Ranskalaisten vaiettu häpeätahra

Tatiana de Rosnay : Nimeni on Sarah (suomentanut Irmeli Ruuska. Bazar, 2014. 2. painos, ensimmäinen painos julkaistu nimellä Avain, WSOY 2008)


   "Kun kirjoitin romaania Nimeni on Sarah, en olisi ikinä uskonut, miten tyystin se mullistaisi elämäni.
   Heinäkuu 2001. Rue Nélaton, Pariisi. Menin ensimmäistä kertaa Vélodrome d'Hiverin ratsian tapahtumapaikalle. Minun piti saada nähdä tuo katu. Oli kuuma ja painostava ilma niin kuin sinä synkkänä torstaina vuonna 1942. Monien ikäpolveni ranskalaisten tavoin en tiennyt ratsiasta paljonkaan. En tuntenut sen kammottavia yksityiskohtia.
   En tiennyt, että Ranskan viranomaiset olivat pidättäneet neljätuhatta lasta, enimmäkseen ranskalaisia, ja sulkeneet heidät tänne vanhempiensa kanssa epäinhimillisiin oloihin.
   En tiennyt, että Ranskan poliisi muutamaa päivää myöhemmin riistäisi nuo 2-12 vuotiaat lapset pois vanhemmiltaan.
   En tiennyt, että nuo lapset lähtisivät ranskalaisissa junissa yksin kohti kuolemanleirejä ja että yksikään heistä ei palaisi."

Tatiana de Rosnayn kirja näyttää millaisia seurauksia piilotettu trauma tai vuosikymmeniä kestänyt selvittämättömän salaisuus voivat saada aikaan niin yksilöiden, perheiden kuin valtionkin kohdalla. Aikatasoja on kaksi. Toinen on nykyaikaan, 2000-luvun alkuun sijoittuva, jonka kertoja on amerikkalais-ranskalainen toimittaja Julia Jarmond. Toinen on 1942 käynnistyvä kertomus kymmenvuotiaasta Sarah Starzynskistä, Pariisissa puolanjuutalaiseen pakolaisperheeseen syntyneestä tytöstä. Kirjan alkupuolella kuvataan tapahtumia vuorotellen kummankin näkökulmasta. 1950-luvulla Sarahin jäljet häviävät ja kerronta keskittyy toimittaja Jarmondin Sarahia koskevaan selvitystyöhön.

Kirjan alussa Julia Jarmond sai päätoimittajalta tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli amerikkalaiseen viikkolehteen lehteen Seine Scenes. Julia oli ollut lehdessä töissä kuusi vuotta. Hän oli vähän yli 40 ja asunut Pariisissa jo 25 vuotta. Hän oli naimisissa arkkitehti Bertrand Tézacin kanssa ja heillä oli 11-vuotias tytär Zoë. Artikkelin aihe oli Vél d'Hivin lähestyvä 60-vuotispäivä. 16.7.1942 tuhansia juutalaisia teljettiin velodromille odottamaan kuljetusta keskitysleiriin. Ranskalaiset poliisit eivät ainoastaan täyttäneet saksalaisten vaatimuksia luovutettavien määristä, he halusivat ylittää ne. Päätoimittaja Joshua ei halunnut nyyhkytarinaa tapahtuneesta. Ei tunteilua, vaan faktoja ja todistajanlausuntoja. "Ja vetoavia kunnon kuvia". Hän myös varoitti tehtävän vaikeudesta. Ranskalaiset eivät mielellään puhu Vichyn hallituksen aikaisista tapahtumista. Tämän toimittaja Jarmond sai useaan otteeseen havaita.

