Avainsana-arkisto: yksinvaltiaat

Putin, rautanyrkki rautahanskassa

Masha Gessen : Kasvoton mies : Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi (suomentanut Matti Kinnunen. Otava, 2012)

Masha Gessenin kirja päättyy optimistiseen jälkinäytökseen. Joulukuussa 2011 pidettiin parlamenttivaalit, jotka voitti Vladimir Putinin ja Dmitri Medvedevin Yhteinäinen Venäjä -puolue. Vääristeltyyn vaalitulokseen ja Putinin siihenastiseen yli 10 vuoden mittaiseen hallintoon kyllästyneet kansalaiset lähtivät ympäri Venäjää mielenosoituksiin. Ilmassa tuntui olevan muutoksen henkeä, sillä mielenosoitukset paisuivat ennennäkemättömiin mittoihin. Vaadittiin vapautta, uusia vaaleja ja Venäjää ilman Putinia. Julisteissa saatettiin nähdä:

”En äänestänyt näitä kusipäitä,
äänestin muita kusipäitä.
Vaadin uutta laskentaa.”

Masha Gessen uskoi itsekin tuolloin vanhan hallinnon kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kreml näytti huitovan ilmaan. Sen masinoimat vastamielenosoitukset jäivät vaatimattomiksi. Gessen arvioi, ettei hallitus näytä huomanneen, että koko maa on suuttunut heihin:

”Niinpä he saattavat luulla, että jos annetaan opposition sopivan korvike-ehdokkaan osallistua maaliskuun presidentivaaliin, se päästää ulos riittävästi höyryä. Mielenosoitusten on jatkuttava kunnes Putin ja hänen sisäpiirinsä tajuavat, että he ovat pieni ja halveksuttu vähemmistö.”

Gessenin mielestä Putinin keinovalikoimiin kuuluvat terrorihyökkäykset olisivat voineet antaa aiheen julistaa hätätila. Se ei kuitenkaan enää pelastaisi hänen hallitustaan, mutta voisi viivyttää sen tuhoa enintään vuoden tai pari. Monet muut tuon tapahtuman kokeneet olivat samaa mieltä. Nyt 11 vuotta myöhemmin voidaan nähdä, miten väärässä he olivat. Kirjan tekijänä hänen olisi pitänyt lukea kirjansa sisällysluettelo vielä kolmannenkin kerran ajatuksella läpi. Se antaa mainion tiivistelmän siitä mihin suuntaan Putinin Venäjän kehitys jo oli tuohon mennessä kulkenut. Seuraavassa kirjan lukuja ajallisessa järjestyksessä:
– Sattumapresidentti
– Vallankaappaus ja ristiretki
– Uudistajan loppu
– Päivä jolloin media kuoli
– Demokratian riisuminen
– Terrorin valta
– Kyltymätön ahneus
– Takaisin SNTL:ään

Jälkinäytöksen arvioita lukuunottamatta Gessenin kirja on säilyttänyt ajankohtaisuutensa pelottavan hyvin. Se kuvaa, miten tuo tapetista tuskin erottuva vaatimaton agentti, joka aikanaan jätti vain hämärän muistikuvan tapaamiensa ihmisten mieliin ensitapaamisen jälkeen, pystyi rakentamaan KGB:n/FSB:n avulla imperiuminsa. Mielenosoittajilla ei ollut eikä edelleenkään ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia hänen luomaansa väkivaltakoneistoa vastaan. Tätä miestä paine kadulta tuskin tulee jatkossakaan kaatamaan.

Kuollutta itsevaltiasta katsellessa

Ladislav Mňačko: Vallan maku (suomentanut Risto Lehmusoksa. Gummerus, 1967)

”Vainaja lepäsi mustan, välkkyvällä kiinanlakalla sivellyn arkun alaosassa. Yläosan tilalla oli toistaiseksi lasikansi jotta hyvästelemään tulevat ihmiset voisivat vielä kerran, viimeisen kerran nähdä vainajan kasvot ja hahmon.”

Ladislav Mňačkon kirjan rakenne on pelkistetyn selkeä, mutta avautuu kiehtovasti tarinan kuluessa. Se kuvaa nimettömäksi jäävän valtiollisen johtajan virallisia hautajaisia. Kirjan kertoja on Frank, valtion virallinen lehtikuvaaja ja edesmenneen valtiomiehen nuoruuden aikainen ystävä. Frank on kokenut ja pätevä kuvaaja. Siksi salaisen poliisin päällikkö Galovič määräsi vain hänet kuvaaman tilaisuutta koska liiallinen määrä kuvaajia häiritsee juhlallisen aktin arvokkuutta. Galovič oli juuri alkanut oman operaationsa kuolleen syrjäyttämiseksi vallasta vähän ennen kuin sairaus tappoi tämän suurmiehen 52 vuoden ikäisenä.

