Alessandro Baricco : Verta vuodattamatta (suomentanut Hannimari Heino. WSOY, 2006)
"Ammukset. Ja nyt, rahat.
El Gurre tulitti.
Nina kuuli ikkunoiden jauhautuvan siruiksi pikakiväärin osumien alla. Sitten luotisateiden väliin kiilautuvan hiljaisuuden. Hiljaisuudessa isän varjon ryömimässä lasinsirpaleiden seassa. Hän oikaisi kädellä hamettaan. Hän oli kuin räätäli aikeissa viimeistellä työnsä. Kyljelle käpertyneenä hän kävi läpi rypyn toisensa jälkeen. Hän asetti jalkansa päälletysten niin, että tunsi säärensä kauttaaltaan kiinni toisissaan, molemmat reidet pehmeästi yhdessä, polvet kuin kaksi kuppia tasan päällekäin, nilkkojen väli vailla raon rakoa. Hän tarkisti vielä että kengät olivat ojossa, vieri vieressä kuin näyteikkunassa ikään, mutta asentoa olisi käynyt kuvaamaan sana makuullaan, väsyksissä kun oltiin. Hänestä sellainen järjestys tuntui hyvältä. Jos kerran olet simpukka, järjestys on tärkeää. Jos kerran olet sekä kuori että eläin, kaiken on oltava täydellistä. Säntillisyys sinut pelastaa.
Hän kuuli pitkääkin pidemmän luotisateen rätinän vaimenevan. Ja heti perään jonkun pojan äänen.
- Pyssy pois, Roca.
Manuel Roca käänsi päätään. Hän näki Titon seisovan parin metrin päässä. Tämä tähtäsi häntä pistoolilla."
Italialainen kirjailija Alessandro Baricco (synt. 1958) oli minulle aiemmin tuntematon tekijä. Vihje hänestä löytyi Viivi Luikin kirjasta Varjoteatteri. Luik kertoo käynneistään taidemuseossa ja miten niiden jälkeen hän museokahvilassa vietti aikaa. "... tai mukanani oli Italiassa siihen aikaan kohua herättänyt Alessandro Bariccon pieni kirja 'Silkki'". Tätä kirjaa kaupunginkirjastossamme ei enää ollut, mutta tilalle löytyi tämä, pieni tämäkin, sopii oikein hyvin vaikka maiharin taskuun.
Pienoisromaani tai kertomus Verta vuodattamatta on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen kuvaa tarkemmin nimeämättömän sisällissodan jälkeistä aikaa. Tapahtumapaikka voisi olla Italia noin 1940-luvulla, vaikka Alessandro Baricco huomauttaa alussa: "Espanjankielisten nimien valinta on puhtaasti musikaalisten tekijöiden sanelemaa eikä pyri liittämään tarinaa mihinkään tiettyyn aikakauteen tai maantieteelliseen sijaintiin." Ratkaisu lisääkin kerrotun tarinan yleispätevyyttä ja tekee siitä jollakin tavalla utuisen tai unenomaisen.
Nelivuotinen sota on päättynyt ja sen jälkiselvittelyt - eli kostotoimet - ovat käynnissä. Lääkäri Manuel Roca on syyllistynyt toisen osapuolen mukaan karmeisiin rikoksiin, joita on tehnyt sairaalassaan sodan aikana heidän aateveljilleen. Kolme miestä, Salinas, el Gurre ja Tito tunkeutuu Rocan kotiin. Roca on nähnyt heidän tulonsa ja arvaa mitä siitä seuraa. Hän ehtii piilottaa pikku tyttärensä varastohuoneen lattian alle kellarikoppiin. Nina kuulee piilostaan mitä tapahtuu. Hän ja Tito myös näkevät toisensa, mutta Tito ei jostakin syystä ilmianna lasta. Nina pelastuu.
