Kalevalan hyvät, pahat ja rumat

Kalevalan hyvät ja hävyttömät / toimittaneet Ulla Piela, Seppo Knuutila, Tarja Kupiainen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)

”Kalevala on monessa mielessä maskuliinisen näkökulman leimaama: sen pohjana olevaa sankariepiikkaa on esitetty vahvasti miehen suulla ja miehen mielen läpi, sen on myös mies taltioinut. Myös Kalevalasta kirjoittaneet, sitä tulkinneet ja tutkineet, sekä sen esittämisestä ja kuvaamisesta meritoituneet taiteilijat ja säveltäjät ovat olleet pääsääntöisesti miehiä aivan viime vuosikymmenille asti. Siksi naiset ovat jääneet verrattain sivullisiksi sekä itse eepoksessa että sitä käsittelevissä tutkimuksissa ja taideteoksissa.”

Sinikka Vakimo artikkelissaan Louhi – sopimaton nainen?

JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka [esittely blogissa] oli mainio muistutus itselleni oman Kalevala-tietämykseni ohuudesta. Koska kärsivällisyys ei riitä alkuteoksen kahlaamiseen, on tartuttava sen selitysteoksiin. Kalevalan hyvät ja hävyttömät on monipuolinen katsaus kansalliseepoksemme eri teemoihin ja henkilöihin. Nykytutkijoiden tulkinnat avaavat sitä virkistävän tuoreesta näkökulmasta. Kirjan toimittajien toive on tuoda ”Kalevala lähemmäksi kansamme niitäkin piirejä, jotka ovat siitä vieraantuneet”. Tekijöiden mielestään Kalevalaa ei voi haudata, koska sen henkilöhahmot ajattelevat meissä edelleen myyttien tapaan. Kirjasta tehdyt visualisoinnit ovat myös osa kollektiivista mielikuvastoamme.

Televisiosarjasta Rauta-aika syntyi aikanaan melkoinen keskustelu. Stig Söderholm kirjoittaa aiheesta luvussa Rauta-ajan hauraat sankarit. Kielteisten kannanottojen taustalla oli kansallisen retoriikan kautta rakentunut lukutapa. Kalevalaa on pidetty kansallisena monumenttina ja yhtenäisenä eepoksena. Sen henkilöiden nähdään edustavan jollain tavoin suomalaisuuden henkistä perintöä. Tällainen nationalistinen tulkintakehys on 1800-luvulta lähtien elänyt harvinaisen voimakkaasti, joten ei ole yllättävää, että irrottautuminen kansallisesta tulkintatavasta ei onnistunut vielä 1980-luvulla. Nykyään tuota tulkintaa ja sen kuvastoa on alettu haastaa. Me Too -kampanjan tiimoilta Ateneumilta vaadittiin jo selitystä Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin esilläolosta [artikkeli Ilta-Sanomissa 5.2.2018].

Kalevalan hyvät ja hävyttömät sisältää kaikkiaan 17 artikkelia eri kirjoittajilta. Ne on ryhmitelty kolmeksi kokonaisuudeksi:
     Luonteet eeppisellä näyttämöllä
     Perikuvien muunnelmia
     Naisia toisin silmin

Artikkelien pituus vaihtelee, samoin kirjoittajien ote. Esimerkiksi teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Pirkko Kurikka kirjoittaa hyvin henkilökohtaisen kokemuksen Kalevala-aiheisen teatteriesityksen valmistelusta. On kiinnostavaa lukea miten näyttelijä omaksuu roolihahmonsa ja millaisia vaikutuksia se voi saada aikaan (Mitä Ainon muori minulle opetti) .

Henkilöhahmoja tieteellisemmin lähestyvät artikkelit ovat myös kiehtovia. Professori Anna-Leena Siikala valaisee perusteellisesti Väinämöisen luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia. Myyttisen sankarin piirteitä voidaan kutoa nykyäänkin vaikkapa poliittisten johtajien hahmoon (Väinämöinen – poliittinen johtajuus ja myyttinen ajattelu).