”Täällä hän siis seisoskelisi kaksi päivää, seisoskelisi raskaan pronssiovenpuoliskon takana olevassa huomaamattomassa piilopaikassaan, silloin tällöin hän livahtaisi kolostaan esiin, ottaisi kuvia, Frank hallitsi työnsä loistavasti, hän tiesi kenestä ja mistä oli otettava kuva.”

200 valokuvaa lehdille. Galovič, ehdottomasti, lisäksi kuvia nuorpioneereistä laskemassa seppelettä, vanhasta mummosta joka pyyhkii liinalla kyynelkarpaloa poskeltaan katafalkin äärellä. Tehdaslaitosten, yhdistysten ja poliittisten järjestöjen delegaatioita. Frank huomioi paikalla olevat tarkkailijat, jotka huomaavat aina kaiken. Oliko rakennuksen edessä tarpeeksi ihmisiä? Jos ulkopuolella odottelevien lukumäärä uhkasi vähentyä, soitettaisiin johonkin kouluun tai tehtaaseen: jono ei saanut katketa. Organisoidut jäähyväiset. Organisoitu suru. Organisoitu tuska. Tällaiset seremoniat olivat Frankille tuttua rutiinia ja niiden ohjelma minuutilleen suunniteltu. ”Virallisten hautajaisten on sujuttava kitkattomasti, vaikkei mikään muu kitkattomasti sujuisikaan.”

Parin puuduttavan tylsän päivän aikana Frankilla oli mahdollisuus muistella yhteistä historiaansa vainajan kanssa. Myös hautajaisvieraat toivat hänen mieleensä tapahtumia menneisyydestä, joten kirja liikkuu joustavasti menneisyyden eri tasoilla palaten aina välillä hautajaissaliin. Muutama kohtaus tapahtuu myös Frankin kotona sekä ravintoloissa hänen tavatessaan hautajaisiin muualta saapuneita entisiä yhteisiä ystäviä.

Näiden kohtausten avulla vainajan kuva vähitellen syvenee ja Frank joutuu muutamaan otteeseen tarkistamaan aikaisempaa suhtautumistaan. Hänen ja vainajan aikaisempi tiivis ystävyys oli haalistunut vähitellen. Frank pohtii kirjan mittaan miksi niin oikeastaan tapahtui. Miksi aikaisemmasta aattellisesta ja intomielisestä uudistajasta tuli lopulta pelokas ja muita tyrannisoiva yksinvaltias.

”Pienestä pitäen taistelu oli ollut hänen kohtalonsa. Vimmastuneet santarmit jotka hävisivät hänelle pieksivät hänet yhä uudestaan ja uudestaan tajuttomaksi.”
Hän johti lakkoja. Hän kiihotti kansaa keskustorilla. Hänet haluttiin ostaa ja saada vaikenemaan. Vainajaa revittiin moneen tehtävään: hän oli rautateiden uudistamisesta vastaava komissaari, erikoistuomioistuinten jäsen, hän oli vallankumoushallituksen luja ja pitkä käsi. Häntä ei kiinnostanut oliko hän oikeassa, sillä hänellä oli valtuudet. Hänellä oli tarpeeksi rohkeutta päätöksiin ja tarpeeksi tarmokkuutta tekoihin. Hän oli myös selvillä siitä että oli vaarassa tuhota oman itsensä. Ajoittaisesta liiasta kovuudesta huolimatta hänellä oli kuitenkin kaukonäköisyyttä ja inhimillistä ymmärrystä.

Kuollut valtiomies oli aloittanut alhaalta, hän eteni piiritasolle ja vähitellen hallinnon huippuvirkoihin. Mňačko kuvaa syvenevän vainoharhaisuuden syntyä upeasti. Matka pimeyden ytimeen, isku iskulta syvemmälle:

”Hän puhdisti. Hän puhdisti ja puhdisti. Hän kunnostautui. Hänet pantiin töihin, hänen oli puhdistettava maa joka oli sekasorron vallassa. Häneltä vaadittiin paljon – ole päättäväinen, luja, kova ja lahjomaton. Ja tunteeton. Älä pelkää kovia otteita ja pidä aina mielessäsi: missä hakataan, siellä lastut lentelevät. Lastujen tähden kukaan ei vedä sinua tilille.
Hän siis hakkasi. Lastut lentelivät. Hän hakkasi maan paljaaksi, hänet kutsuttiin korkeampiin virkoihin. Hän oli hakannut itsensä alhaalta ylös.”