Toinen osa, reilut viisikymmentä vuotta myöhemmin. Lapseton Tito, oikealta nimeltään Pedro Cantos on 72-vuotias ja myy arpoja pienessä kioskissa. Mennyt tapahtuma on varjostanut hänen elämäänsä. Ystäviensä välityksellä hän on saanut kuulla yksityiskohtia Ninan myöhemmistä vaiheista. Ystävät ovat myös kertoneet, millaisissa kummallisissa olosuhteissa kaksi muuta kostotoimeen osallistunutta miestä on myöhemmin kuollut. Hän tunnistaa vanhahkon naisen, joka tulee ostamaan häneltä arvan. Kun nainen kutsuu hänet mukaansa kahvilaan, Tito suostuu.
"Nainen oli kohottanut katseensa ja tuijotti häntä.
- Tajusin, ettei mikään voisi pysäyttää teitä, ja että jonain päivänä ilmaantuisitte minunkin luokseni. Mieleeni ei koskaan edes juolahtanut, että saattaisitte ampua minua takaapäin tai että lähettäisitte luokseni kenet tahansa ventovieraan. Tiesin, että te tulisitte itse, katsoisitte minua silmiin, ja puhuisitte kanssani ensin. Minähän sen kellariluukun olin sinä iltana aukaissut ja sitten taas sulkenut. Ette te sitä olisi unohtanut.
Mies odotti taas hetken, sitten hän sanoi sen ainoan asian jonka halusi vielä sanoa.
- Olen kantanut tätä salaisuutta sisälläni koko ikäni, kuin jotakin sairautta. Minä olen ansainnut sen, että istun nyt tässä teidän kanssanne.
Sitten mies vaikeni. Hän tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti, sormenpäitä myöten, ohimoissa asti. Hänen mielessään pyöri, että hän istui kahvilassa, vastapäätä vanhaa hullua naista, joka voisi hetkellä millä hyvänsä nousta ja tappaa hänet siihen paikkaan. Nainen tiesi, ettei mies yrittäisi sitä estää.
Sota on ohi, mies ajatteli."
Alessandro Bariccon kokemus teatteri- ja elokuvakirjoittamisesta näkyy. Teksti kulkee vetävästi ja juoni paljastuu matkan kuluessa. Ninan ja Titon kertomukset poikkeavat merkittävästi toisistaan, mutta lopputulos on koskettava synteesi niistä.
Tommi
Ian McEwan : Lauantai (suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 2005)
"Odotellessaan Perowne painaa päänsä istuimen pääntukea vasten ja sulkee silmänsä. Kuivunut hiki kutittelee leukaperissä niillä kohdin, mistä parta on ajeltu. Hän heiluttaa kokeeksi varpaitaan, jotka viilenevät kovaa vauhtia ja tuntuvat siltä kuin uiskentelisivat nesteessä. Äskeinen peli ei enää tunnu yhtään tärkeältä, nyt tuntuu tärkeältä nukkua. Edes kymmenen minuuttia. Viikko on ollut raskas, yö vaikea, peli rankka. Perowne hamuaa käsikopelolla sormensa napille, jolla ovet lukitaan. Kuuluu neljä pientä kaikuvaa naksahdusta nopeasti peräjälkeen, tuntuu neljä vähäistäkin vähäisempää värähdystä, jotka tuudittavat häntä edelleen kohti unta. Ikiaikainen evoluution perusristiriita unentarpeen ja syödyksi tulemisen pelon välillä on lopultakin saanut ratkaisunsa. Sen nimi on keskuslukitus."
Auto jonka keskuslukituksen 48-vuotias neurokirurgi Henry Perowne juuri laittoi päälle on hopeanvärinen, sisältä kermankeltaisella verhoiltu Mercedes S500. Hän oli juuri pelannut squashia lääkärikollegansa kanssa kuten aina lauantaiaamuisin. Peli oli ollut luonteeltaan poikkeuksellisen vimmainen. Henryn tunnelmat tänä nimenomaisena lauantaina Lontoossa 15.2.2003, jonka kulun kirja kuvaa, ovat hämmentyneitä. Vapaapäiväksi se on melkoisen tiukkaan aikataulutettu. Aamun pikaisen rakastelun jälkeen oli tuo peli. Sitten pitää mennä ruokakauppaan ostamaan päivällistarpeet. Sen jälkeen on käytävä tapaamassa dementoitunutta äitiä Lilyä hoitokodissa. Henry on myös luvannut ehtiä kuuntelemaan poikansa Theon bändin harjoitusta iltapäivällä. Sitten on valmistettava ruokaa koko perheelle, koska tytär Daisy ja appiukko, kuuluisa runoilija John Grammaticus ovat tulossa Ranskasta käymään (vaimo Rosalind on koko päivän työtehtävissä lehtensä juristina oikeusistunnossa). Daisy on juuri julkaisemassa ensimmäistä runokirjaansa, joten aihetta juhlaan on riittävästi.