Kalevalan kokoajan Elias Lönnrotin hahmo vilahtaa monessa artikkelissa. Kalevalan suhde kansanrunoihin on mietityttänyt tutkijoita oikeastaan eepoksen synnystä alkaen. Itse asiassa Lönnrotin oma kantakin vaihteli. Aluksi hän piti eeppisiä runoja myyttisinä. Kokoamistyön edistyessä hänen kantansa alkoi muuttua. 1835 ilmestyneen Kalevalan esipuheessa hän katsoo runojen perimmältään kuvaavan Suomen varhaisinta historiaa. Koska virallista historiankirjoitusta ei tuolloin vielä juuri ollut, kansanrunoudesta tuli merkittävä tiedon lähde. Kalevala tarjosi maamme muinaishistoriaa kaikille hyväksyttävässä muodossa.

Lönnrot havaitsi myös, miten runonlaulajat saattoivat muokata eri tapahtumien juonenkulkua. Tämä ilmeisesti rohkaisi häntäkin tekemään isoja rakenteellisia ratkaisuja kokonaisuuteen. Kalevalan kertomukset Ainosta ja Lemminkäisestä sisältävät aiheita useista eri runoista.

”Lemminkäisen ympärille luotu kirjallinen kaunomaalailu oli luonnollisesti sidoksissa aikansa romanttiseen henkeen. Joka tapauksessa Lönnrotin käsitykset Lemminkäisen sankaruudesta johtivat siihen, että hän yhdisti alkuperäisissä runoissa useaan henkilöhahmoon liitettyjä aihelmia Lemminkäiseen. Näitä ovat etenkin Ahti Saarelaisesta kertovat runot ja Kaukamoisen eli Kaukomielen nimiin liitetyt runoaiheet sekä Hiiden hirven hiihdäntä, jonka sankarina Lemminkäinen toisinaan esiintyi. Myös eri laulajilta kerätyissä muistiinpanoissa Lemminkäinen esiintyy monien runojen päähenkilönä. Lemminkäinen täydensi myös eepoksen pääsankareiden, Väinämöisen ja Ilmarisen henkilöhahmoja ja luonnekuvia.”

Lauri Harvilahti ja Elina Rahimova artikkelissa Lieto Lemminkäinen – seikkailunhaluinen rehvastelija vai myyttinen sankari?

Naistutkimuksen esiinmarssin myötä on alettu arvioida tarkemmin Lönnrotin näkemystä. On herännyt kysymys, missä määrin hänen oma näkemyksensä on vaikuttanut naistyyppien muotoutumiseen ja miten se on eronnut kalevalaisen kansanrunouden ja mytologian naiskuvista. Kun Lönnrot virtaviivaisti kansallisen sankarieepoksen juonta, hän samalla tuli ohentaneeksi alkuperäisrunojen naishahmojen persoonaa. Etualalle tuli itsensä voittaminen ja päämääräsuuntautunut miehinen toiminta. Kirjassa siteerataan muutamaan otteeseen Patricia E. Sawinia, jolla on paljon sanomista siitä, miten naiset ovat joutuneet maksamaan Lönnrotin dramaturgisista ratkaisuista.

Tutkija Arto Jokisen artikkeli Naisia tohtori Lönnrotin leikkauspöydällä päättää kirjan ja käsittelee kyseistä aihetta. Siinä Arto Jokinen kysyy potiko Lönnrot naisvihaa vai Sawin miesvihaa. Jokinen tarkastelee kahta keskeistä hahmoa Louhea sekä Ainoa, ja millainen miesnäkökulma heidän kohtalostaan ja heitä koskevasta tekstistä paljastuu. Eepos heijastaa väistämättä 1800-luvun lopun suomalaista arvomaailmaa.

”Kalevalan Aino-runoelma sisältää yhtäältä idealisoidun naiskäsityksen, jonka mukaan naisen tulee alistua ensin vanhempiensa ja sitten miehen tahdon alaisuuteen. Naiseen liittyviä positiivisia luonteenpiirteitä ovat passiivisuus ja alistuminen. Toisaalta runoelmaan sisältyy opetus, että näitä passiivisia objekteja tulee kohdella oikein. Vaikka Aino kostaa Väinämöiselle pilkkaamalla tätä, runo ei kyseenalaista miehen omistusoikeutta naiseen.
Sawin esittää artikkelissaan, että Lönnrot käytti ’naishahmoja oikeuttamaan, tukemaan ja kehystämään miesten toimintoja’. Ainon kohtalo tukee tutkijan tätä väitettä. Jo yksistään runoelman paikan vaihtuminen vanhan ja uuden Kalevalan välillä viittaa tähän.”

