Theatrum Orbis Terrarum, maailmanpiirin kartoitusta

Ari Turunen : Maailman kuvat : Mitä kartat kertovat meistä ja muista? (Into, 2013)

”1800-luvulla Mercatorin projektiosta tuli käytetyin maailmankartta. Pituus- ja leveyspiirit näkyvät yhdensuuntaisina suorina. Siten pituuspiirien etäisyys toisistaan on aina sama ja leveyspiirien etäisyys toisistaan kasvaa napoja kohti kuljettaessa.
Mercatorin projektio oli ja on edelleenkin erinomainen navigoimiseen, mutta poliittiseksi kartaksi se on kehno. Se vääristää huomattavasti napa-alueita ja liioittelee niiden kokoa. Syystäkin siitä tuli Euroopassa suosittu, koska kartta korostaa Euroopan ja muiden pohjoisten alueiden merkittävyyttä. Vaikutelmaa vahvistetiin jättämällä Etelämanner pois kartasta, jolloin saatiin Eurooppa visuaalisesti keskelle karttaa.”

Karim Maïche analysoi kirjassaan Mitäs me länsimaalaiset!, miten eräässä kulttuuripiirissä kerrotaan tarinaa omasta erinomaisuudesta. Ari Turunen puolestaa esittelee yhden tavan, miten tuota tarinaa on mahdollista kuvittaa: kartan.

Turusen kirjassa on noin kaksikymmentä maailmankarttaa erilaisista kulttuuripiireistä. Kartat alkavat Babyloniasta 600-luvulta eaa ja päättyvät Uuden-Seelannin hallituksen maailmankarttaan 1980-luvulla. Kartanystävä huokaa, että karttoja olisi saanut olla enemmän! Mutta hyvä näinkin, sillä kokoelma on aivan erinomainen johdatus kartografian perusteisiin. Jokainen kartta esitellään omassa luvussa ja sitä täydentää Ari Turusen asiantunteva selitysosa, joka avaa kyseisen kartan ominaisuuksia. Ari Turunen kirjoittaa, että hän on ollut aina kartoista kiinnostunut, vaikka ei maantiedettä opiskellutkaan. Yhteiskuntatieteellisen opinnäytetyön aiheena olivat kartat ja niiden maailmankuvat.

Lähdetään liikkeelle tekniikasta eli projektioista. Pallonmuotoista planeettaa ei voi mitenkään esittää kaksiulotteisella tasolla virheettömästi. On tehtävä valinta haluaako suunnat, kulmat vai pinta-alat kutakuinkin kohdalleen. Karttaprojektio valitaan yleensä käyttötarkoituksen perusteella. Turusen mukaan maapalloa on kuvattu enemmän tai vähemmän onnistuneesti yli sadalla erilaisella projektiolla.

Länsimaalaisille kaikkein tutuin on alussa mainittu Mercatorin projektio, kartta joka mullisti navigoinnin vuodelta 1569. Liiketoiminta vilkastui ja kauppamerenkulku tarvitsi matemaattisen tarkan kartan. Sen valmisti flaamilainen Gerardu Mercator. Siinä ilmansuuntien väliset kulmat ovat kaikkialla todellisuuden mukaisia. Silloin muuttumatonta kurssia kulkevan aluksen reitti voidaan piirtää kartalle suoralla viivalla.

”Tutkija Arno Peters hermostui Mercatorin projektion ylivaltaan ja hän laati 1973 ’realistisemman’ projektion maailmasta. Gall-Petersin projektio perustuu James Gallin vuonna 1855 suunnittelemalle projektiolle. Siinä valtioiden ja maanosien pinta-alat näkyvät oikean kokoisina suhteessa toisiinsa.”