Henryllä oli painava syy laittaa autossaan lukitus päälle, vaikka ilmeisesti suurkaupungissa tehdään muutenkin niin. Hänen Mercedeksensä oli nimittäin saanut tänä aamuna kolhun kylkeensä. Matkalla peliin eräs pikkurikollisten porukka ampaisi liikkeelle kadun varresta piittaamattomasti ja kolhi Henryn auton kylkeä. Kun tapahtumaa selviteltiin, huligaanit alkoivat kolhia Henryäkin. Henry pääsi onnekkaasti ja kohtalaisen pienin vaurioin vetäytymään paikalta tekemällä osuvan pikadiagnoosin porukan häiriintyneen johtajan kummallisesta käytöksestä. Tuo raaka kohtaaminen yhteiskunnan varjopuolen kanssa tärveli osaltaan peli-iloa ja vaikutti varmaan alitajunnassa.
Englantilaisilla on sanonta count one's blessings. Ian McEwan on siunannut kirjan Henrylle maallista ja henkistä hyvää aivan ylenpalttisesti. Eräitä poimintoja: hänen kotinsa Lontoon keskeisellä paikalla on nelikerroksinen, yli 600 neliön rivitalo. Kirjastohuone, viherhuone, tilavassa kylpyhuoneessa marmorilattiat ja mosaiikkiseinät. Appiukko Grammaticus asuu perheen omistamassa linnassa Ranskassa, jossa Henryn perhe käy säännöllisesti kesäloman aikana. (Henryn vaimo Rosalind on hieman huolissaan, että tuo hänen leskeksi jäänyt isänsä saattaa vielä mennä uusiin naimisiin jonkun säännöllisesti vaihtuvan naisystävänsä kanssa, jolloin kiinteistö saattaa lipsahtaa vääriin käsiin.)
Kirurgina Henry on huippuammattilainen. Hänet tunnetaan nopeudesta, korkeasta onnistumisprosentistaan sekä tiukasta työtahdista. Leikatessaan hän yleensä kuuntelee musiikkia, mieluiten Bachin pianokappaleita, esimerkiksi Goldberg-muunnelmia tai Partitoja. Kirjassa kuvataan eräitä hänen tekemiä leikkauksia oppikirjamaisesti ja lähes piinaavan tarkasti. Myös aterioiden valmistelut sujuvat Henryltä. Tämän lauantain päivällinen valmistui uutislähetystä seuraten ja tavalla, josta kokkisodan osallistujat voisivat ottaa oppia. Kokonaisia katkarapuja, kahta lajia simpukoita, kalaliemi, merikrotin pyrstöjä kolme kappaletta, jotka pelkästään ne maksoivat enemmän kuin Henryn ensimmäinen auto. Entä viini? Henryn mielestä tällainen kalaruoka vaatii rotevan maaviinin. Siksi valinta on Tautavel, Côtes du Roussillon Villages -viini, josta on tullut hänen perusviininsä. "Maku on erinomainen, ja lisäksi se maksaa alle viisikymmentä puntaa laatikko." (Rosalindin mielestä Henryn askeettisuus voi joskus vaikuttaa jotenkin syyllisyydentuntoiselta ja tekopyhältä hurskastelulta. Mies ei osta koskaan uusia vaatteita, ei ensimmäistäkään maalausta - eikä hyvää viiniä.)