Vuonna 1849 ilmestyi ns. Uusi Kalevala, johon Lönnrot oli tehnyt merkittäviä muutoksia Kalevalan ensimmäiseen painokseen verrattuna. Sampo-myytin asema tuli nyt korostuneesti esille, kun Ainon hukkuminen tapahtui kirjan alkupuolella. Se perusteli paremmin, miksi Väinämöinen joutui lähtemään etsimään uutta morsianta Pohjolasta. Kalevalan hyvät ja hävyttömät paljastaa myös tekijät, miksi tietäjä Väinämöinen oli niinkin onneton tapaus silloisilla avioliittomarkkinoilla. Kirja saa lukijan väkisinkin ihmettelemään miten merkillisen rakkaudeton koko eepos itse asiassa onkaan.

Joten jos Kalevala yhtään kiinnostaa, niin tämä kirja on mainio johdanto siihen. Lukemisen arvoinen on jo pelkästään Louhen osaksi tullut maineen vuoristorata. Ensin hänen roolinsa oli kirjallisuudessa käytetty vihollishahmon arkkityyppi. Akseli Gallen-Kallelan maalaama Louhea kuvaava hirviö tuonpuoleisesta saa edelleen kylmät väreet aikaan. Myöhemmin Louhen arvo tunnustettiin ja hänestä tuli muun muassa Kalevalaisten Naisten Liiton vertauskuvallinen esiäiti.
Loppukaneettina voi mainita, että myös me, aikaansaapia naisia arvostavat kuopiolaiset, ymmärrämme kunnioittaa sampo-ajatuksen keksijää. Kalevalan juhlavuonna 1985 Louhi sai patsaan pääkirjastomme eteen.

Tommi

Kalevalan sankarit Konstantinopolissa

JP (Juha-Pekka) Koskinen : Kalevanpoikien kronikka : historiallinen romaani (WSOY, 2018)

”Vieläkin minua pelotti Egil Vasenkätisen raivokkaat kiroukset, mutta kuta kauemmin häntä kuuntelin, sen paremmin sain hänen puheestaan selvää. Ja kun Egil huomasi, että kuuntelin hänen tarinoitaan mielelläni, hän innostui puhumaan minulle kuin omalle pojalleen eikä suinkaan uhannut heittää minua partaan yli. Hänen omat miehensä keksivät kummasti aina jotain muuta puuhaa, kun Egil ilmestyi heidän olkansa taakse höpöttämään.
   –  Näitä jokia seilasi jo esi-isäni. Vaikka nämä vääräleuat väittävät muuta, olen Rurikin sukua ja voisin olla vaikka Venäjänmaan ruhtinas! Mutta onko joku kirjoittanut minusta laulun laulua, ei ole! Leikarit ylistävät kaikkia muita paitsi minua. Jakamani olut ja hopea kyllä kelpaavat, hän murisi.
   Silmäilin laakeita aroja, joiden poikki joki hiljalleen soljui. Siellä täällä näkyi autioita kyliä. Osa oli poltettu, osa muuten vain hylätty. Matalien kumpujen takaa kohosi pölypilviä, joita näkymättömissä kiitävät ratsukot nostattivat, tai niin ainakin kuvittelin. Olin kuullut, että koko russien maa oli hajaannuksen tilassa. Idän mongolit tekivät kyliin ryöstäretkiä eikä ruhtinas Vladimirin kuoltua ollut ketään, joka olisi koonnut joukkoja puolustamaan kansaansa. Kovin joutuisasti Egilkin purttamme vei maiden halki. Jos tuuli tyyntyi, joka mies sai tarttua airoihin.”

Välkommen ombord! JP Koskisen Dnepriä pitkin seilaava knarri on lastattu reippailla seikkalijoilla Kalevan kankahilta. Pitkä matka vie lukijan ristiretkien aikakaudelle Miklagårdiin. Kun päähenkilöinä on sellaisia miehiä kuin Väinö Kalevanpoika ja Ahti Saarelainen, myös Lemminkäiseksi ja Kaukomieleksi kutsuttu sekä taitava seppä Seppo, voi päätellä, että nyt saadaan lukea Kalevalaa ihan uudesta kulmasta.