Mercatorin karttaan verrattuna tulos on suorastaan dramaattinen. Eurooppa kutistuu Euraasian laidalle pienehköksi niemimaaksi ja Afrikan ja Aasian valtioiden todellinen suuruus paljastuu. ”Algeria ei ole enää Ruotsin kokoinen, vaan yhtä iso kuin kaikki Pohjoismaat.” Tämä projektio saikin suurta suosiota kansainvälisissä organisaatioissa, esim. YK:ssa. Kartan haittapuoli on se, että maanosien muodot vääristyvät eikä siitä synny vaikutelmaa maailman pallomaisuudesta.

Matemaatikko Karl Brandan Mollweide (1805) onnistui luomaan paremman vaikutelman pallomaisuudesta ja sai alueiden pinta-alojen suhteet kohdalleen. Kulmat ja alueiden muodot sitten vääristyivät. Uudempia yrityksiä erilaisiksi kompromisseiksi virheiden pienentämiseksi ovat mm. Robinsonin projektio (1963) sekä Winkel-Tripel -projektio. Parhaan eli vähiten vääristävän maailmankartan arvosta kisaa vahvasti Ginzburg V -projektio. Kirjassa on kuvat kaikista näistä, ja niiden vertailu on antoisaa.

Mercatorin projektiosta tuli sensaatiomainen menestys pohjoisen pallonpuoliskon maissa. Ari Turunen kirjoittaa, että amerikkalainen yleisö ei yksinkertaisesti halua ostaa muunlaisia karttoja. Sitä pidetään ”virallisena” maailmankarttana. 1800-luvulla maa asemoitiin kartan keskelle ja keskusmeridiaani vedettiin Washingtonin läpi, sillä Greenwichin nollameridiaani oli amerikkalaista kolonialismin jäänne.

Vielä innostuneempia ollaan Kanadassa. Onhan maa tässä projektiossa melkein yhtä iso kuin Etelä-Amerikka ja loput Pohjois-Amerikasta yhteensä. Todellisuudessa Kanada on suuruudeltaan noin Brasilia + Peru + Uruguay. Neuvostoliitostakin tuli oikeasti suuri ja mahtava. 1947 tehdyssä venäläisessä maailmankartassa maan keskeisyyttä korostetaan lisäksi kuvaamalla Amerikka Neuvostoliiton kummallekin puolelle. Kaikissa näissä kartoissa jätettiin tarkoituksellisesti Etelämanner kuvaamatta. Jos se olisi kuvassa mukana, niin vääristymän vuoksi siitä olisi tullut yhtä suuri kuin muu maailma yhteensä. Sen rinnalla suurvallatkin olisivat pienentyneet.

”Kartografiset faktat ovat faktoja vain tietyssä kulttuurisessa perspektiivissä.”

J. B. Harley

Ari Turusen kirja antaa havainnollisen kuvan maailmankuvan laajentumisesta. Aluksi maailma esitettiin perinteiseen tapaan esimerkiksi ympyränä, jota ympäröi valtameri. Kulttuuripiirin mukaisesti maailmannapa vaihteli sijainniltaan. Arabeille Mekka oli maailman keskipiste ja Kaaban musta kivi maailmannapa. Keskiaikaiset alttarikartat sijoittavat maailmannavan Jerusalemiin. Paratiisi sijaitsi Aasiassa kunnes Marco Polon matkojen jälkeen se piti varmuuden vuoksi siirtää Afrikkaan. Buddhalaiseen maailmankuvaan perustuva kartta on soikea. Maailmankaikkeuden keskipiste on pyhä Meru-vuori Himalajalla. Kartta on tarkoitettu pyhiinvaeltajille Intiaan ja kuvaa siksi vain alueita, jotka ovat tärkeitä buddhalaisuudelle. Yleensä mitä merkittävämpi paikka oli kyseessä, sitä suurempana se kartoissa kuvattiin.