Kun illan valmistelut kotona on tehty, ehtii taas peilata omia mielialoja toisia odotellessa:
"Korkea, kellertävien ja rusehtavien sävyjen hallitsema huone on miellyttävän hiljainen; ainoat kirkkaat väriläiskät ovat mattojen siniset ja rubiininpunaiset kohdat sekä yhden takan yläpuolisella seinällä riippuva Howard Hodgkinin taulu, jossa on abstrakti oranssinkeltainen viilto vihreää taustaa vasten. Ne kolme ihmistä, joita hän, Henry Perowne, eniten tässä maailmassa rakastaa, ja jotka myös rakastavat häntä, ovat tulossa kotiin. Mikä häntä siis oikein vaivaa? Ei mikään, ei yhtään mikään. Kaikki on hyvin, todella hyvin."
Onkohan niin. Miten Henry sitten selittää ulko-ovensa turvalaitteet: kolme jykevää Banham-lukkoa, kaksi mustaa salpaa, kaksi varmuusketjua, ovisilmä, hätänappi ja ovipuhelimen hälytysjärjestelmä? Ian McEwania lukeneet tietävät, että jotain ikävää piilee varmasti näin täydellisen sekä vakaalta vaikuttavan pinnan alla ja se haluaa esiin. Enteitä sellaiseen on ripoteltu hienovaraisesti pitkin matkaa.
Jo aamuyöstä Henry heräsi ja näki palavan lentokoneen tekevän laskua lentokentälle. (Oliko se onnettomuutta tuova pyrstötähti?) Sitten oli tuona lauantaina järjestetty suurmielenosoitus rauhan puolesta, suurin koskaan britteinsaarten historiassa. Siinä vastustettiin suunniteltua hyökkäystä Irakiin, sillä amerikkalaisilla sanottiin olevan varmoja tietoja Saddam Husseinin joukkotuhoaseista ja hänen ilmeisestä halusta käyttää noita aseita. Tämä sai Henryn pohtimaan omaa suhtautumista sotaan ja suurvaltapoliittisia epävarmuustekijöitä. (Onko pelättävissä terroristien kostoiskuja mahdollisen hyökkäyksen toteutuessa?) Sitten oli tuo aamuinen uhkaava välikohtaus. (Näkikö Henry saman auton uudestaan myöhemmin?) Onko siis aivan varma, että tuo varmalta vaikuttava ovi voi torjua pahan? Theokin ihmettelee kirjassa, että ketään perheestä ei näiden monien vuosien aikana ole vielä ryöstetty...
Margaret Atwood: Noidan sikiö : Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019. Suomentanut Kristiina Drews)
Atwoodin kirjan ensimmäinen motto paljastaa mistä on kyse:
Varmaa on, että se joka hautoo kostoa, pitää vereslihalla omat haavansa, jotka muutoin parantuisivat ja tervehtyisivät. Sir Francis Bacon: On revenge
Tulehdusvaaran lisäksi koston kanssa on muutenkin syytä olla varovainen. Kungfutsen sanoin: ”Ennen kuin lähdet kostoretkelle, kaiva kaksi hautaa.” Näin synkäksi meno ei kirjassa muutu, vaikka erittäin harkitusta kostosta on kyse. Tällainen kirja voi syntyä vain rakkaudesta sen aiheeseen ja huolellisesta taustatyöstä. Kaiken lisäksi tekijällä on pitänyt olla hauskaa tätä kirjoittaessaan. Meno on niin railakasta ja kepeää. Juonen kuljetuksessa ja keskusteluissa näkyvät myös Atwoodin kokemukset tv-sarjojen ja elokuvien parissa.