JP Koskinen käyttää tässäkin kirjassaan kertojana nuorehkoa poikaa. Väntti on Ahdin poika, mutta hänellä on suurempia taipumuksia tarinankerrontaan ja runoiluun kuin miekkataisteluihin. Ahti työntääkin hänet kasvatiksi Väinön taloon, jossa Väntti oppii lisää loitsuja. Väinö vie hänet käymään myös alisessa maailmassa tutustumassa sen väkeen. Väinö suree, sillä hänen omat poikansa ovat kuolleet pieninä ja runonlaulajien suku näyttää olevan sammumassa. Poikien kuolemaan liittyy eräitä kummallisia piirteitä, joita myös selvitellään kirjassa.

Alussa Konstantinopolissa käynnin tarkoitus tuntuu hämärältä, sillä Väntti pidettiin tarkasti tapahtumien ulkopuolella miesten käydessä omilla tahoillaan neuvotteluja merkittävien henkilöiden kanssa. He pääsivät kosketukseen peräti keisari Manuelin kanssa. JP Koskinen on perehtynyt jälleen historiallisiin taustoihin. Keisari Manuelin esikuva on hallitsija Manuel I Komnenos (1118-1180). Hänen hallituskautensa 1143-1180 sijoittui merkittävään käännekohtaan Bysantin historiassa. Hän toimi aktiivisesti maansa suurvalta-aseman palauttamiseksi ja harjoitti kunnianhimoista ulkopolitiikka. JP Koskinen käyttää etevästi tätä seikkaa luodessaan uskottavalta tuntuvan taustan kalevanpoikien vierailulle tuon ajan merkittävimpään voimakeskukseen. (Tästä innostuneena tarkistin Wikistä eräitä muitakin faktoja. Esimerkiksi kirjassa mainittu ”muslimien suurin johtaja” Nur-ed Din löytyi nimellä Nūr al-Dīn Mahmūd Zengī.)

Tämä ei ollut tekijän mukaan kalevanpoikien ensimmäinen retki Konstantinopoliin. Väntti kertoo kirjassa takautumin paitsi omista elämänvaiheistaan myös noiden aikaisempien retkien tapahtumista. Hän sai tosin kuulla erilaisia versioita niistä ja joutui täydentämään osan itse. Koskisen luoma palapeli onnistui pitämään minut otteessaan loppuun asti. Epäilen, että joku pala hukkui minulta matkan varrella, mutta eivät sankaritkaan tuntuneet aina olevan ihan samalla aallonpituudella.

Kotimaassa suomalaiset elivät vielä heimokeskeisissä yhteisöissä autuaan tietämättöminä uudesta Ristin-Kiesuksesta. Kauppamiehet ja sotilaat olivat kertoneet asiasta jotakin, mutta muuten maa vasta valmistautui vastaanottamaan käännytystyötä. Kun matkamiehet olivat palanneet kotimaahan, Väinö alkoi huolestua. Ruotsalaiset osoittivat koko ajan kasvavaa aktiivisuutta. Hän toivoi, että eri heimot voisivat yhdessä vastustaa ylivoimaisen Sverkerin mahtia.

Pahaksi onneksi Suomen heimot olivat kovin epäluuloisia Väinön pyrkimyksille. Kainuun kveenit ja Hämeen jäämit epäilivät Väinön havittelevan itse pääsyä kuninkaaksi. Lisäksi heimoilla oli myös omia sisäisiä sukujenvälisiä riitoja. Kovin vahvaa rintamaa ei näillä eväillä voitu rakentaa. Ei, vaikka Väinö, Seppo ja Ahti kukin vuorollaan oli käynyt Pohjolassa etsimässä vaimoa itselleen ja siten toivonut vahvistavan heimojen välisiä siteitä. Kirjan kuvaus Ahtin kosiomatkasta on kiehtovaa Kalevalan tulkintaa. Siinä esimerkiksi ratkeaa mikä on Sampo ja sen aikana käydään Tuonelan joella.