Kiina, Zhung Guo, Keskustan Valtakunta, säilytti kosmografiansa pitkään. Maailma kuvattiin neliömäisenä ja keskellä oli Kiinan keisarin alue. Turusen esittelemän kartan (1532) nimi on kuvaava:
Keskustan maan ja sitä ympäröivien barbaaristen alueiden kartta neljän meren sisällä
Kiinalaisten mielestä maa sijaitsi neljän meren ympäröimänä. Keskusmanner on sivistyneen ihmisen asuinpaikka. Ei ihme, että portugalilaiselle lähetyssaarnaajalle Matteo Riccille naureskeltiin, kun hän esitteli hovissa Abraham Orteliuksen maailmankarttaa. Eurooppa, mikä Eurooppa? Keskellä muka, ja Kiina marginaalissa pohjoisessa!

Jos kiinalaisten asenne tuntuu omahyväiseltä, suosittelen lämpimästi tutustumaan Brittiläisen imperiumin karttaan vuodelta 1886. British Imperium Federation Map sisältää elementtejä, jotka tosiaan imartelevat brittiyleisöä. Britannia on kuvattu naiseksi, joka istuu maapallon päällä. Enää edes Atlas ei jaksa kannatella painoa, vaan alkaa vaipua maan sisään. Muut kansakunnat kerääntyvät kuningattaren ympärille palvomaan tätä. Imperiumiin kuuluvat alueet on kuvattu punaisella ja paksut merilinjat yhdistävät kaikki kauppareitit päättymään Lontooseen, maailman keskipisteeseen. Kaiken huipuksi kartassa kuvataan pelkästään Britannian alusmaita ja muu maailma on jätetty kokonaan valkoiseksi.

Yhdessä asiassa kaikki entisaikojen kartanpiirtäjät olivat ihastuttavan yhdenmukaisia. Tunnetun maanpiirin äärilaidalla ja sen takana asui aivan poikkeuksellisen barbaarista väkeä. On ”Epäsiistien ihmisten maa”, ”Luolassaeläjien valtakunta”, koirankasvoisia ihmissyöjiä, kuusisormisia ja nelisilmäisiä. Al-Masudin mukaan vain arabien asuttamat alueet ovat hedelmällisiä ja mukavia asuinpaikkoja. Pohjolassa asuu naamattomia villejä, jotka viettävät enimmän aikansa puissa. Jopa muuten asiallisen Mercatorin kartalta löytyvät mm. Grönlannin pygmit ja toisiaan syövät samogedit (samojedit).

Turunen kirjoittaa, että löytöretket eivät muuttaneet käsityksiä kummajaisista. Hirviöt siirrettiin vähän kerrallaan kauemmaksi tunnetusta maailmasta. Vanhat myytit oli sijoitettava kartantekijälle tuntemattomille alueille. ”Tällaisella ikonografialla kartografi halusi peittää tietämättömyytensä.”

Ari Turunen muistuttaa lukijaa vielä kerran:

”Kartan sanomaa pidetään yleensä totena ja hyvin harvoin kartan välittämä maailmankuva kyseenalaistetaan. Kaikki kartat ovat virheellisiä. Jotkut jopa valheellisia. Kartanpiirtäjän tulkinta maailmasta ei ole koskaan neutraali, vaan se heijastaa kulttuurin omaa käsitystä itsestään, sen arvoja ja poliittisia päämääriä. Karttoja käytetään usein myös vallan ja propagandan välineenä.”

Nykyään ei enää ole olemassa maailman keskuksia ja reuna-alueita. Kyse on näkökulmasta, siitä, minkälaisen näkökulman omaan maailmankuvaansa haluaa ottaa. Kirjassa on esimerkkejä siitä, että pelkästään kartan kääntäminen ylösalaisin ja tutustuminen eteläisen pallonpuoliskon näkymään virkistää kummasti.

Tommi

PS: Theatrum Orbis Terrarum oli Abraham Orteliuksen ja Gerardus Mercatorin suunnittelema karttakokoelma. Se oli kaupallinen menestys, josta vuoteen 1612 mennessä otettiin lähes 30 painosta.

