Vovan Valinnasta vähän käytettyä neukkudemokratiaa

Tämän verran oli valmista tekstiä, kun suuri päällikkö Lentää Kurkien Kanssa lähetti joukkoja Ukrainaan, tuohon pyhään Äiti-Venäjään ikuisesti kuuluvaan maahan. Kirjasta löytyi heti tähän sopivasti Anna-Lena Laurénin erään Ukrainassa haastatellun kommentti:
” – Juuri me perustimme Kiovan Rusjin (Kiovan Venäjän). Venäjä on Ukrainan uloke. Venäläiset kehtaavat sanoa itseään venäläisiksi, vaikka ovat ottaneet nimensä (russkie) meiltä!”

Venäjän imperiumin ydin perustettiin Kiovassa:
”Juuri täällä rusit, sekä ukrainalaisten että venäläisten esi-isät, rakensivat ruhtinaskuntansa, ottivat puolisoikseen viikinkityttäriä ja laajensivat vähitellen valtakuntaansa niin että siihen sisältyivät nykyinen Valko-Venäjä, suuria osia Romaniasta, Slovakia, Ukraina ja Luoteis-Venäjä.”
Sitten hyökkäsivät mongolit ja suuri osa Ukrainaa päätyi liettualaisten ruhtinaitten alle ja vähitellen osaksi Puolaa. Venäjällä puolella hallitsivat mongolit. Siten ”Kiovan valtakunnan perijät kylvetettiin eri kulttuureissa”.

Osin siksi Ukrainan kansallinen identiteetti oli häälyvä ja ukrainalaisista tuli yleinen käsite vasta 1800-luvulla. Lisäksi 1600-luvulta lähtien Itä-Ukrainaan on kohdistunut varsin järjestelmällinen venäläistämispolitiikka. Sitä pidettiin ”pikku-Venäjänä” ja esimerkiksi liberaalina pidetty tsaari Aleksanteri II antoi ukaasin 1876, joka kielsi kaiken ukrainankielisen kirjallisuuden, lehdistön, teatterin ja kouluopetuksen.
”Tämä ei tarkoita että Itä-Ukraina olisi yhtä kuin Venäjä eikä Länsi-Ukraina yhtä kuin Eurooppa. Se tarkoittaa vain että Ukrainan maa on syntynyt monista virtauksista ja vaikutteista, maa jossa näkyy erilaisia heijastuksia, varjoja ja valoja sitä mukaa kuin sitä kääntelee. Ukraina on kuin ikuinen matka. Perille ei pääse koskaan ja hämmennys lisääntyy matkan varrella.”


Laurénin mukaan Ukraina on painajainen journalistille, joka haluaa yksiselitteisen selkeitä tarinoita. Sille joka haluaa tutkia elämän monimutkaisuutta Ukraina on kultakaivos. Ja ennen kaikkea: Ukrainassa vallitsee hyväntahtoisuus, joka erottaa sen selvästi Venäjästä. Jopa rajavartijat hymyilevät ja juttelevat passintarkastuksessa. Niin käyttäytyy kansa, joka kuului totalitaariseen valtioon, mutta ei omaksunut sen toimintatapoja.

Georgiaa käsittelevästä osasta näkyy puolestaan miten Venäjä on käyttänyt aikaisemminkin vähemmistöjä saadakseen kiristysotteen jostakin maasta. Georgialaiset kuningaskunnat olivat aina pinteessä persialaisten ja turkkilaisten välissä. 1700-luvun lopulla georgialaisruhtinaat pyysivät Venäjän tsaarilta apua. Venäjä laajeni etelään päin ja liitti uusia ruhtinaskuntia alueisiinsa, kunnes 1800-luvun lopulla Georgia lopulta yhdistyi. Venäjän harjoittamassa politiikassa Georgiassa vaihtelivat itsehallinto ja venäläistämiskaudet. Se vuorotellen tuki ja horjutti Tbilisin pyrkimyksiä luoda yhtenevä kansallisvaltio. Stalinin aikaan georgialaiset harjoittivat itsekin jyrkkää kansallistamispolitiikkaa sulkemalla esimerkiksi abhasialaisten kouluja ja sortamalla vähemmistöjä. Tämä ei helpottanut sopusoinnun syntymistä.
”Abhasialaisille georgialaiset olivat uhka kansalliselle identiteetille. Georgialaisille sekä abhasialaiset että osseetit olivat potentiaalisia viideskolonnalaisia.”

Seurasi sisällissotia Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa (1991-1993). Georgialaiset pakotettiin lähtemään alueilta, joille heidän vanhempansa oli Stalinin asuttamisohjelman mukaan aikoinaan siirretty.
”Abhasian näkökulmasta on siis korjattu epämoraalista georgialaistamispolitiikka … Niinpä vääryyttä seuraa vääryys; tämä on tyypillistä Kaukasiassa, jossa neuvostotapa siirrellä kansoja sinne ja tänne on johtanut ratkaisemattomiin, jähmettyneisiin ristiriitoihin sekä sanoin kuvaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen.”

Ja sitten tulivat presidentinvaalit 2004, jossa Saakašvili valittiin presidentiksi. Nuori supertähti käynnisti kunnianhimoisen uudistusohjelman ja alkoi puolustusyhteistyön USA:n kanssa. USA:lta saatiin mittava avustuspaketti Georgian varusteluun, amerikkalaisia aseita tuli maahan ja georgialaiset osallistuivat Irak-operaatioon. Haaveena oli saada Georgia Naton jäseneksi.

