Kalevalan sankarit Konstantinopolissa

JP (Juha-Pekka) Koskinen : Kalevanpoikien kronikka : historiallinen romaani (WSOY, 2018)

”Vieläkin minua pelotti Egil Vasenkätisen raivokkaat kiroukset, mutta kuta kauemmin häntä kuuntelin, sen paremmin sain hänen puheestaan selvää. Ja kun Egil huomasi, että kuuntelin hänen tarinoitaan mielelläni, hän innostui puhumaan minulle kuin omalle pojalleen eikä suinkaan uhannut heittää minua partaan yli. Hänen omat miehensä keksivät kummasti aina jotain muuta puuhaa, kun Egil ilmestyi heidän olkansa taakse höpöttämään.
   –  Näitä jokia seilasi jo esi-isäni. Vaikka nämä vääräleuat väittävät muuta, olen Rurikin sukua ja voisin olla vaikka Venäjänmaan ruhtinas! Mutta onko joku kirjoittanut minusta laulun laulua, ei ole! Leikarit ylistävät kaikkia muita paitsi minua. Jakamani olut ja hopea kyllä kelpaavat, hän murisi.
   Silmäilin laakeita aroja, joiden poikki joki hiljalleen soljui. Siellä täällä näkyi autioita kyliä. Osa oli poltettu, osa muuten vain hylätty. Matalien kumpujen takaa kohosi pölypilviä, joita näkymättömissä kiitävät ratsukot nostattivat, tai niin ainakin kuvittelin. Olin kuullut, että koko russien maa oli hajaannuksen tilassa. Idän mongolit tekivät kyliin ryöstäretkiä eikä ruhtinas Vladimirin kuoltua ollut ketään, joka olisi koonnut joukkoja puolustamaan kansaansa. Kovin joutuisasti Egilkin purttamme vei maiden halki. Jos tuuli tyyntyi, joka mies sai tarttua airoihin.”

Välkommen ombord! JP Koskisen Dnepriä pitkin seilaava knarri on lastattu reippailla seikkalijoilla Kalevan kankahilta. Pitkä matka vie lukijan ristiretkien aikakaudelle Miklagårdiin. Kun päähenkilöinä on sellaisia miehiä kuin Väinö Kalevanpoika ja Ahti Saarelainen, myös Lemminkäiseksi ja Kaukomieleksi kutsuttu sekä taitava seppä Seppo, voi päätellä, että nyt saadaan lukea Kalevalaa ihan uudesta kulmasta.

JP Koskinen käyttää tässäkin kirjassaan kertojana nuorehkoa poikaa. Väntti on Ahdin poika, mutta hänellä on suurempia taipumuksia tarinankerrontaan ja runoiluun kuin miekkataisteluihin. Ahti työntääkin hänet kasvatiksi Väinön taloon, jossa Väntti oppii lisää loitsuja. Väinö vie hänet käymään myös alisessa maailmassa tutustumassa sen väkeen. Väinö suree, sillä hänen omat poikansa ovat kuolleet pieninä ja runonlaulajien suku näyttää olevan sammumassa. Poikien kuolemaan liittyy eräitä kummallisia piirteitä, joita myös selvitellään kirjassa.

Alussa Konstantinopolissa käynnin tarkoitus tuntuu hämärältä, sillä Väntti pidettiin tarkasti tapahtumien ulkopuolella miesten käydessä omilla tahoillaan neuvotteluja merkittävien henkilöiden kanssa. He pääsivät kosketukseen peräti keisari Manuelin kanssa. JP Koskinen on perehtynyt jälleen historiallisiin taustoihin. Keisari Manuelin esikuva on hallitsija Manuel I Komnenos (1118-1180). Hänen hallituskautensa 1143-1180 sijoittui merkittävään käännekohtaan Bysantin historiassa. Hän toimi aktiivisesti maansa suurvalta-aseman palauttamiseksi ja harjoitti kunnianhimoista ulkopolitiikka. JP Koskinen käyttää etevästi tätä seikkaa luodessaan uskottavalta tuntuvan taustan kalevanpoikien vierailulle tuon ajan merkittävimpään voimakeskukseen. (Tästä innostuneena tarkistin Wikistä eräitä muitakin faktoja. Esimerkiksi kirjassa mainittu ”muslimien suurin johtaja” Nur-ed Din löytyi nimellä Nūr al-Dīn Mahmūd Zengī.)

Tämä ei ollut tekijän mukaan kalevanpoikien ensimmäinen retki Konstantinopoliin. Väntti kertoo kirjassa takautumin paitsi omista elämänvaiheistaan myös noiden aikaisempien retkien tapahtumista. Hän sai tosin kuulla erilaisia versioita niistä ja joutui täydentämään osan itse. Koskisen luoma palapeli onnistui pitämään minut otteessaan loppuun asti. Epäilen, että joku pala hukkui minulta matkan varrella, mutta eivät sankaritkaan tuntuneet aina olevan ihan samalla aallonpituudella.