   "'Leirikö?' hän sanoi. 'Haluatte siis tietää, missä se leiri oli?'
   Nyökkäsimme.
   'Eipä siitä ennen ole kyselty', hän mutisi. Hän nyki korista pilkistäviä purjoja ja vältteli katsetta.
   'Tiedättekö, missä se oli?' minä intin.
   Mies yskähti.
   'Tottakai minä tiedän. Olen asunut täällä ikäni. Penskana en tiennyt mikä leiri se oli. Ei siitä puhuttu. Oltiin kuin sitä ei olisikaan. Tiedettiinhän me, että se liittyi jotenkin juutalaisiin, mutta ei siitä kyselty. Ei uskallettu. Kukaan ei ollut tietääkseen.'
   'Onko leiristä jäänyt mitään erityistä mieleen?' minä kysyin.
   'Oltiin jotain viidentoista korvilla', mies muisteli. 'Kesällä -42 asemalta tuli laumoittain juutalaisia, ne kulkivat tätä katua. Tästä näin.' Miehen koukistunut sormi osoitti leveää katua, jolla me seisoimme. 'Avenue de la Garea myöten. Hirveä määrä juutalaisia. Ja yhtenä päivänä kuului meteliä. Kauhea mekkala. Meidän väki asui aika kaukana leiristä. Mutta kuului se meillekin. Pauhu kiiri koko kaupungin yli. Sitä kesti kaiken päivää. Kuulin, miten meidän väki puhui naapureiden kanssa. Äidit oli kuulemma erotettu lapsistaan siellä leirillä. Mitä varten? Ei me tiedetty. Näin, miten joukko juutalaisnaisia marssi asemalle. Tai eivät ne marssineet. Hoippuivat vain itkien tietä myöten poliisien komennuksessa.'
   Miehen katse lipui taas kadulle hänen muistellessaan tapausta. Sitten hän murahti ja tarttui taas koriinsa.
   'Yhtenä päivänä leiri oli tyhjä', hän sanoi. 'Ajattelin, että juutalaiset olivat lähteneet. En minä tiennyt minne. Heitin sen mielestäni. Niin me kaikki. Ei siitä puhuta. Ei sitä haluta muistaa. Osa täkäläisistä ei edes tiedä.'"

Artikkeli tuli valmiiksi, mutta aihe ei jättänyt Juliaa rauhaan. Kävi ilmi, että Tézacin perhe oli hyötynyt monien muiden pariisilaisten tavoin asunnon aikaisempien asukkaiden karkotuksesta. Taloudellisen hyödyn lisäksi perhe oli kokenut järkytyksen, jonka he halusivat visusti piilottaa. Salaisuuksien verhon vähitellen raottuessa tapahtumien keskipakoisvoimat alkoivat repiä rikki kirjan henkilösuhteita.

Tatiana de Rosnay käyttää varmasti omia kokemuksia toimituksellisesta työstä. Hän kirjoittaa itsekin ranskalaisiin aikakauslehtiin kirjailijantyönsä ohella. Hän on syntynyt 1961 Ranskassa mutta muuttanut jo lapsena Yhdysvaltoihin ja opiskellut Englannissa. Lisäksi hänen perhetaustansa on hyvin kosmopoliittinen. Perheellä on ranskalais-englantilais-venäläiset juuret. Mahdollisesti hän kuvaa omia ulkopuolisuuden tunteitaan päähenkilönsä Julienin suulla: 

"Opin, että muut ranskalaiset haukkuvat pariisilaisia 'koirankuonolaisiksi' lorun Parisien, tête de chien mukaan. Pariisilaiset eivät selvästikään herätä heissä ihastusta. Kukaan ei rakasta Pariisia niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ylpeile kotikaupungillaan niin kuin aito pariisilainen. Kukaan ei ole puoliksikaan niin pöyhkeä, koppava, omahyväinen ja samalla vastustamaton. Mietin, miksi minä rakastin Pariisia niin suuresti. Ehkä siksi, että se ei antautunut minulle. Se häälyi kutkuttavan lähellä, mutta muistutti, mikä on paikkani. Olin amerikkalainen. Olisin aina amerikkalainen. L'Américaine."

Parasta kirjassa ovatkin mielestäni paikkojen tarkat kuvaukset sekä nykyaikaisen uranaisen pohdinnat ja hänen tekemänsä suuret ratkaisut elämässään. Dialogi toimii niin hyvin, ettei tarvitse ihmetellä, että tämä kirja on kääntynyt elokuvaksi. Paikoin teksti tuntuu hiukan liiankin sujuvalta. Pieni rosoisuus olisi tehnyt kirjasta suurenmoisen. Nyt se kyllä koskettaa, sillä aihe on todella järkyttävä.