Ihmisen on tällaisesta pakko saada sielulleen jonkinasteista vahinkoa. Entä sitten kun metsänkaatajan kirves ei löydä enää kaadettavaa? Kun hän on päässyt kohoamaan titaaniksi kaikkien muiden yläpuolelle. Kun hän on kaatanut muut titaanit.
”Se merkitsi että titaanit voitiin kaataa. Jos hän oli kerran titaani niin hänetkin voitiin kaataa. Joskus silloin hän alkoi muuttua, hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua.”
Kehen saattoi enää uskoa? Uskollinen se joka ei koskaan horjunut. Hän ei koskaan horjunut. Itsestään hän saattoi olla varma, mutta entä muut? Luottaa voi vain uskollisiin. Hän oli uskollinen. Hän luotti vain itseensä.
”Hän, ainoa uskollinen, ainoa, viimeinen jättiläinen suurten lastukasojen keskellä.”

Ladislav Mňačkon teksti puhuttelee, sillä hän on käyttänyt kirjassa myös omia kokemuksiaan. Päähenkilöiden tavoin hänkin taisteli natseja vastaan maailmansodan loppuvaiheessa karattuaan keskitysleiriltä. Sodan jälkeen hän liittyi kommunistiseen puolueeseen ja työskenteli toimittajana eri lehdissä. Välirikko puolueeseen alkoi 1950-luvun näytösoikeudenkäynneistä, joista Mňačko niinikään kirjoitti kirjan (Seitsemäs yö). 1960-luvun suojasää rautaesiripun takana rohkaisi muitakin kirjailijoita ottamaan reippaammin kantaa reaalisosialismin ongelmiin, mutta raja tuli kohtalaisen nopeasti vastaan. Vallan mausta ehdittiin julkaistiin vain muutama luku slovakian kielellä 60-luvun alussa ennen kuin se kiellettiin. Kun Mňačko erehtyi lisäksi arvostelemaan Tšekkoslovakian noudattamaa Israelin politiikkaa, hänet erotettiin puolueesta ja kirjailijaliitosta. Neuvostoliiton miehittäjien tultua Prahaan hän pakeni Itävaltaan.

Päähenkilön nimettömyys saattaa olla pieni myönnytys sensorien suuntaan. Mňačko ei pitänyt itseään suoranaisesti romaanikirjailijana. Hän halusi tehdä tästä omien sanojensa mukaan enemmän poliittisen pamfletin henkilöpalvonnasta. Sellaisen julkaiseminen olisi kuitenkin ollut vielä epätodennäköisempää, joten kirja paketoitiin kaunokirjallisiin kääreisiin. Eräissä arvioissa tekstiä verrataan Hemingwayn tyyliin ja varmaan tiettyjä yhteisiä piirteitä löytyykin. Itseäni hiukan häiritsi alussa kerronnan karuus ja toisteisuus. Toisella lukukerralla se rupesi tuntumaan perustellulta. Ensinnäkin kyse on ”valokuvaajan” tekstistä. Visuaalisesti ajatteleva ei varmaan eeppiseen kerrontaan sortuisikaan vaan luo impressioita. Lisäksi kuvattu tilanne on Frankille pitkäveteinen. Samat naamat, tutut kuvakulmat, ajatus harhailee, palaa takaisin, lähtee taas polveilemaan…

Moni 60-luvun kirja tuntuu nykyään auttamattoman vanhentuneelta. Ei tämä, sillä sen viesti on varoittava ja erittäin ajankohtainen. Ilmeisesti merkittävään asemaan nousu ja pitkäaikainen vallankäyttö vaikuttavat aivoihimme aina samalla tavalla. Vainajan ex-vaimo Margit ja Frank:

”- Sanohan miten meidän kaikkien on oikein käynyt? Olisitko koskaan osannut kuvitella tällaista loppua?
– En koskaan. Mutta valta on tällaista, Margit. Se yllätti meidät, arvaamatta, emme osanneet käsitellä sitä emmekä osaa vieläkään.”

Tommi