Satalatva : Kalevala uusin silmin / Toimittaneet: Salla Simukka ja Siri Kolu (Tammi, 2021)
Johanna Sinisalo:
"Valtalajin siittäjillä on taipumus järjestellä ja kontrolloida jälkeläistensä lisääntymis- ja laumautumiskäytöstä. On yleistä koettaa painostaa nuorempaa sukupolvea suhteisiin alfayksilöiden kanssa. Erityisesti nuorten naaraiden kumppanivalintoja johdatellaan ja säädetään. Näkyvissä on laajempikin trendi, että urosoletetut ikään katsomatta kokevat tarpeelliseksi suorasti tai epäsuorasti rankaista nuoria naaraita siitä, jos heidän seksuaalisuutensa on urosten saavuttamattomissa."
Edellä oleva on Johanna Sinisalon pohdintaa Kalevalan Aino-legendasta:
Annoit minun poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi,
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle.
Se oli surma nuoren neien,
loppu kaunihin kanasen.
Ote sisältyy hänen osuuteensa tässä kokoelmateoksessa ja sen otsikko on Tuonen tytin tili- ja tutkimuskirjat. Etenkin uros- mutta myös ihmis-oletetut yleensä saavat niin ihanasti raippoja, että hyvää tekee. Öykkäröivä käytöksemme lähimmäisiä ja muuta luomakuntaa kohtaan täyttää nimittäin Tuonen virtaa sellaisella vauhdilla, että asioihin on tultava muutos. Valtalajin toiminnasta johtuvat ja Tuonelan tilikirjoihin kirjatut ns. Collateral damage -vahingot satuttavat sekä kohdalle osuvia syyttömiä että lukijaa.
Kadehdin nykynuoria. Meidän ikäluokkamme turhautui kouluissa klassikoiden parissa, kun hyvää tarkoittavat opetusministeriön virkamiehet ja nöyrät opettajat runnoivat opetussuunnitelmaa läpi. Emme kuuna kullan valkeana osanneet uneksiakaan, että niitä voi lukea myös näin.
Siri Kolu ja Salla Simukka kehottavat alkusanoissa kuvittelemaan metsää, jossa ovat kaikki maailman puut. Niiden juuret kietoutuvat toisiinsa ja ne ovat myyttejä, joita on kerrottu vuosisatojen ajan. Metsän keskellä on ikipuu, valtava tammi, Satalatva. Sen runko on ikiaikainen ja haaroittuu koko maailman yli. Tarinatkin haarautuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin oksat. Tähän Satalatvaan on koottu 16 kirjailijan näkemyksiä ja uusia tulkintoja Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Kattaus on ihailtavan kirjava ja käy aikuiseenkin makuun. Kustantaja on luokitellut kirjan yli 15 vuotiaille, joten se on sallittu myös meille kuusikymppisillekin. Ja sitä kannattaa lukea.
Kirja on varsin ajankohtainenkin. Tätä työstäessäni luin Twitterissä (10.12.) miten Mikael Jungner ja Sture Fjäder ylistävät osakesäästämisen autuutta. Lapsilisät pitää ehdottomasti sijoittaa osakkeisiin, jotta kansankapitalismi leviää ja voimme entistä pulskemmin. Mutta kun onneton olin juuri eilen sattunut lukemaan Satalatvasta Karo Hämäläisen osuuden Kalevalan pörssikatsaukset, niin tuollaiset puheet alkoivat väkisinkin naurattaa:
Karo Hämäläinen:
"Taaleri-varainhoitoyhtiö julkaisi tänään laajalti huomiota herättäneen markkinakatsauksen, jossa arveltiin, että koko talous pohjautuu vain taitavien tarinankertojien luomiin mielikuviin. Katsauksessa siteerataan syväkurkkua, joka myöntää laulaneensa jokaisen laakson ja kujertaneensa kunkin kuusikon.
'Jos sijoittajien usko tarinoihin horjuu, edessä voi olla vakava korjausliike', Taalerin raportin kirjoittajat päättelevät.
Mikäli koko maailma on mielikuvituksen tuotetta, osakkeiden hintatasojen kestävyyttä koetellaan."
Talous on uskon asia. Muuten ei huhuilla heilutella pörssikursseja. Entä sitten Mike Pohjolan osuus kirjassa aiheena Kunniaton sukupolvi. Hän kirjoittaa sotakirjeenvaihtajan kokemuksista Väinölän ja Pohjolan konfliktissa:
"Vaikka heidän kuninkaansa Lemminkäinen kertoo, että he taistelevat puolustaakseen oikeudenmukaisuutta ja Saaren vapautta, harva häkeltyisi, jos paljastuisi, että koko sodan tarkoitus on varastaa Sampo. He suorastaan odottavat, että heille valehdellaan.
Jos heidän päällään roikkuu kysymys, se on sama, joka on kohdannut jokaista sotaan lähetettyä sukupolvea: Osaavatko nämä nuoret sotia?"
Viime aikoina on taidettu puhua sotien ja sotaan lähtevien perimmäisistä motiiveista. Joillekin "Sota Oikeuden Puolesta" voi olla jatkoa aikaisemmille vanhoille riidoille. Tai sitten Mike Pohjolan sanoin: "Nämä nuoret miehet sen sijaan lähtivät Pohjolaan tietoisina, että valehteleminen on yhtä tärkeä ominaisuus kuninkaalle kuin verottaminen."