   "Kirjaa ei ollut helppo saada julkaistuksi, sillä olin kaiken kukkuraksi kirjoittanut sen äidinkielelläni. Minun oli ollut pakko turvautua englanninkieliseen 'minääni' kuvatessani näitä Ranskan synkkää menneisyyttä käsitteleviä tapahtumia. Viiteen vuoteen kukaan ei huolinut käsikirjoitustani. Menneisyys häiritsi. Aihe häiritsi. ...
   "En kirjoittanut romaania Nimeni on Sarah tuomitakseni ketään. Kirjoitin sen siksi, että ihmiset muistaisivat ne kauheudet, joita tapahtui kahdenkymmen minuutin kävelymatkan päässä kodistani, kotikaupungissani ja -maassani, seitsemänkymmentä vuotta sitten."

Hepreaksi: Zakhor, al tichkah. 
Muista, älä unohda.


Tommi

Pahinta on epätietoisuus

Joni Skiftesvik : Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia (WSOY, 2014)

"- Sydämen ejectio fractio tippuu koko ajan. Nyt se on jo alle kahdenkymmenen.
Uuden ja tehokkaamman tahdistimen oli toivottu parantavan sydämen tehoa. Normaaliksi, kuuden-seitsemänkymmenen tienoille sen ei ollut luvattu nostavan sydämen pumppausvoimaa osoittavaa ejectio fractiota, mutta paremmaksi kuitenkin. Hetkittäin olimme olleet huomaavinamme, että voimia oli tullut lisää, mutta oli toisenlaisiakin päiviä. Silloin pienikin tekeminen oli ylivoimaista. Hilkan voimat olivat vähissä ja hupenivat kaiken aikaa, se näkyi selvästi."

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani alkaa järkyttävästi. Pihan lintujen outo käytös tuntuu hänestä pahalta enteeltä. Se tuo hänen mieleensä nuoruusmuiston lukioajoilta, jolloin hän oli lukiolaisena kesätöissä koulurahaa tienaamassa Haukiputaan Martinniemen tukkikuorimossa. Kuorimakoneeseen kiitävä tukki iski työkaverin kuorimakoneen kitaan ja repi hänet kappaleiksi. 

Sitten siirrytään nykyhetkeen, kun valkoinen Toyota-taksi tulee hakemaan Hilkka-vaimon lentokentälle. Edessä on matka Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Pitkään odotettu siirrännäinen oli löytynyt. Joni Skiftesvik ei pääse saattamaan vaimoaan, sillä hänen oma, neljä kertaa pallolaajennuksen kokenut sydän on alkanut myös oireilla vakavasti:

"Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan sydämenvaihdossa ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta."

Joni joutui käymään muutamia kertoja sairaalassa. Sitten tehtiin tarkempia tutkimuksia ja aortta kuvattiin: suonen seinämässä havaittiin repeämä, aortan dissekaatio. Veri virtasi valtasuonen irronneen sisäpinnan ja suonen seuraavan kerroksen välissä ja aiheutti kipua. Repeämä ylti munuaisvaltimoihin saakka, eikä sitä leikattaisi, koska leikkaus olisi hyvin haasteellinen. Mahdollisesti jonkun pallolaajennuksen yhteydessä katetri oli vahingoittanut aorttaa. Verenpaine piti saada laskemaan lääkityksellä nopeasti ja pysyvästi.

Myös Meilahdesta kuului huonoja uutisia. Hilkka joutui hengityskoneeseen. Varsinaisen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen oli tullut muita komplikaatioita. Munuaisetkaan eivät toimineet kunnolla, ja hän joutui uuteen leikkaukseen. Näin kovan paikan edessä, huolen perheestä ja vaimosta ahdistaessa Jonin ajatuksissa alkoivat kulkea kuvat eletystä elämästä. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Niistä syntyi tämä kirja, karuista oloista lähteneen miehen elämäntarina, joka palkittiin Runeberg-palkinnolla 2015.