Felix, kuuluisa näyttelijä ja ohjaaja, potkaistaan tylysti rakkaan teatterifestivaalinsa johdosta. Se on ollut hänelle entistäkin tärkeämpi henkireikä sen jälkeen kun hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä olivat kuolleet. Tuolloin Felix oli sukeltanut Myrskyn maailmaan ja yrittänyt paeta todellisuutta. Sen mitä tytär ei voinut oikeassa elämässä saada, sen hän yrittäisi luoda taiteensa kautta:
”Felix päätti rakentaa otolliset puitteet tälle uudelleensyntyvälle Mirandalle, jonka hän halusi puhaltaa henkiin. Hän ylittäisi itsensä näyttelijänä ja ohjaajana. Hän rikkoisi kaikki rajat, hän vääntäisi todellisuuden mutkalle. Noissa hänen muinaisissa ponnistuksissa oli ollut kuumeista epätoivoa – mutta eikö parhaan taiteen ytimessä aina asukin epätoivo? Eikö se aina olekin haaste Kuolemalle? Uhmakas keskisormi kuilun partaalla?”
Nyt haave oli lyöty murskaksi: produktio peruutetaan. Tony, tuo kieroutunut kusipää, macchiavellilainen perseennuolija, jonka tehtävä oli koota rahoittajia festivaalille ja edustaa ja kirjoittaa tukihakemuksia ja selvityksiä, oli puhunut festivaalin hallituksen pyörryksiin. Hänestä tulee festivaalin uusi johtaja. Tonyn mukaan Felix oli menettämässä parhaan teränsä. Tai todellisuudentajunsa. Hänen mielenterveytensä muka horjuu.
”Totuus on”, Tony sanoi, ”että avustusten saaminen edellyttää täysiä katsomoita. Viime aikojen kritiikit ovat olleet…vaihtelevia. Erityisesti viime kaudella.” ”Vaihtelevia?” Felix sanoi. ”Viime kauden kritiikit olivat loistavia!” ”Minä piilotin sinulta ne huonot”, Tony sanoi. ”Niitä oli paljon. Minulla on ne täällä salkussa, jos haluat vilkaista.” ”Miksi helkutissa sinä sen teit?” Felix kysyi. ”Piilotit ne minulta? En minä ole pikkulapsi.” ”Huonot arvostelut saavat sinut huonolle tuulelle”, Tony sanoi. ”Ja sitten sinä kostat sen henkilökunnalle. Se alentaa työmoraalia.” ”Minä en ole ikinä huonolla tuulella!” Felix karjui. Tony ei ollut kuulevinaan.
Valepukuja, peitenimiä, loistavia liiketoimia, lahjontaa, kiristystä, myrkyttäjiä… Seikkailuromaani on se sana, joka toistuvasti liitetään Alexandre Dumas’n kirjaan Monte-Criston kreiviin. Ja toden totta ranskalainen klassikko sisältää kaikki kunnon seikkailun ainekset: siinä on kelmien punoma salajuoni, jonka seurauksena syytön sankari joutuu vankilaan, huikea pako vankilasta, aarre, niin suunnaton, että se mahdollistaa kaikki ajateltavissa olevat hankinnat, on salasuhde ja siitä syntyvä lapsi, joka haudataan elävältä mutta joka nousee kuolleista ja suorittaa merkittävän pahisroolin tässä draamassa, on valeasuja ja murhaajia, merimiehiä, hengenmiehiä, onnenonkijoita ja härskejä keinottelijoita. Ja toki myös puhdasta, kaunista rakkautta.
Suomalaisittain kirjan suuret teemat on helppo muistaa k-linjana: kateus, kauna, kosto ja katumus. Ensin on päähenkilöön, Edmond Dantèsiin kohdistuva kateus, joka käynnistää tapahtumat. Viruessaan vankilassa Dantès säästyy hulluudelta keskittymällä koston ajatukseen.
Kun hän pääsee vankilasta, hän on täynnä kaunantunnetta ja alkaa kostaa. Se onnistuu jopa paremmin kuin hän saattoi etukäteen aavistaa, joten lopussa hän on kypsä myöntämään, että liian pitkälle meni. Seuraa k-linjan viimeinen ja ylevöittävä etappi, katumus.