Kotimaassa suomalaiset elivät vielä heimokeskeisissä yhteisöissä autuaan tietämättöminä uudesta Ristin-Kiesuksesta. Kauppamiehet ja sotilaat olivat kertoneet asiasta jotakin, mutta muuten maa vasta valmistautui vastaanottamaan käännytystyötä. Kun matkamiehet olivat palanneet kotimaahan, Väinö alkoi huolestua. Ruotsalaiset osoittivat koko ajan kasvavaa aktiivisuutta. Hän toivoi, että eri heimot voisivat yhdessä vastustaa ylivoimaisen Sverkerin mahtia.

Pahaksi onneksi Suomen heimot olivat kovin epäluuloisia Väinön pyrkimyksille. Kainuun kveenit ja Hämeen jäämit epäilivät Väinön havittelevan itse pääsyä kuninkaaksi. Lisäksi heimoilla oli myös omia sisäisiä sukujenvälisiä riitoja. Kovin vahvaa rintamaa ei näillä eväillä voitu rakentaa. Ei, vaikka Väinö, Seppo ja Ahti kukin vuorollaan oli käynyt Pohjolassa etsimässä vaimoa itselleen ja siten toivonut vahvistavan heimojen välisiä siteitä. Kirjan kuvaus Ahtin kosiomatkasta on kiehtovaa Kalevalan tulkintaa. Siinä esimerkiksi ratkeaa mikä on Sampo ja sen aikana käydään Tuonelan joella.

Kirjan loppupuolella Väinön lähetti saapuu Ahti Saarelaisen kartanolle kutsumaan miehiä Vanhamäkeen:

”    –  Nyt on hätä kädessä. Kauppiaat tiesivät kertoa, että kuningas Erikin laivoja lastataan jo. Itä-Götanmaan ja Uplannin ritarit juoksuttavat ratsujaan ruumaan ja kaikki Ruotsin sepät takovat lisää miekkoja, lähetti höpötti, eikä malttanut edes tulla alas ratsailta.
   –  Ei Ruotsista tänne hetkessä seilata, olenhan itsekin tuon matkan tehnyt monta kertaa. Mutta haen sotisopani ja tulen mukaasi, ettei Väinö saa pelosta halvausta tai sotke housujaan, Ahti naurahti.
   Minä istuin pihakivellä ja katselin, kuinka isäni kokosi tavaroitaan. Talvesta lähtien olin ollut Saarelaisen kartanolla, eikä Väinö ollut minua Vanhamäkeen kaivannut. Sinne oli jäänyt kirstuni, jossa oli Pyhän Tuomaan sormi, väärennetty Pyhä naula, kultakolikkoni ja piispa Henriltä saamani kirjanen. Ei ollut kukaan tuonut tavaroitani, vaikka varmasti Väinö tiesi, että olin taas elävien kirjoissa.
   Kun Ahti kiristi ratsunsa mahavyötä, hän vilkaisi minua.
   –  No, mitä siinä murjotat? Hae tavarasi ja pakkaa ne laukkuihin. Et kai kuvittele, että Väinö tulee toimeen ilman meitä? Ukko lie jo vanhuuden höperö, eikä saa riimuistakaan selvää ilman sinua.”

JP Koskinen käyttää kalevalamittaa paikoin tekstinsä koristelemiseen. Se antaa miellyttävän vanhahtavan leiman, mutta sitä ei onneksi ole ylenpalttisesti. Muutamat runot ja loitsut sopivat tarinan henkeen sitä värittäen. Suurimman yllätyksen koin aivan kirjan lopussa. Se käänsi riemastuttavasti tämän seikkailullisen kronikan jälleen uuteen asentoon.

Tommi

Hullu kolmesti murehtii. Kerran ennen, kerran kun kohdalle sattuu, kerran vielä menneitä muistellessa.

Ahti Saarelainen, soturi

”Kirjoitan koska en osaa puhua enkä elää”

Antti Holma : Kaikki elämästä(ni) (Otava, 2020)

”Saatana kaapi gruusialaisen ohrapadan yhdellä kullisormellaan lautaselta suuhunsa ja röyhtäisi ja pyysi sitten anteeksi. Hän kysyi, mitä kuuluu. Kului joitakin sekunteja ennen kuin saatana lisäsi myötätuntoisesti, että jos haluan itkeä, saan. Sanoin, ettei minua itketä, minua vituttaa ja väsyttää. Kassahenkilö kolautteli tuhkakuppeja pöytiin ja ennen kuin ehdin kaivaa oman tupakkani esiin, saatana oli jo ehtinyt löytää ja sytyttää yhden, jota hän nyt tarjosi minulle. Vedin kolmet, vihaiset savut ennen kuin kerroin saatanalle, että kaikki on huijausta, koko koulu, teatteri, taide-elämä, elämä, rakkaus, kaikki. Jokainen lupaus petetään, kaikki kaunis kuolee, yritys kohottautua jotakin oikeaa ja korkeampaa kohti tapetaan eikä mikään koskaan johda mihinkään.