Näin naapurissa: vaikene tai valehtele

Mihail Šiškin : Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY, 2023)

”Venäjä-nimistä oikeusvaltiota tai valtiota ylipäätään ei oikeastaan ole olemassa. Näemme pelkästään länsimaisia tarkkailijoita varten kyhätyn kulissin. On kyse mafiasta, järjestäytyneestä rikollisesta valtarakenteesta, joka käyttää hyväkseen valtiollisia mekanismeja. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Neuvostoliiton syyttäjäviranomainen ilmaisi asian selvin sanoin:
’Nämä rikolliset ovat vallanneet valtiovallan ja tehneet valtiosta rikollisen toimiensa välineen.’
Juuri niin tapahtuu nykyään Venäjällä.”

Etsin pitkään sopivaa sanaa kuvaamaan Mihail Šiškinin tyyliä kirjan esseissä. En keksinyt. Lähinnä tuli mieleen vertaus: hän kirjoittaa kuin korkeaoktaanisella spriillä käyvä lihamylly. Myllyyn heitetään koko nyky-Venäjä, sitten Šiškin painaa nappia ja esittelee lukijalle tuloksen. Kun kaunokirjallisista teoksista moninkertaisesti palkittu kirjailija laittaa osaamisensa peliin, on jälki hurjaa.

”Venäjän historia osoittaa, miten valtio sukupolvien ajan johdonmukaisesti eliminoi järjestelmään sopeutumattomat ihmiset tai ajoi heidät maanpakoon. Loput asukkaista kehittivät venäläisen eloonjäämisen taidon. Joka yritti nostaa päänsä, teloitettiin. Oli terveellisempää pysyä hiljaa ja nuolla vallan saappaita.”
…
”Venäjällä vallan perusta ja sen ainut ja riittävä oikeuslähde on puhdas väkivalta. Valta voi kohdella meitä kaikkia aivan mielensä mukaan. Väestö on miehitysvallan armoilla. Murhatun runoilijan Osip Mandelštamin leski Nadežda Mandelštam sanoi kerran:
’Me elämme kuin kylläisen ihmissyöjän keittiönhyllyllä.'”

Mihail Šiškin syntyi Neuvostoliitossa, Moskovassa ja muutti 1995 Sveitsiin, jonka kansalaisuuden hän sai. Moskovassa hän oli työskennellyt nuorisolehden toimittajana kolme vuotta. Sitten hän oli opettanut saksaa ja englantia koulussa. Kirjassa käy muuten ilmi, että saksa oli Mihailin kouluaikana inhokkiaine. Voitettujen fasistien kieli. Jos oppilas ei suoriutunut riittävän hyvin muissa kielissä, hänet siirrettiin saksan ryhmään. Mihail oli erinomainen oppilas. Äiti vain sattui olemaan koulun rehtori. Hän pelkäsi joutuvansa syytetyksi siitä, että suosii poikaansa ja pakotti tämän opiskelemaan saksaa. Keino tepsi, syytettä ei tullut. Myöhemmin äidin harkintakyky petti. Hän salli järjestää kaksi vuotta aiemmin kuolleen Vladimir Vysotskin lauluihin perustuvan iltatilaisuuden koululla. Kantelu. Potkut. Syöpä. Šiškin kutoo yhteiskunnalliseen syytekirjelmäänsä vastaavia muistoja perheensä ja omasta elämästään niin Venäjällä kuin entisessä NL:ssa ja tulos on vangitsevan kiehtova.

Ja sitten nämä pelkistykset. Läpi koko kirjan tekstissä löytyy lauseita, jotka onnistuvat tiivistämään käsiteltyä aihetta erinomaisesti.

”Putin on oire, ei sairaus.”

”Synnyttävätkö diktatuuri ja diktaattori orjien populaation vai synnyttääkö orjien populaatio diktatuurin ja diktaattorin?”

