Laura Friman: Tauko jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin. Gummerus 2021.
Miten se alkoi: 7.1.2020 somepersoonan Instagram-tilillä oli ”hiljaista”, siis 31 tuntiin ei ollut tapahtunut mitään, joten jotakin piti keksiä. Kerralla kunnon uudenvuodenlupaus, ei ostella vaatteita koko vuonna, ei yhtäkään vaatetta, uutena tai vanhana, ei edes yhtä sukkaparia.
Käynnistyi kunnon ihmiskoe, sillä päähenkilö rakastaa vaatteita, jopa palvoo niitä. Hän rakastaa vaatteita niin paljon, että ne ovat hänen kotonaan kaaoksessa. Etenkin hän nauttii siitä tunteesta, jonka uuteen vaatteeseen sonnustautuminen tuottaa. Valtaosan vaatteistaan hän kuulemma ostaa sovittamatta.
Kirja käy läpi tuon haasteiden vuoden kuukausi kuukaudelta, erittäin mukaansatempaavasti. Laura Frimanin radiotoimittajatausta ehkä heijastuu tyyliin, joka on läheisen jutustelun tuntuista. Pidin lukemastani, vaikka välillä ärsyynnyinkin itseriittoiseen minäminä-jankutukseen.
Välinpitämättömäksi kirja ei ainakaan jätä. Teos viihdyttää, vaikka kuten hyvin muistamme, vuonna 2020 alkoi muutakin kuin somevaikuttajan vaatelakko, nimittäin koronapandemia, joka muovasi omalla tavallaan ja merkittävästikin myös vaatelakkovuotta (kotoilu ja mökkeily). Tauko kertoo vaateasioiden ohella Frimanin ysärinuoruusmuistoista, uudesta kumppanista ja uusperheen arjesta.
Kieltäytyminen rakkaasta asiasta ei ole helppoa. Mainosvirrassa oleminen vaatii terästäytymistä. Tyhjää aikaa pitää täyttää, ja kertoja kuvailee uusia harrastuksiaan, kuten juoksemista ja virkkaamista. Välillä hän antautuu unelmoimaan niistä vaatteista ja asusteista, jotka hän erityisesti haluaisi kärvistellessään kieltäymyksessään. On rintsikkaa, ruutuhuivia ja tököttävää tonttupipoa.
Jos vaatteita vähänkin pysähtyy miettimään, niin huomaa joutuvansa syvällisten asioiden äärelle. Tulevat vaateteollisuuden ongelmat, eettinen työ, kulutus- ja haaskauskysymykset, ja niitä käsittelee myös Tauko. Esillä ovat kierrätys, konmaritus ja toimiva vaatekaappi.
Jos vaateteollisuuden kovat faktat kiinnostavat, suosittelen Anniina Nurmen kirjaa Rakastan ja vihaan vaatteita (S&S 2021). Lue Aarrearkku-arvioni Anniina Nurmen kirjasta tästä.
Mutta vaatteissa kyse on yksittäisen kuluttajan identiteetistäkin. ”Kun puhumme vaatteista, puhumme aina myös tunteista, ehkä ennen kaikkea juuri niistä. Puhumme itsestämme, historiastamme, toiveistamme, kivustamme ja häpeästämme – kaikista syvimmistä jutuista. Ihan koko ajan.”
Tähän todellakin törmätään kirjan sivuilla kaiken aikaa. Ja myös ostotapahtumissa taustalla jyllää jotakin muuta. Friman kuvailee osuvasti, miten kalliiden vaatteiden pakkaukset silkkipapereineen kutkuttavat mielihyväkeskuksiamme. Verkko-ostelua kertoja pohtii perusteellisesti, koska nettishoppailu on koukuttanut häntä. Hän ei ole tilaillut vain itselleen, vaan myös lapsilleen.
Friman hurahti aikoinaan pikkulasten äitinä Mini Rodini -vaatemerkkiin. ”Mutta miksi juuri Mini Rodini? Ennen kaikkea kyse lienee ollut sattumasta, kuten hypessä ja muotioikuissa usein. Lisäksi ruotsalaiset osaavat paketoida tarinansa ja tuupata sen eteemme oikealla hetkellä. Pohjoismainen estetiikka on tarpeeksi lähellä omaamme, mutta viileä tukholmalaisuus tarpeeksi idolisoitavaa ja etäistä. Tietysti ne vaatteetkin olivat, no, ihan kivoja. Brändi oli ihanan raikas, ihan toista kuin näennäisen muodikkaat äitiyspakkausvaatteet. En tahtonut pukea poikiani pikkuruisiin neuleisiin ja farkkuihin miniaikuisiksi (eräänlainen golfarimaisen kliininen Ralph Lauren -tyyli) tai kotimaisiin, nostalgisen keltaisiin ja ruskeisiin traktori- ja kärpässienikuoseihin, vaikka ne olisivat veikeän retroja. Mini Rodinin vaatteet olivat kuoseiltaan leikkisiä, mutta moderneja. Graafinen ilme oli yhtä aikaa kekseliäs ja selkeä. Erityisesti merkin minimalistinen pandakuosi oli vuonna 2009 suorastaan ikoninen, ja sillä ratsastettiin ja rahastettiin vielä vuosikausia sen jälkeen.”
Mutta vaatelakkovuonna 2020 hän varoo alkamasta varustella lastensa vaatekaappeja nolkytluvun hengessä.
”Minun elämäni perustuu sosiaalisen häpeän välttelemiselle ja väistelemiselle”, Friman kirjoittaa. Tätä puolta somepersoonissa en ymmärrä. Jos pyrkii välttämään häpeää, eikö jatkuva ekshibitiointi väistämättä tuota häpeää? Jos ei ekshibitiointi jo itsessään, niin takuuvarmasti joku kommentoi jotenkin ikävästi ja häpeää herättävästi? Frimaninkin vaatehaastepostaus kerää aika ilkeitä sivalluksia. Hän onkin muka vaatesuunnittelijoiden ja pienten, eettisten vaatemerkkien vastainen tempauksellaan.
Toki, kuten Laura Friman muistuttaa, hän tekee paljon muutakin kuin puhuu ja kirjoittaa itsestään. Hän on freelancer, joka kirjoittaa kolumneja ja haastattelee kirjailijoita ja muita vaikuttajia tapahtumissa, ja hän on kääntänyt lastenkirjoja ja kirjoittanut kirjoja julkkiksista.
Energinen kirja tarjoilee paljon tietoa. Nyt minäkin tiedän, mikä on kapselivaatekaappi (täsmätuotteilla varustettu aina toimiva kokoelma) tai athleisure (urheilullinen vapaa-ajan tyyli) ja mitä tarkoittaa kulkea kommandona (pikkuhousuitta). Ja muuten vain oli ihan pakko käydä netistä kurkkaamasta kertojan intohimon kohdetta, puuteripinkkistä pörrömekkoa.
Kiinnostava knoppitieto verkkokaupasta. Suomessa shoppailtiin vuonna 2019 vaatteita, kenkiä ja asusteita verkosta (kotimaasta tai ulkomailta) melkein kolmen miljardin euron arvosta. Huh!
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 