Joni muistelee syntymäänsä sellaisena kuin Eira-täti kertoi siitä Jonin äidin hautajaisissa. Kotikylän Martinniemen koppava kätilö ei lähtenyt auttamaan synnytyksessä ennen kuin poliisi uhkasi häntä raastuvalla. Norjalaiselle merimiehelle tehty, avioton köyhän perheen poika pienessä töllissä oli liian mitätön tapaus. Aili-äiti lähti lapsen kanssa Norjaan, mutta perhe-elämä ei toiminut, koska mies oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Äiti palasi kotimaahan ja seuraava aviomies oli täysi hulttio. Toinen avioliitto hajosi 1970-luvulla, kun äidille paljastui, että miehellä oli ollut vuosi toinen nainen ja perhe Ruotsissa.

Terävä ja sanavalmis poika joutui koulussa aluksi opettajan kanssa hakauksiin. Opettaja piirsi kuvan taululle:

"- Tässä on nyt taustalla tehdas ja etualalla valtamerilaiva, johon kuormataan meidän kylän lautoja ja lankkuja. Kun kuorma on valmis, laiva lähtee viemään sitä ulkomaille. Onko asia kaikille tuttu? Onko kuvasta huomautettavaa?
   Taas joku alkoi puhua minun suullani.
- Laiva ei kuljeta kuormia, se vie ulkomaille lasteja. Hevosen rekeen tehdään kuormia, ei laivaan.
   Opettajan kasvot punehtuivat. Näytti että kasvot räjähtävät ja veri ruikkaa ulos.
- Mistä sinä muka tiedät kaikki nuo asiat! opettaja huusi.
   Sopersin: - Äiti on satamassa työssä ja se on kertonut...
- Onko äitisi laivassa työssä?
- On.
- Eikös ne ole ihan vain kiroilevia jätkiä, jotka ovat satamassa työssä, siis miehiä?
- Kyllä siellä on paljon naisiakin. Miehet ovat henkihommissa...
- Missä hommissa?
- Miehet ovat henkihommissa, kun ne ajaa vinssiä. Naiset tekevät raskaan työn, kantavat lankkuja."

Kirjan vetävä dialogi vuorottelee kuvailevien jaksojen kanssa ja keventää niiden välillä ahdistavaa tunnelmaa. Oppikoulumuistoissa on keskeisenä ihastuminen nuoreen opettajaan. Sitten Skiftesvik kuvaa noin kahdenkymmenen vuoden mittaista uraansa eri lehtien palveluksessa Oulussa ja Kajaanissa. Käsillä olevat sairaalakokemukset vaihtuvat muistoihin ja eräisiin Skiftesvikin perhettä kohdanneisiin järkyttäviin tapahtumiin kuten Kim-pojan kuolemaan, ja tulos on kiehtova ja elävä. Kirja tuntuu loppuvan jopa liian pian ja huomaan lähteneeni lukemaan sitä uudestaan alusta. Liiankin nopelukuisena eräät taustalle jääneet huomiot näyttävät livahtaneen ensilukemalla ohi.

"Lehtiin pitää kirjoittaa totuuksia, se oli iskostunut tiukasti mieleeni niiltä ajoilta, jolloin Liitto-lehden toimittaja, hyvä ystäväni Heikki Kekkonen opetti minua journalistiksi. Heikki painotti aina, että totuudessa pysyminen ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisi kirjoittaa tylsästi. Ja aina oli oltava aikaa kirjoittaa tiiviisti, hän sanoi. Jos kirjoittaa kiireellä, tekstiin livahtaa löysää, tarpeetonta materiaalia.
Yritin hyödyntää Heikin oppeja novelleissani ja kirjoitin niin tiiviisti ja värikkäästi kuin osasin. Höystin tarinoita kiinnostavilla yksityiskohdilla ja latasin niihin jännitteitä ja tunnetta. Katselin asioita mielelläni pienen ihmisen silmin ja yritin myötäillä hänen ajatusmaailmaansa."

Mukkaa, Haanpäätä ja Jack Londonia nuorena ihaillut kirjailija yltää vähintään mestariensa tasolle. Kirjan päättävä yksinäinen purjehdus on pelkistetyssä tarkkuudessaan ja kauneudessaan silkkaa runoa.

Tommi