”Passiivisena pysyminen ja täydellinen aloitekyvyttömyys ovat selviytymiskeinoja ja venäläisen mentaliteetin kultainen sääntö.”

”Me elävä sukupolvi olemme hansikas, historia on käsi.”

Palataan alun mafiaan. Mihail Šiškin huomauttaa, että Venäjällä ei ole muista maista tuttua mafiaa, siis itsenäistä järjestöä joka toimisi hallituksen ohella. Costa nostra on valtio. Valtion rakenteet ovat Venäjän mafia. ”Kun Venäjän uusi eliitti esittäytyi Jeltsinin aikakaudella, näyttämölle nousivat venäläisten pikkukaupunkien huijarit ja kelmit. Maan johtoon nousi kriminaalien joukko.”

Kun kriminaalit hallitsevat, vallitsee maassa prisonisaatio, rikollinen alakulttuuri. Kansa on vankina ja vankilamoraalin normatiivinen voima vaikuttaa Šiškinin mukaan nykyvenäläiseen yhteiskuntaan niin vahvasti, että sitä voi pitää sen perustana. Vankila tuntee vain yhden lain – voiman ja väkivallan. Itse asiassa peräti neljäsosa maan asukkaista on joko itse ollut vangittuna tai joku perheenjäsen on joutunut telkien taakse, näin myös Šiškineillä. Isoisä kuoli Siperiassa ja Mihailin veli joutui myös vankilaan. Vankilakokemukset vaikuttavat ihmisten mentaliteettiin ehkäisten tehokkaasti halun minkäänlaiseen vastarintaan.

Eräs selviytymiskeino on korruptio. Sitä vaatii myös vallalla oleva ”vallan vertikaali”, Šiškinin tiivistämänä:
”Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.”
Vallan vertikaali toimii omien ehdottomien sääntöjensä mukaan. On ehdottomasti kiellettyä ottaa vastaan enemmän lahjuksia kuin kyseisessä asemassa sopii. On suorastaan anteeksiantamaton rikos ottaa lahjus jakamatta sitä esimiehensä kanssa. Kuitenkin pahinta on olla rehellinen ja lahjomaton – sitä tämä vertikaali ei siedä.

Šiškinin analyysin mukaan vallan vertikaali perustuu ikivanhaan klaanirakenteeseen. Jos klaanin johtaja joutuu epäsuosioon, hän vetää koko joukkonsa mukanaan onnettomuuteen. Sitoutumisesta johtajaan tulee ehdoton: Venäjällä voi omistaa ainoastaan valtaa, ja uskollisuuden menetys johtaa omaisuuden menetykseen.
”Joka menettää hallitsijan luottamuksen, voi menettää myös omaisuutensa, koska se ymmärretään väliaikaiseksi nautintaoikeudeksi. Henkilökohtaisen, esivaltaa kohtaan ilmaistun uskollisuuden järjestelmä on hallintokoneiston vankka selkäranka.”

Tämä taas johtaa siihen, että eliitti piilottaa omaisuuttaan länteen. Täällä se nauttii lain suojaa. Mihail Hodorkovskin Jukos-konsernin tuhon myötä sai koko maailma nähdä, että Venäjällä ei ole yksityisomaisuutta eikä riippumatonta tuomioistuinta. Nämä kaksi peruskiveä vaaditaan, jotta tyypillinen markkinatalous voi ylipäätään toimia. Tavalliset kansalaiset elävätkin kuin viimeistä päivää eikä säästöjä kannata kerätä. Koskaan ei voi tietää, milloin rahat takavarikoidaan tai muuttuvat arvottomiksi. Asunnosta voi tulla häätö koska tahansa.

Venäjällä yhteiskunnan sosiaaliset tikapuut toimivat kuin keskiajalla: ”everstin pojasta ei voi tulla kenraalia, koska kenraalilla on oma poika”. Tällä tavoin on Venäjälle syntynyt jälleen kerran historiasta tuttu perinnöllinen valtionaristokratia. Kaikilla ylemmillä virkamiehillä näyttää olevan yllättävän lahjakkaita lapsia, jotka pääsevät hienoihin päiväkoteihin ja joiden koulutie vie siitä lähtien erilaisiin huipputehtäviin.