Kirja alkaa siitä, kun salskea merimies Edmond Dantès ohjaa kauppalaivan Marseillen satamaan vuonna 1815. Laivan kapteeni on merillä sairastunut ja kuollut, ja Dantés on perämiehenä ottanut ohjat. Dantésin kaikinpuolinen pätevyys herättää kateutta Danglars-nimisessä merimiehessä, joka itse haluaisi suosiota. Dantèsilla on kiire naimisiin kauniin katalonialaisen Mercedesin kanssa, ja samaa Mercedestä havittelee myös katalonialainen Fernand. Sekä Danglars että Fernand ovat totaalisia mätämunia, mikä käy pian ilmi ja vain pahenee myöhemmissä vaiheissa.
Eletään Ranskan historian aikakautta, jossa kuningasvallan kannattajat ja bonapartistit ovat vuorotellen voitolla. Danglars ja Fernand sekä muuan rähjäveikko Caderousse kyhäävät nimettömän ilmiantokirjeen, jossa vihjataan Dantèsin olevan bonapartisti. Onhan hän käynyt merimatkallaan Elban saarella kapteenin pyynnöstä. Kirje lähtee yleiselle syyttäjälle Villefortille, ja Villefortin määräyksestä tapahtuu dramaattinen pidätys: virkavalta noutaa Edmond Dantèsin kesken tämän kihlajaisten.
Syyttäjällä on omat motiivinsa vaientaa Dantès noin niin kuin varmuuden vuoksi: Villefortin oma isä on Elban kuvioihin sotkeutunut oikea bonapartisti, ja virkamies arvelee Dantésin tietävän liikaa, vaikka nuori merenkulkija on yhtä viaton ja epäpoliittinen kuin koiranpentu. Niin Dantès teljetään mielivaltaisesti pahamaineiseen Ifin vankilaan edes kertomatta, mikä hänen rikoksensa on.
Neljätoista vuotta kuluu vankilassa kammottavissa oloissa, mutta toivo häämöttää. Dantès tutustuu naapurisellin pappiin, isä Fariaan, joka on kaivanut pikku hiljaa pakotietä. Miehet jatkavat työtä yhdessä, ja Faria opettaa Dantèsille kaiken tietämänsä vieraista kielistä kemiaan. Vasta Farian kanssa keskustellessaan Dantès myös kykenee hahmottamaan, millaisen juonen kohteeksi on joutunut. Seuraa uskomaton pelastuminen, ja Farian ”testamenttaaman”, Monte-Criston saaren aarteen turvin Dantès aloittaa uuden elämänvaiheen ja kammottavan kostamisensa. Hän käyttää vastedes kolmea eri sivupersoonaa ja salanimeä ollen milloin pappi Busoni, milloin englantilainen lordi Wilmore tai Sindbad Merenkulkija.
Kun kreivi on asettunut Pariisiin, hän herättää heti seurapiirien huomion. Kaikki rikkaat ja tärkeät ovat kiinnostuneita komeasta, salaperäisestä muukalaisesta, sen minkä ehtivät asiaa pohtia Espanjan- ja Haitin-papereilla keinottelultaan, hevosajeluiltaan ja lemmenasioiltaan. He ovat tietävinään, että tulokas olisi palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt Tessaliasta hopeakaivoksen ja touhuaisi nyt Pariisissa perustamassa kivennäisvesikylpylää.
” ’…pitäisin häntä Byronin kaltaisena miehenä, johon onnettomuus on luonut kohtalokkaan leimansa.’ ’Franz pitää kreiviä kuin haudantakaisesta elämästä palanneena’ ”(s. 256)
Kreiviä eivät toki ensisijaisesti kiinnosta mitkään kivennäisvesikylpylät, vaan hän toimii järjestelmällisesti tuhotakseen Caderoussen, Danglarsin, Villefortin ja Fernandin. Eikä kaikki ei ole pelkkää kostoa, sillä kreivi tekee paljon hyvää, myös pitämättä siitä meteliä. Matkustellessaan hän pelastaa pari henkilöä, tosin tehden heistä omia palvelijoitaan, mutta kuitenkin. Hän pelastaa myös laivayrityksen, jota hän palveli ennen kuin joutui vankilaan ja jonka omistajaperheeseen hän säilyttää tapahtumien loppuun saakka aivan erityiset suhteet.
