Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa

Kalle Kniivilä : Putinin väkeä : Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2016)

Šumerlja, 30 000 asukasta, 600 kilometriä Moskovasta itään. Seuraavassa toimittaja Kalle Kniivilä tutustuu paikkakunnan urheilutaloon. Talo avattiin juuri parlamenttivaalien alla 2007, ja sitä esiteltiin valtapuolue Yhtenäisen Venäjän lahjana šumerljalaisille. ”Kampanjointia veronmaksajien omilla rahoilla, selvähän se.”
…
”Brehov kaivaa esille tilastot ja näyttää, että urheilutalossa oli edellisenä vuonna 97 000 kävijää. Se tarkoittaa sitä, että jokainen Šumerljan asukas kävi täällä keskimäärin kolme kertaa vuoden aikana.
Urheilutalo on yksinkertainen rakennus, mutta näkyvä todiste siitä, että valtio todellakin tekee jotakin kansalaistensa hyväksi ja että talous on taas paremmassa jamassa. Siksi on myös tärkeää näyttää kaikille, että kunnia urheilutalosta kuuluu valtapuolueelle.
Tällaista rakennusta ei olisi voitu saada aikaan 90-luvulla. Silloin ei ylipäätään rakennettu mitään, muistelee Valeri Brehov. Hän oli silloin kahdenkymmenenviiden ja töissä ajoneuvotehtaalla, kuten monet muutkin Šumerljassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset vuodet eivät ole mukavaa mietittävää.
– Silloin saattoi mennä puoli vuottakin ilman että palkkaa maksettiin. Meillä oli tehtaalla yksi mies, joka oli täysin epätoivoissaan, koska ei pystynyt elättämään perhettään. Hän tappoi lopulta itsensä. Minä lähdin Moskovaan ja yritin tienata vähän rahaa ostamalla ja myymällä tavaroita, niin silloin tehtiin. Nyt on toiset ajat, kaikilla on ruokaa pöydässä. Putin on pannut maan oikealle kurssille. Ei ihmisiä saa jättää ihan oman onnensa nojaan, niin kuin 90-luvulla tehtiin.”

Kalle Kniivilä on Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbaldetin toimittaja, jonka erikoisalana on Venäjä. Kniivilä opiskeli venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. Tämän kirjan lisäksi hän on kirjoittanut muitakin Venäjän viime aikojen tapahtumia valaisevia kiitettyjä teoksia. Tämä sai Kanava-palkinnon. Ja syystäkin.

Kalle Kniivilä kirjoittaa, että autoritaarinen yhteiskuntajärjestys tarvitsee kolme tukipilaria: rahan, valheet ja väkivallan. Jos talous on kunnossa, valheita ja väkivaltaa tarvitaan vähemmän. Riittää kun alamaiset saadaan uskomaan, että vain nykyjohto on tae elintason jatkuvalle nousulle. Kaaos ja köyhyys seuraavat, jos tapahtuu muutoksia.

1990-luvun katastrofivuosien jälkeen Venäjän talous ja ihmisten elintaso kasvoi huimasti öljyn maailmanmarkkinahinnan nousun takia. Kun öljyn hinta romahti ja Venäjä aloitti sotilasoperaatiot Ukrainassa, venäläisten reaalitulot lähtivät tuntuvasti alenemaan. Oli siis nojattava tukevammin kahteen muuhun pilariin.

Nyt propaganda korostaa Venäjän suuruutta ja maailmanlaajuisen suurvalta-aseman palauttamista, jolla vallanpitäjät perustelevat legitimiteettiään. Elinolojen parantuminen 2000-luvulla kuvataan ennen kaikkea Putinin ansioksi ja viime aikojen ongelmat Venäjälle vihamielisten ulkovaltojen syyksi. Väkivallan ruuvia kiristetään jatkuvasti. Mielenosoittajia ja nettiaktivisteja on tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin. ”Varmemmaksi vakuudeksi turvallisuusjoukoille annettiin oikeus tarpeen vaatiessa ampua suoraan väkijoukkoon.”

Vuosien 2011-12 suuret mielenosoitukset heilauttivat vähän Putinin valtaistuinta. Hän ymmärsi, että hyvinvoiva, koulutettu ja kansainvälistynyt keskiluokka haluaa enemmän ja on kyllästynyt peukaloituihin vaaleihin ja rukattuun perustuslakiin. Tuo lakiuudistus varmisti Putinin pysyvän vallassa vuoteen 2024 asti. Keskiluokka heräsi vaatimaan paremmin toimivaa valtiota.

Putin ymmärsi, ettei voi olla koko kansan presidentti ja siksi hän kääntyi hiljaisen enemmistön puoleen. Pussy Riot -ryhmää vastaan käyty absurdi oikeudenkäynti oli lähtölaukaus prosessissa, jossa vallanpitäjät solmivat liiton ortodoksisen kirkon vanhoillisten voimien kanssa. Liberaali oppositio sai kerettiläisen roolin. Heidät leimattiin kansan silmissä ateisteiksi ja satanisteiksi, ”jotka tanssivat lännen houkuttelevien sävelten tahtiin Pyhän Venäjän alttarilla”.