Kirjan loppupuolella Väinön lähetti saapuu Ahti Saarelaisen kartanolle kutsumaan miehiä Vanhamäkeen:

”    –  Nyt on hätä kädessä. Kauppiaat tiesivät kertoa, että kuningas Erikin laivoja lastataan jo. Itä-Götanmaan ja Uplannin ritarit juoksuttavat ratsujaan ruumaan ja kaikki Ruotsin sepät takovat lisää miekkoja, lähetti höpötti, eikä malttanut edes tulla alas ratsailta.
   –  Ei Ruotsista tänne hetkessä seilata, olenhan itsekin tuon matkan tehnyt monta kertaa. Mutta haen sotisopani ja tulen mukaasi, ettei Väinö saa pelosta halvausta tai sotke housujaan, Ahti naurahti.
   Minä istuin pihakivellä ja katselin, kuinka isäni kokosi tavaroitaan. Talvesta lähtien olin ollut Saarelaisen kartanolla, eikä Väinö ollut minua Vanhamäkeen kaivannut. Sinne oli jäänyt kirstuni, jossa oli Pyhän Tuomaan sormi, väärennetty Pyhä naula, kultakolikkoni ja piispa Henriltä saamani kirjanen. Ei ollut kukaan tuonut tavaroitani, vaikka varmasti Väinö tiesi, että olin taas elävien kirjoissa.
   Kun Ahti kiristi ratsunsa mahavyötä, hän vilkaisi minua.
   –  No, mitä siinä murjotat? Hae tavarasi ja pakkaa ne laukkuihin. Et kai kuvittele, että Väinö tulee toimeen ilman meitä? Ukko lie jo vanhuuden höperö, eikä saa riimuistakaan selvää ilman sinua.”

JP Koskinen käyttää kalevalamittaa paikoin tekstinsä koristelemiseen. Se antaa miellyttävän vanhahtavan leiman, mutta sitä ei onneksi ole ylenpalttisesti. Muutamat runot ja loitsut sopivat tarinan henkeen sitä värittäen. Suurimman yllätyksen koin aivan kirjan lopussa. Se käänsi riemastuttavasti tämän seikkailullisen kronikan jälleen uuteen asentoon.

Tommi

Hullu kolmesti murehtii. Kerran ennen, kerran kun kohdalle sattuu, kerran vielä menneitä muistellessa.

Ahti Saarelainen, soturi

Välipalaksi vatsaystävällistä Kalevalaa

Satalatva : Kalevala uusin silmin / Toimittaneet: Salla Simukka ja Siri Kolu (Tammi, 2021)


Johanna Sinisalo:
"Valtalajin siittäjillä on taipumus järjestellä ja kontrolloida jälkeläistensä lisääntymis- ja laumautumiskäytöstä. On yleistä koettaa painostaa nuorempaa sukupolvea suhteisiin alfayksilöiden kanssa. Erityisesti nuorten naaraiden kumppanivalintoja johdatellaan ja säädetään. Näkyvissä on laajempikin trendi, että urosoletetut ikään katsomatta kokevat tarpeelliseksi suorasti tai epäsuorasti rankaista nuoria naaraita siitä, jos heidän seksuaalisuutensa on urosten saavuttamattomissa."

Edellä oleva on Johanna Sinisalon pohdintaa Kalevalan Aino-legendasta:

Annoit minun poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi,
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle.

Se oli surma nuoren neien,
loppu kaunihin kanasen.

Ote sisältyy hänen osuuteensa tässä kokoelmateoksessa ja sen otsikko on Tuonen tytin tili- ja tutkimuskirjat. Etenkin uros- mutta myös ihmis-oletetut yleensä saavat niin ihanasti raippoja, että hyvää tekee. Öykkäröivä käytöksemme lähimmäisiä ja muuta luomakuntaa kohtaan täyttää nimittäin Tuonen virtaa sellaisella vauhdilla, että asioihin on tultava muutos. Valtalajin toiminnasta johtuvat ja Tuonelan tilikirjoihin kirjatut ns. Collateral damage -vahingot satuttavat sekä kohdalle osuvia syyttömiä että lukijaa.

Kadehdin nykynuoria. Meidän ikäluokkamme turhautui kouluissa klassikoiden parissa, kun hyvää tarkoittavat opetusministeriön virkamiehet ja nöyrät opettajat runnoivat opetussuunnitelmaa läpi. Emme kuuna kullan valkeana osanneet uneksiakaan, että niitä voi lukea myös näin.