Itse Dantès monine persoonineen muistuttaa rajattoman kykenevää Elmoa, joka on paitsi huippukuntoinen atleetti myös erinomainen kivääri- ja pistooliampuja, kosmopoliitti, useiden kielten hallitsija sekä taiteen, kulttuurin ja gastronomian tuntija. Tämä monitaituruus menee paikoitellen auttamatta yli, mutta mitä siitä. Elmomaisuudella on viihdearvonsa. Ajankuvaa lienee siinä, että hasista ja oopiumia maistellaan melko huolettomasti.
Minulle tämä uusi luenta Aarrearkun merkeissä oli yllättävän emotionaalinen kokemus, kun Monte-Criston kreivi näyttäytyi myös psykologisena kehitysromaanina. Edmond, iloinen, hyväuskoinen, lapsenkaltaisesti hyväntahtoinen sielu oppii petkuttamaan, valehtelemaan, valepukeutumaan, hiipimään varjoissa, iskemään. Raha avaa hänelle kaikki ovet. Hänestä tulee rikas ja arvostettu, mutta hinta ”menestyksestä” on hirveä. Hän menettää rakkaimpansa: sekä nuoruudenrakastetun Mercedeksen että isänsä.
Muutos alkaa vankilassa.
Isä Faria: ” ’Minua kaduttaa, että tulin auttaneeksi teitä tutkimuksissanne ja sanoneeksi, mitä sanoin.’
’Miksi niin?’ Dantès kysyi.
’Koska olen herättänyt sydämessänne sellaisen tunteen, jota siellä ei ennestään ollenkaan ollut, nimittäin kostonhimon.’ ” (s. 114)
”Silmissä oli syvän alakuloinen ilme, milloin niistä ei välähtänyt synkkä ihmisvihan salama.” (s. 149)
” ’Olen tehnyt lupauksia useampiakin, ja toivon niidenkin käyvän toteen, toinen toisensa perästä.’
Sindbad lausui nuo sanat aivan tyynesti, mutta kuitenkin hänen katseessaan välähti outoa julmuutta.” (s. 223)
Mennyttä on siis vilpittömyys, vähävaraisuus ja vaatimattomuus, tilalla on korskea ylvästely ja kyynisyys. Siksi kreivin nöyrtyminen kirjan lopussa on lukijalle helpottavaa; myötätunto herää uudestaan. Kreivi myöntää menneensä liian pitkälle, kuvitelleensa olleensa Jumalan kaltainen ”koston oikeutuksessaan”. Hän saa vielä uuden mahdollisuuden, hän aloittaa vielä kerran alusta entisen orjattarensa, nyt rakastettunsa Haideen kanssa.
Kirjan kerronta on romantiikan tyylille ominaisesti värikästä, runsasta, tunteisiin vetoavaa ja dramaattista. Ja koska juoni jyskyttää eteenpäin kreikkalaisen tragedian väistämättömyydellä, kokonaisuus on väkevä, jos osaa arvostaa tätä tyyliä sen vanhahtavuudesta huolimatta. Seuraava ote on kohdasta, jossa Dantes kohtaa arkkivihollisensa Fernandin kostokierroksen ehdittyä jo pitkälle.
” ’Päinvastoin, emme tunne toisiamme.’
’Huihai!’ Monte-Cristo virkkoi aina yhtä ärsyttävän verkkaan. ’Katsotaanpas! Ettekö te ole sama sotamies Fernand, joka karkasi Waterloon taistelun aattona? Ettekö ole sama luutnantti Fernand, joka Espanjassa toimi Ranskan armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama eversti Fernand, joka petti, kavalsi ja surmasi hyväntekijänsä Ali-Pashan? Ja kun kaikki nuo Fernand’it yhdistetään, saadaan kenraaliluutnantti, kreivi de Morcerf, eikö niin?’