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjän kansan sopeutuminen surkeisiin elinolosuhteisiinsa tuntuu oudolta. Miten he sietävät tuollaista hallintoa? Šiškinin mukaan se on eloonjäämisstrategian tärkein ydin:
”Joka taipuu, ei taitu!”
Kansalaiset ovat kautta historian oppineet, että kaikki, niin hyvä kuin paha, tulee ylhäältä. Itse ei kannata yrittää mitään, kaikki päätetään ja hoidetaan muualta. Tällaisessa ympäristössä ei kansalaisyhteiskuntaa kehitetä, Šiškin arvelee. Tällä tavalla orjat katsovat alhaalta ylös. Heidän on pitänyt tottua vallan oikkuihin ja niinpä he antavat vallanpitäjien toimia mielensä mukaan.

Orjan keino: Pako rinnakkaistodellisuuteen eli televisiota ja viinaa. Niitä kuluu ja ne ovat Venäjällä taattu keino ratkoa kaikki ratkaisemattomat ongelmat. Hallitsija pitää yllä imperiumiaan propagandan avulla ja sotimalla.
”Imperiumi elää sodista. Voitot pidentävät sen elinkaarta.”
Kansalaisten nöyryytyksen tunteen kääntöpuolelta löytyy isänmaallisuus. Nöyryytetty hakee hyvitystä kärsimykselleen. Orja ylvästelee isäntänsä rikkaudella ja vallalla. Televisiokatsojia hivelee, kun heille muistutetaan maailmanluokan kulttuurihenkilöistä, jotka ovat venäläisiä. Meikäläisiä! Ei muisteta heitä, jotka tapettiin tai karkotettiin, ja että jäljellejääneet loivat suurteoksia valtiosta huolimatta.

Lännessä onkin etsitty selitystä venäläisten hämmästyttävälle sitkolle. Sen täytyy olla länsimaiselle järjelle käsittämätön ja arvoituksellinen venäläinen sielu, joka saa voimansa sakraalista ja salatusta. Venäläisiä tuollainen pohdiskelu yleensä imartelee. Vasili Grossman pelkisti asian kielletyssä romaanissaan Kaikki virtaa (1961):
”Venäjän arvoituksen ratkojien on aika ymmärtää, että yksinomaan tuhatvuotinen orjuus on luonut venäläistä sielua koskevan mystiikan.”

Tästä päästään historian osuuteen. Mihail Šiškin esittelee vauhdikkaasti koko Venäjän historian alkaen Kiovan Rusista ja kristinuskon tulosta Dnjeprin rannoille. Kultaisen ordan aika oli kauheaa. Mutta ei sen takia, että mongolit (tataarit) olisivat sortaneet venäläisiä, vaan he tekivät sen itse. Mongolit eivät halunneet miehittää maata, vaan luovuttivat hallinnon venäläisille ruhtinaille. Heidän tehtävänä oli koota verot ja sen he totisesti tekivät ja julmasti. Šiškinin mukaan tuolta ajalta on peräisin venäläisten hallitsijoiden näkemys kansasta hyväksikäytettävänä materiaalina ja suorastaan orjina.

