan tuomita jopa sähkötuoliin. Josef pelaa korttinsa kuitenkin viimeiseen asti – ja joutuu maksamaan hinnan.
Kirja liikkuu jaksoittain eri paikoissa ja neljällä eri vuosikymmenellä. Kerronta on täsmällistä ja tiivistä ja valottaa henkilöitä säälimättömästi. Kun vallan ja politiikan raskaat rattaat jauhavat, ihmiset tarrautuvat kuka mihinkin: rahaan, uuteen aatteeseen, päihteisiin, turruttavaan musiikkiin.
Vuonna 1949 Josef yrittää uutta alkua Carl-veljensä perheen luona pienessä Neussin kaupungissa. Miten hän selittää, että hän saapuu tyhjätaskuna, vaikka on neljän vuoden aikana lähettänyt runsaita avustuspaketteja pula-ajan Saksaan veljensä perheelle? Jännitteitä on ilma sakeanaan. Kaikkea ei pysty kertomaan heti. Selityksiä annetaan myöhemmin kirjeissä.
Ulla Lenze (kuva: Julien Menand)
”Tässä hän on yhtäkkiä jälleen kotimaassaan, mutta se on hajalla. Katu on täynnä raunioita, joiden seassa lapset leikkivät. Hän voisi ruveta osakkaaksi Carlin yritykseen, mutta se on viimeinen asia, mikä häntä kiinnostaa.
Hän matkii Carlin ääntä: Minä kuuntelin Lontoon radiota. Sanopa nyt, saitko sinä siellä Amerikassa tietoa siitä, mitä täällä tapahtuu? Etkö, miksi et? Vai saitko?” (s. 103)
Josef tähyää uutta alkua varmana siitä, että uudessa Saksassa ei ole hänelle tulevaisuutta. Hän haluaa alle 50-vuotiaana luoda jälleen nahkansa. Hänellä on kontakteja, hän ottaa yhteyksiä. Uusi alku löytyykin Etelä-Amerikasta, jossa entiset natsit havittelevat yhä paluuta Saksaan ja valtaan. Vaalit ovat tulossa. He toistelevat, että oli iso virhe lyödä hajalle Saksa, ainoa linnake kommunismia vastaan. Koko Saksa on vapautettava takaisin.
”Kun me voitamme syksyllä ja panemme Saksan taas järjestykseen, oletteko mukana?” (s. 251)
Josefia ei kuitenkaan kiinnosta osallistua valtapeleihin. Oman luonteensa mukaisesti hän tahtoo olla rauhassa – ja siirtyy vielä kerran uuteen osoitteeseen.
Lyön vetoa, että tästä kirjasta tehdään myös elokuva. Nimeksi kävisi vaikkapa Hitlerin radisti. Nimi kuvaisi ironisesti sitä, miten Josefin rakas radio- ja morsetusharrastus tärvääntyi: hän työskenteli Hitlerin hyväksi, vaikka kieltäytyi tiedostamasta sitä. Sillä lopulta hän oli vain mukavuudenhaluinen heppu, joka tahtoi pitää välimatkaa muihin.
”Hän kaipasi rauhaa ja sitä elintärkeää tunnetta, että hän voisi vain kadota maan päältä. Kadota, ja samaan aikaan kutsua ääniä asuntoonsa milloin häntä itseään huvitti.” (s. 123)
Bellow, Saul : Tartu tilaisuuteen. Suomentanut Pentti Saarikoski (Tammi, 1969)
Tämän täytyy olla toivottomuuden syvin mittauspiste. Nelikymppinen mies, Wilhelm Adler herää sotkuisessa hotellihuoneessa 50-luvun New Yorkissa. Hän näkee peilissä rasittuneet kasvot.
Mitä on tehtävissä, kun peilissä näkyy kuva miehestä, joka elämänsä alkupuolen on tehnyt pelkästään huonoja päätöksiä? Onko vain tyydyttävä asiain tilaan? Onko suunnan muutos mahdollinen? Vai onko lakattava katselemasta peileihin?
Wilhelm kertaa mielessään tähän astisen elämänsä päätökset, jotka kaikki ovat olleet ilmeisen virheellisiä ja jotka ovat johtaneet tähän alennustilaan. Hän on epäonnistunut elokuvanäyttelijä, opintonsa kesken jättänyt työtön myyntiedustaja, hän ei voi viedä vihille katolista naisystäväänsä sillä nykyinen vaimo ei suostu avioeroon, elatusmaksut ovat myöhässä, sillä vaimo ei suostu etsimään töitä vaan haluaa ensin opiskella lisää ja sitten pysyä kotona kahden lapsen kanssa ja vaatii aina vain enemmän rahallista tukea…
Epätoivoissaan mies on antanut viimeiset rahansa epämääräiselle keinottelijalle, joka on sijoittanut ne laardiin elintarvikepörssissä erään Wall Streetin firman laitakaupungin sivukonttorissa, tarvitsematta tallettaa lakisääteistä takuusummaa kokonaisuudessaan. Heillä on kolme varausta, jotka he ostivat neljä päivää sitten hintaan 12.96, ja hinta alkoi heti laskea ja laski yhä. Tämän aamun postissa olisi varmasti kehotus lisätakuun maksamiseksi. Sellainen tuli joka päivä. Kun pörssi tänään avautuu hän tulee näkemään, miten on käynyt.
Tainan ja Tommin aarrearkku 