’Äh!’ kenraali karjahti; häneen nuo sanat pistivät kuin tulikuuma rauta. ’Tiedän, että sinä senkin paholainen olet tunkeutunut menneisyyteeni ja ties’ miten saanut sieltä luetuksi elämästäni kaikki tyynni! Mutta ehkäpä minussa sentään on, kaikesta häpeästä huolimatta, enemmän kunniaa kuin sinussa kaikessa suuruudessasi. Sinä näemmä tunnet minut, mutta minä en tunne sinua, senkin kullallasi ja kalliilla kivilläsi rehentelevä seikkailija! Pariisissa olet Monte-Criston kreivi, Italiassa Sindbad Merenkulkija, Maltassa ties’ mikä, en enää muistakaan. Mutta nyt kysyn sinulta oikeaa nimeäsi, jotta saan sen singahduttaa vasten silmiäsi samalla hetkellä, jolloin survaisen miekan sydämeesi!’
Monte-Cristo kalpeni kammottavan kalpeaksi, hänen silmistään välähti hirvittävä salama. Hän ponnahti ovesta viereiseen huoneeseen, ja käden käänteessä, riisuttuaan äkkiä takkinsa, kauluksensa ja liivinsä hän sukaisi ylleen pienen merimiespuseron ja pisti päähänsä merimieshatun, jonka alta tummat hiukset valuivat valtoiminaan.
Ja niin hän palasi takaisin peloittavana, armottomana, käveli käsivarret ristissä suoraan kenraalia kohti. Tämä ei ollut käsittänyt, mikä Monte-Criston tuli hänen hävitessään huoneesta, ja oli jäänyt häntä odottamaan, mutta nyt, kreivin palatessa takaisin, Morcerfin hampaat alkoivat kauhusta kalista, polvet pyrkivät pettämään; hän peräytyi vaistomaisesti, kunnes tapasi nyrkkiin puristuneella kädellään tukea lähimmästä pöydästä.
’Fernand!’ Monte-Cristo aivan huusi, ’monista nimistäni minun tarvitsee sanoa sinulle ainoastaan yksi, iskeäkseni sinut maahan. Ja sen nimen taidat arvata! Tai pikemminkin, taidat sen muistaa?’
Kenraali ahmi, niska takakenossa, käsillään torjuen, tuijottavilla katseillaan ääneti tuota hirvittävää ilmestystä. Hän vetäytyi seinään asti kuin etsien siitä tukea, hiihdätteli sitten pitkin seinänviertä selkä edellä ovelle ja siitä saman tien ulos, parkaisten vain kerran:
’Edmond Dantès!’ ”(s. 577-578)
Ei ihme, että Kreivistä on tehty parikymmentä elokuvaversiota, joista ensimmäiset 1900-luvun alussa, sekä toinen mokoma tv-sarjoja. Myös näytelmä ja musikaali löytyy. Ymmärrän, miksi: tapahtumien ja henkilöiden paljous, teemojen rikkaus, juonen kiinnostavuus. Silti en ole nähnyt enkä oikein haluakaan nähdä niitä, en varsinkaan tv-sarjaa, jossa Gerard Depardieu esiintyy Monte-Cristona ja jossa Edmondin ja Mercedesin rakkaustarina jopa muokataan uusiksi siirappiseen muotoon. Ei käy! Ja Depardieu, mon Dieu! Kreivin rooliin tarvitaan askeettinen, palavasilmäinen, mielellään vähän kärsivän näköinen mies.
Juonen monet käänteet ovat nerokkaita, joskus turhankin koukeroisia, mutta niitä perustelee myös tapa jolla teksti alun perin ilmestyi: jatkokertomuksena lehdessä reilusti yli vuoden mittaisena ajanjaksona 1844-1846. Kirjaversio ilmestyi pian sen jälkeen.
Suomennettuja ”kreivejä” ovat ainakin Jalmari Finnen käännös vuodelta 1912 sekä tämä Lauri Hirvensalon käännös vuodelta 1945. Nautin kovasti Hirvensalon tyylistä, lisäksi hän opetti muutaman uuden asian ja sanonnan, kuten että ”annettaisiin asian kaikessa hiljaisuudessa nukkua nahkoihinsa” (s. 523).
Tainan ja Tommin aarrearkku 