Siri Kolu ja Salla Simukka kehottavat alkusanoissa kuvittelemaan metsää, jossa ovat kaikki maailman puut. Niiden juuret kietoutuvat toisiinsa ja ne ovat myyttejä, joita on kerrottu vuosisatojen ajan. Metsän keskellä on ikipuu, valtava tammi, Satalatva. Sen runko on ikiaikainen ja haaroittuu koko maailman yli. Tarinatkin haarautuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin oksat. Tähän Satalatvaan on koottu 16 kirjailijan näkemyksiä ja uusia tulkintoja Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Kattaus on ihailtavan kirjava ja käy aikuiseenkin makuun. Kustantaja on luokitellut kirjan yli 15 vuotiaille, joten se on sallittu myös meille kuusikymppisillekin. Ja sitä kannattaa lukea.

Kirja on varsin ajankohtainenkin. Tätä työstäessäni luin Twitterissä (10.12.) miten Mikael Jungner ja Sture Fjäder ylistävät osakesäästämisen autuutta. Lapsilisät pitää ehdottomasti sijoittaa osakkeisiin, jotta kansankapitalismi leviää ja voimme entistä pulskemmin. Mutta kun onneton olin juuri eilen sattunut lukemaan Satalatvasta Karo Hämäläisen osuuden Kalevalan pörssikatsaukset, niin tuollaiset puheet alkoivat väkisinkin naurattaa:

Karo Hämäläinen:
   "Taaleri-varainhoitoyhtiö julkaisi tänään laajalti huomiota herättäneen markkinakatsauksen, jossa arveltiin, että koko talous pohjautuu vain taitavien tarinankertojien luomiin mielikuviin. Katsauksessa siteerataan syväkurkkua, joka myöntää laulaneensa jokaisen laakson ja kujertaneensa kunkin kuusikon.
   'Jos sijoittajien usko tarinoihin horjuu, edessä voi olla vakava korjausliike', Taalerin raportin kirjoittajat päättelevät.
   Mikäli koko maailma on mielikuvituksen tuotetta, osakkeiden hintatasojen kestävyyttä koetellaan."

Talous on uskon asia. Muuten ei huhuilla heilutella pörssikursseja. Entä sitten Mike Pohjolan osuus kirjassa aiheena Kunniaton sukupolvi. Hän kirjoittaa sotakirjeenvaihtajan kokemuksista Väinölän ja Pohjolan konfliktissa:

   "Vaikka heidän kuninkaansa Lemminkäinen kertoo, että he taistelevat puolustaakseen oikeudenmukaisuutta ja Saaren vapautta, harva häkeltyisi, jos paljastuisi, että koko sodan tarkoitus on varastaa Sampo. He suorastaan odottavat, että heille valehdellaan.
   Jos heidän päällään roikkuu kysymys, se on sama, joka on kohdannut jokaista sotaan lähetettyä sukupolvea: Osaavatko nämä nuoret sotia?"

Viime aikoina on taidettu puhua sotien ja sotaan lähtevien perimmäisistä motiiveista. Joillekin "Sota Oikeuden Puolesta" voi olla jatkoa aikaisemmille vanhoille riidoille. Tai sitten Mike Pohjolan sanoin: "Nämä nuoret miehet sen sijaan lähtivät Pohjolaan tietoisina, että valehteleminen on yhtä tärkeä ominaisuus kuninkaalle kuin verottaminen."

Eipä siis kovasti yllätä, kun kirjasta löytyy vielä linkki kohuttuun saamelaiskäräjälakiin. Jenny Kangasvuo kirjoittaa luvussa Lapin lapsilönttäre seppä Ilmollinin orjista. Tällaisesta ei juurikaan puhuttu äidinkielen tunneilla. Eikä ole lainkaan ihme, että Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ ei ota sujuakseen:

"Ei Lönttäre tietenkään ole hänen oikea nimensä. Sen nimen hän sai ensimmäisenä päivänä talossa. Hän oli yksi viidestä lapsesta, jotka Kaukamoinen oli ryöstänyt ja ahtanut sidottuna rekeensä.
   'Jaahas, taas tuotiin yksi Lapin lapsilönttäre', sanoi emäntä, kun Kaukamoinen töni Lönttäreen ja toisen lapsen pirtin ovesta sisään katsottavaksi. Lönttäre ja toinen lapsi jäivät. Kolme muuta Kaukamoinen vei matkassaan seuraavalle ostajalle."