”Saatana yritti näyttää siltä, että ottaisi minut vakavasti, mutta hän ei ollut hyvä näyttelijä, hän paljasti itsensä ja sanoin, että näin hänen lävitseen ja elämässäni oli jo tarpeeksi professoreita ja lehtoreita, jotka kohtaamisen ja kuuntelemisen sijaan nostivat viereisestä pöydästä rennosti kaljatuoppiaan ja sanoivat, että kyllä se siitä sitten vanhempana helpottaa. En halua, että minulla helpottaa, haluan tuntea jotain, että minuun edes sattuisi, tai pikemminkin niin, että jostain tulisi joku, joka vaikka hakkaisi minusta ulos sen taiteilijan, joka olen, mutta joka nyt ei pääse esiin. Minä olen valmis! Sellaisia opettajia on olemassa, sanoin ja heilautin kättäni niin, että tuhkaa lensi viimeisiin ohriin.”

Antti Holman, luomistuskaisen sielun havainnot elämästä(än) ja Suomesta on melkoinen lukukokemus. Sonkajärveltä alkava matka kulkee Helsingin ja Lontoon kautta päättyäkseen New Yorkiin. Siellä hän lopultakin saa kirjoitettua valmiiksi tämän työläästi valmistuvan teoksensa puolisonsa Manuelin pienessä asunnossa.

Antti Holma kirjoittaa vahvoista häpeän tunteistaan, avoimesti ja häpeilemättömästi. Avoimuus voi olla suurelta osin laskelmoituakin. Kirjassa Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa (2020) on hänen kirjoittamansa essee. Julkisuuskuvastaan hän kirjoittaa, että hän jakaa siitä niin paljon, että saatavilla on loputon määrä erilaisia versioita hänestä. Lopputuloksena hän ei silloin ole oikeastaan kertonut itsestään mitään, vaan on ollut ”näennäisavoin”.

Kirjassa on runsaasti herkullisia kohtauksia, jotka olisi helppo siirtää näyttämölle. Seuraavassa julkisuuden ja kuvitellun menestyksen loisto asetetaan kyseenalaiseen valoon, kun ”vihamielinen, huumorintajuton hieho haastattelee menneen talven tv-kasvoa”:

”Eli eli, vihaatsä Suomee”, toimittaja kysyy.
”Suomi on vähän niinku äiti. Sitä rakastaa enemmän ku mitään, mutta jos sen kanssa on kolme päivää pidempään, niin tulee hulluks”, lausun rutiinivastaukseni.
”Saanks mä olla suora?”
”Nyt jännittää.”
Toimittaja hymyilee taitavammin kuin aiemmin. Hän vetää henkeä ja sanoo, ettei kerta kaikkiaan ymmärrä, miten joku voi jättää kaikki työnsä suosionsa huipulla ja lähteä kalliiseen ja likaiseen suurkaupunkiin tekemään ”jotain”.
”En mäkään ymmärrä”, sanon, ”mut oli pakko liikkua.” Miksi puhun kuin joku unohdettu laulaja? Jatkan sanomalla, etten tiennyt olleeni minkäänlaisella huipulla, en varsinkaan suosion. En myöskään jättänyt töitäni, vaan olen tehnyt niitä koko ajan. Lontoo on etäisyytensä puolesta niin kuin joku Tampere, matkustaminen on lähinnä raskasta, ei niinkään aikaa vievää. Päätän toiseen rutiinivastaukseeni: ”Suomeen on aina kiva tulla, silloin ku siitä maksetaan.”
”Onks sulla siellä Lontoossa joku mies?”
”Mulla on siellä monta miestä.”
”Ookkei, ookkei. Mä luin sun vanhoja haastatteluja ja mulle tuli semmonen olo, että sulla on joku salaisuus siellä.”
”Mulla on ihan vitun monta salaisuutta”, sanon ja mietin, pitäisikö minun kertoa, etten asu siellä enää, mutta en halua antaa kolmen pennin uutissivustolle sitä skuuppia, että olen menossa naimisiin.
”Mitä töitä sä niinku tarkalleen teet?” toimittaja kysyy.
”No mä oon varmaan tällä hetkellä eniten kirjailija ja sit mulla on uus ammatti: social media influencer, valitettavasti.”
”Siis sä myyt joitain mehuja somessa.”
”Teejuomaa ja puhelinliittymiä tällä hetkellä.”

Holma kohdistaa kriittisen laserkatseensa omiin toimiinsa ja niiden joskus merkillisiin motiiveihin sekä ulkoisten olosuhteiden asettamiin rajoitteisiin ja holmalaisittain halveksittaviin piirteisiin. Välillä hän käy keskustelua korkeampien voimien, saatanan ja jumalan kanssa. He käyvät epätasaista kilpailua kirjoittajan sielustaan. Jumala jää häviölle, sillä hän ei anna mitä päähenkilö haluaa, vaan mitä hän jumalan mielestä tarvitsee.

Sivut: 1 2