Eipä siis kovasti yllätä, kun kirjasta löytyy vielä linkki kohuttuun saamelaiskäräjälakiin. Jenny Kangasvuo kirjoittaa luvussa Lapin lapsilönttäre seppä Ilmollinin orjista. Tällaisesta ei juurikaan puhuttu äidinkielen tunneilla. Eikä ole lainkaan ihme, että Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ ei ota sujuakseen:
"Ei Lönttäre tietenkään ole hänen oikea nimensä. Sen nimen hän sai ensimmäisenä päivänä talossa. Hän oli yksi viidestä lapsesta, jotka Kaukamoinen oli ryöstänyt ja ahtanut sidottuna rekeensä.
'Jaahas, taas tuotiin yksi Lapin lapsilönttäre', sanoi emäntä, kun Kaukamoinen töni Lönttäreen ja toisen lapsen pirtin ovesta sisään katsottavaksi. Lönttäre ja toinen lapsi jäivät. Kolme muuta Kaukamoinen vei matkassaan seuraavalle ostajalle."
Kirjan luvut on jaettu neljään osioon: Runko, Oksat, Lehvästö ja Siemen. Niiden välissä on Ville Hytösen lööppejä lehdestä Satalatvan Sanomat. Eräiden sen Kääk!-juorujen ja Auts!-paljastusten perusteella se vastaa lähinnä meidän Seiskaa ja sitä huonompaa iltapäivälehteä. (Marjatta ei tiedä lapsensa isää! - Väinämöinen uhkaa tappaa lapsen tai Sarjarakastaja Lemminkäinen kuokkimassa Pohjolan häissä!)
Muissa kertomuksissa sukkuloidaan joustavasti menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tuonen joutsenen metsästäjä pulahtaa nykyajasta Väinölään pudottuaan huvipuistossa veneestä (Sini Helminen). Taidelukioon pyrkivä poika saa vihjeitä nykyaikaan humpsahtaneelta Ilmariselta (Erkka Mykkänen). Joukahainen joutuu kaikkein kauimmas, Somaliaan (Nura Farah). Ainon kohtalolle löytyy yllättävästi kolme eri vaihtoehtoa (Vilja-Tuulia Huotarinen). Aleksis Salusjärvi kirjoittaa Turmeltuneessa riipaisevan version Kullervo-tarinasta, umpikujaan ajautuvasta lastenkotien kasvatista:
"Ida puhuu mulle niin kuin ihmiselle puhutaan. Se on ensimmäinen ihminen, joka ei puhu musta ongelmana eikä halua vaihtaa mua toiseen ihmiseen. Se haluaa antaa mulle jotain häviämisen arvoista ja mä näen että se on tosissaan. Se uskoo muhun. Mä en vain itse enää usko."
Kaiken jälkeen, kun sankarit ovat palanneet kotiin, Sampo hukattu ja syylliset selvitetty, Tuonen virran rannat koluttu, puut kaadettu ja kasket raivattu, jää jäljelle Satalatvan siemen. Se lentää jo omaan suuntaansa ja siitä voi alkaa jokin uusi. Vanhat laulut haipuvat kuulumattomiin, ja on uusien laulujen aika. Kun siemen laskeutuu hedelmälliseen maahan, siitä versoo uusi puuntaimi. Sen juuret ovat yhteydessä vanhaan.
Emmi Itäranta on tarttunut aiheeseen ja kirjoittanut luvun Kohta itkenet ilosta:
"Tule.
Hän jähmettyi, kuulosteli. Hänen huulensa liikkuivat, kuin varovainen laulu olisi etsinyt niillä muotoaan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
Tule, tartu minuun.
Hänen otsansa rypistyi. Hän pyyhki kuivia lehtiä ja risuja yltäni, raaputti pois kylkeeni kasvanutta jäkälää.
Tule ja ota minut omaksesi.
Tuhat laulua liikahti hänessä, hankasi toisiaan vasten kärsimättöminä kiirimään ulos. Mutta vielä hän epäröi.
Entä jos en osaa? hän ajatteli takaisin.
Silloin opetamme toisiamme. Yhdessä annamme toisillemme äänen, kunnes itkemme kumpikin ilosta.
Hän nosti minut syliinsä. Tunsin hänen kehonsa lämmön sitä peittävien vaatteiden läpi. Tunsin hänen kätensä uteliaisuuden, kun ne kulkivat kieliäni pitkin, kiristivät ne piukeiksi koivupuisen kaikukoppani yllä. Huokasin hänen sormiaan vasten, kun ne kokeeksi näppäilivät minusta muutaman sävelen.
- En ole kuin he, hän sanoi. - He, joiden matkassa kuljit. He, joita sanotaan sankareiksi.
He ovat poissa, vastasin. En kuulu heille enää. Nyt on sinun vuorosi.
Kuulin laulut, jotka kuplivat hänessä, odottivat hetkeä, jolloin ottaa muotonsa, levittää siipensä taivaan poikki ja lentää."
Tommi
PS: Jungner tarkensi kohta viestiään.
Tainan ja Tommin aarrearkku 