Kirjan luvut on jaettu neljään osioon: Runko, Oksat, Lehvästö ja Siemen. Niiden välissä on Ville Hytösen lööppejä lehdestä Satalatvan Sanomat. Eräiden sen Kääk!-juorujen ja Auts!-paljastusten perusteella se vastaa lähinnä meidän Seiskaa ja sitä huonompaa iltapäivälehteä. (Marjatta ei tiedä lapsensa isää! - Väinämöinen uhkaa tappaa lapsen tai Sarjarakastaja Lemminkäinen kuokkimassa Pohjolan häissä!)

Muissa kertomuksissa sukkuloidaan joustavasti menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tuonen joutsenen metsästäjä pulahtaa nykyajasta Väinölään pudottuaan huvipuistossa veneestä (Sini Helminen). Taidelukioon pyrkivä poika saa vihjeitä nykyaikaan humpsahtaneelta Ilmariselta (Erkka Mykkänen). Joukahainen joutuu kaikkein kauimmas, Somaliaan (Nura Farah). Ainon kohtalolle löytyy yllättävästi kolme eri vaihtoehtoa (Vilja-Tuulia Huotarinen). Aleksis Salusjärvi kirjoittaa Turmeltuneessa riipaisevan version Kullervo-tarinasta, umpikujaan ajautuvasta lastenkotien kasvatista:

   "Ida puhuu mulle niin kuin ihmiselle puhutaan. Se on ensimmäinen ihminen, joka ei puhu musta ongelmana eikä halua vaihtaa mua toiseen ihmiseen. Se haluaa antaa mulle jotain häviämisen arvoista ja mä näen että se on tosissaan. Se uskoo muhun. Mä en vain itse enää usko."

Kaiken jälkeen, kun sankarit ovat palanneet kotiin, Sampo hukattu ja syylliset selvitetty, Tuonen virran rannat koluttu, puut kaadettu ja kasket raivattu, jää jäljelle Satalatvan siemen. Se lentää jo omaan suuntaansa ja siitä voi alkaa jokin uusi. Vanhat laulut haipuvat kuulumattomiin, ja on uusien laulujen aika. Kun siemen laskeutuu hedelmälliseen maahan, siitä versoo uusi puuntaimi. Sen juuret ovat yhteydessä vanhaan.

Emmi Itäranta on tarttunut aiheeseen ja kirjoittanut luvun Kohta itkenet ilosta:

   "Tule.
   Hän jähmettyi, kuulosteli. Hänen huulensa liikkuivat, kuin varovainen laulu olisi etsinyt niillä muotoaan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
   Tule, tartu minuun.
   Hänen otsansa rypistyi. Hän pyyhki kuivia lehtiä ja risuja yltäni, raaputti pois kylkeeni kasvanutta jäkälää.
   Tule ja ota minut omaksesi.
   Tuhat laulua liikahti hänessä, hankasi toisiaan vasten kärsimättöminä kiirimään ulos. Mutta vielä hän epäröi.
   Entä jos en osaa? hän ajatteli takaisin.
   Silloin opetamme toisiamme. Yhdessä annamme toisillemme äänen, kunnes itkemme kumpikin ilosta.
   Hän nosti minut syliinsä. Tunsin hänen kehonsa lämmön sitä peittävien vaatteiden läpi. Tunsin hänen kätensä uteliaisuuden, kun ne kulkivat kieliäni pitkin, kiristivät ne piukeiksi koivupuisen kaikukoppani yllä. Huokasin hänen sormiaan vasten, kun ne kokeeksi näppäilivät minusta muutaman sävelen.
   - En ole kuin he, hän sanoi. - He, joiden matkassa kuljit. He, joita sanotaan sankareiksi.
   He ovat poissa, vastasin. En kuulu heille enää. Nyt on sinun vuorosi.
   Kuulin laulut, jotka kuplivat hänessä, odottivat hetkeä, jolloin ottaa muotonsa, levittää siipensä taivaan poikki ja lentää."


Tommi

PS: Jungner tarkensi kohta viestiään.