Tällaisesta lähtöasetelmasta Kalle Kniivilä lähtee matkalle selvittämään, mistä Vladimir Putinin vankka suosio johtuu ja millainen on venäläinen ajatusmaailma 2010-luvulla. Kniivilä muistuttaa, että samoin kuin Suomessa, eivät Venäjälläkään useimmat ihmiset politiikasta juuri piittaa. Kunhan yhteiskunta toimii jotakuinkin hyvin eikä elämä ainakaan pahene. Tuon syrjäseutujen venäläisten hiljaisen enemmistön tuella Putin säilyttää valtansa. Kniivilä antaa heidän kertoa itse kirjassaan.

Viesti on yksiselitteinen:

”Vakaus on kuin taikasana, jota toistelevat lähes kaikki Venäjällä tapaamani ihmiset. Osasyynä on sanan ’vakaus’ keskeinen asema valtion propagandassa. Tarkoituksenahan on jatkuvasti muistuttaa venäläisiä siitä, miten huonosti asiat olivat ennen kuin Putin pelasti maan.”

Kalle Kniivilä täydentää eloisasti kirjoitettuja haastatteluja tarvittavilla taustatiedoilla. Autotehtaan tuotantolinjojen muutoksien yhteydessä saadaan katsaus suunnitelmatalouden liikkeenjohdollisiin periaatteisiin. Kriisivuosien inflaatiot ja palkanmaksu tavaroina saavat konkreettisia esimerkkejä. Kniivilä kartoittaa myös taloudelle aivan keskeisen öljyteollisuuden tulevaisuudennäkymiä. Lukija saa kuin vaivihkaa kattavan käsityksen suuren maan tehokkaasti hukatuista mahdollisuuksista.

Kirjan lopussa Kalle Kniivilä on jo tuskastunut kyynisiin ihmisiin, jotka väittävät, että kaikki poliitikot ajattelevat vain omaa parastaan. Hän pohtii Venäjän tulevaisuuden suuntia professori Vladimir Gelmanin kanssa. Lisäksi hän tapaa iäkkään ihmisoikeusaktivistin, Andrei Saharovin ystävän, Ljudmila Aleksejevan sekä opposition listoilta kaupunginosavaltuustoon päässeen toimittaja Vera Kitšanovan.

Kirja ilmestyi muutama vuosi sitten ja tilanne on tuosta jo muuttunut. Ljudmila Aleksejeva oli vielä toiveikas: kansalaisyhteiskunta vahvistuu, sillä se on pystynyt kehittymään jopa uskomattoman vaikeissa oloissa aiemminkin. ”Ja me kehitymme yhä.”

Professori Gelman antaa neljä vaihtoehto, joista hiipivä demokratisointi on eräs mahdollisuus. Valtakoneiston romahdusta ei voi myöskään täysin sulkea pois. Kuitenkin todennäköisempää on, että mikään ei muutu ja kehitys alkaa lamaantua, kun talous sakkaa. Silloin on kuria entisestään kiristettävä. Sortotoimet tarttuvat pelkästään poliittisen tyytymättömyyden oireisiin, mutta eivät sen syihin. Lisäksi ne aiheuttavat vielä enemmän kustannuksia, sillä turvallisuuskoneiston lojaalisuus on ehdottomasti varmistettava.

Nuori Vera Kitšanova (22 v.) on surullinen päätepiste tälle tarinalle. Hänen ystäväpiirissään Moskovassa ei juuri ole nuoria, joiden mielestä asiat ovat hyvin. Monet heistäkään eivät ole kiinnostuneita politiikasta ja eräät aikovat muuttaa maasta.

” – Minun äitini kävi lopulta äänestämässä Navalnyia pormestarinvaalissa, mutta ei hän ymmärtänyt, mitä merkitystä sillä on, hän teki sen vain ilahduttaakseen minua.
Täälläkin, Venäjän poliittisesti aktiivisimmassa kaupungissa, useimmat ovat sitä mieltä, ettei äänestäminen kannata, koska se ei kuitenkaan muuta mitään.
” – Vaalien alla jaoimme kadulla Navalnyin lentolehtisiä. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät puhumaan ja sanoivat, että meistä näkyy, että me todella välitämme ja että se on hienoa. Ja sitten he sanoivat, etteivät silti aio äänestää, koska mikään ei muutu ja kaikki on ennalta päätetty. Toiset taas sanovat, ettei kannata yrittää muuttaa mitään, koska asiat voivat silloin mennä pieleen. Mitä tuollaiselle voi tehdä?”

Myös Vera Kitšanova tuli 2014 tulokseen, että hänen työnsä Venäjällä ei tuota tulosta. Tammikuussa 2015 hän muutti Ukrainaan.

Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa?

Kalle Kniivilän kirjaan valitsema motto eräästä haastattelusta tiivistää monen näkemyksen:

Jos alkoholistilla on lapsia, ne saavat tehdä ihan mitä lystäävät. Kunnon vanhemmat kasvattavat lapsiaan, ja niillä lapsilla ei ole yhtä paljon vapautta.
Toisen vanhemman nimi on Jeltsin, ja toisen Putin.

Juri Baranov, 55-vuotias hitsari

Tommi