”Tässä vaiheessa myös suhteet Abhasian ja Etelä-Ossetian johtoon alkoivat mennä vinoon. Sen jälkeen kun oli vuosikausia kalisteltu aseita, vaihdettu laukauksia ja uhkailtu molemmin puolin, Saakašvili teki kohtalokkaan päätöksen lähettää 7. elokuuta 2008 hyökkäysvaunuja Etelä-Ossetian pääkaupunkiin Tskhinvaliin.
Tätä ennen Venäjä oli monen vuoden ajan jakanut alueen väestölle venäläisiä passeja ja harjoittanut kavalaa politiikkaa, jonka tarkoitus oli asettaa hitaasti mutta varmasti Georgia tapahtuneiden tosiasioiden eteen.”

Laurénin mukaan Venäjän provokaatiot johdattivat Saakašvilin suoraan ansaan. Venäläisjoukot karkottivat nopeasti georgialaiset ja sota oli viikossa ohi. Nyt Etelä-Ossetia ja Abhasia ovat Venäjän hallinnassa ja alueelle on rakennettu lukuisia sotilastukikohtia. Niiden ohjukset yltävät tehokkaasti keskeisiin kohteisiin. Kun vielä itäinen Georgia on helppo eristää läntisestä katkaisemalla tiet ja rautatiet, on Venäjä paketoinut Georgian tiukasti. Puheet Natosta on saatu unohtaa.

Jotkut kirjan haastateltavat antavat tulevaisuudesta masentavan kuvan. Zainidin Kurmanov Biškekistä, Kirgisian pääkaupungista kuuluu siihen kaupungistuneeseen sukupolveen, joka sai korkeatasoisen koulutuksen venäläisessä yliopistossa. Hän arvelee, että ihmiset eivät ryhdy poliitikoiksi kehittääkseen maataan:

” – Näillä seuduilla ei voida jäljitellä länsimaisia demokratioita. Emme me ole poliittinen kansakunta, vaan kansakunta muodostuu klaaneista ja eturyhmistä joissa solidaarisuus omaa ryhmää kohtaan on kaiken muun edellä.
– Vallankumouksia tulee lisää, siitä olen vuorenvarma. Mutta minä en osallistu niihin. Valtaan pääsee aina samoja ihmisiä. Rosvoja ja ryöväreitä, mieleltään bolševikkejä. Eivät ne ymmärrä demokratiasta mitään, ottavat vain vallan väkisin ja kahmivat sitten rikkauksia. Meidän maamme ei ole kypsä demokratiaan. …
– Teidän naiiviutenne perustuu käsitykseen että demokraattiset arvotukset ovat niin vahvoja ja vakaita että ne lopulta aina voittavat. Mutta ei asia ole niin. Eivät ne aina voita.”

Kuitenkin kirjasta jää valoisampi jälkikuva. Viimeiseksi haastateltavaksi Laurén on valinnut Kirgisian parlamentin jäsenen Irina Karamuškinan. Hän kuuluu kaksinkertaiseen vähemmistöön, sillä hän on nainen ja etnisesti venäläinen. Hän on ottanut tehtäväkseen työskennellä vähemmistöjen, uzbekkien ja venäjänkielisten hyväksi. On vain vaikea puhua vähemmistöjen oikeuksista, sillä silloin syytetään puolueellisuudesta, vaikka tarkoitus on rakentaa Kirgisia kaikkia varten. Karamuškina ei osaa kirgisiaa kovin hyvin, mutta hän ottaa yksityistunteja ja yrittää perehtyä kieleen. Hän vain on mielestään liian vanha, joten hän ei ikinä tule hallitsemaan kieltä kunnolla.

”Kuitenkin Karamuškina korostaa yhtä asiaa: hän rakastaa Kirgisiaa. Hänen äitinsä ja isänsä vanhemmat tulivat tänne 1920-luvun pakkokollektivisointien uhreina. Kaikki siteet Venäjään katkaistiin. Kirgisia on hänen ainoa kotimaansa.
– Tämä on minun synnyinmaani. Olen syntynyt täällä, vanhempani syntyivät täällä, Kirgisia on aina ollut kotini. Olin opettajan 27 vuotta ennen kuin minut valittiin parlamenttiin. Kuinka voisin olla välittämättä tästä maasta?”

Laurén jää miettimään hänen sanojaan. Keskustelut kaikissa kolmessa maassa kielestä ja etnisistä ryhmistä muistuttavat kovasti niitä, joita käydään Euroopassakin. Identiteettihämmennys, epävarmuus ja pelko tuntuu leviävän myös täällä vanhemmissa demokratioissa:

”Puitteet ovat erilaiset, historialliset ja kulttuuriset yhteydet eivät ole samoja. Mutta huoli moniselitteisyyden edessä on sama. Se on lapsen huolta mutkikkaan edessä, sen kärsimättömyyttä kohdata todellisuus, joka on epälooginen ja risainen.
Maailma ei ole yksiselitteinen. Eikä historia loogista. Ei se ole vaarallista. Niin pitääkin olla.
Juomme samppanjaa. Ulkona on yö. Vain valkoinen, valaistu parlamenttitalo hohtaa sysipimeässä.”

Tommi