Mihail Šiškin käsittelee esityksessään lisäksi
— kirkkoslaavin vaikutusta, joka aikanaan supisti suotuisien vaikutteiden leviämistä latinaa käyttävistä muista maista
— Pietari Suuren ns. ”eurooppalaistumista” 1700-luvulla: kutsuttiin vierastyöläisiä kehittämään tekniikkaa, mutta tulikin ihmisiä, jotka toivat mukanaan tuoreita yhteiskunnallisia aatteita, jotka tarttuivat
— Ukrainan sodan näkymiä: länsi lopulta perääntyy uhkailun ja kiristyksen kovetessa
— Sveitsiin siirrettyjä rikollisin keinoin hankittuja oligarkkien rahoja, jotka hänestä pitäisi ehdottomasti takavarikoida
— venäläisten teknisen osaamisen tasoa, esimerkkinä Sergei Korlojov ja avaruusraketit (Šiškin: syvänmerensateliitit koska ne eivät oikein pysy radallaan)
— ekokatastrofia Venäjällä: ”Maa tekee ekologista itsemurhaa tuskin tietoisena koko asiasta.”
— suuren kuolleisuuden perimmäisiä syitä
jne

Mihail Šiškin päättää kirjan toiveikkaissa merkeissä. Demokratian on jossakin vaiheessa pakko voittaa. Se on hänestä luonnon laki. Esimerkkinä hän kertoo nuorista, jotka uskaltavat esittää vastalauseensa seurauksista välittämättä. Nyt heitä on vähän, mutta heitä on pakko tulla lisää. Oman vastalauseensä Šiškin julkaisi 2013 avoimessa kirjeessä federaation lehdistö- ja media-agentuurille. Hänet oli kutsuttu osallistumaan New Yorkin kirjamessuille Venäjän virallisen kirjailijadelegaation edustajana. Hän kirjoitti (ote):

”Minun Venäjäni ei voi olla maa, jossa on vallassa rikollinen ja korruptoitunut hallitus, jossa valtio on kriminaalien hierarkia, jossa vaaleista on tullut farssi, jossa tuomioistuin palvelee vallanpitäjiä eikä lakia, jossa on poliittisia vankeja, jossa valtion televisiosta on tullut vallan huora ja jossa vallananastajat säätävät kasoittain mielettömiä lakeja, jotka vievät yhteiskunnan takaisin keskiajalle. En voi enkä halua olla tätä Venäjää edustavan virallisen venäläisen delegaation jäsen.”

Tommi

Metsäkävelyllä introverttien mailla

Valdur Mikita: Kantarellin kuuntelun taito : itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (suomentanut Anniina Ljokkoi. Sammakko, 2021)

Meille hemuleille, jotka rakastavat hiljaisuutta, on Valdur Mikitalla lohdullinen viesti. Itämerensuomalainen kulttuuri on säilönyt kaksi ihmistyyppiä, jotka muualta maailmassa ovat vähitellen katoamassa: introvertit ja yliherkät ihmiset. Usein yliherkät ovat samalla introvertteja, mutta kaikki introvertit eivät ole yliherkkiä. Omalla tavallaan nämä ovat vaikuttaneet kulttuurin syvempään kuvaan ja muovanneet sitä. Jos sitä ei suorastaan Siperia meidän esi-isillemme opettanut, niin luonto kuitenkin. Mitä vähemmän ruokaa ja mitä epäystävällisempi maisema, sitä herkempi luonne on oltava. Metsästäjät ja keräilijät eivät liikkuneet myöskään suurina joukkoina, joten introverttius oli välttämätön luonteenpiirre. Mikitan mukaan näin outo ihmistyyppi synnytti lisäksi legendan noitakansasta.

"Pohjoisen ankarissa olosuhteissa yliherkälle ihmiselle kehittyi pieni evoluution etulyöntiasema ja heidän roolinsa kulttuurissa paisui epätavallisen suureksi. Nyt, kun kaikki kansat elelevät enemmän tai vähemmän samalla tavalla turvallisesti lämmitetyissä sisätiloissa, emme enää tiedä, mitä tehdä tuon väärään aikakauteen sattuneen ugrilaisen perintömme kanssa."

Siksi monet virolaiset kuvittelevat helvetin jumalattoman suureksi ja harmaaksi kerrostaloksi. Siksi Mikita rohkaisee meitä läpi koko kirjan painumaan metsään ja rauhoittumaan. Siellä me löytäisimme hukatun luontotietoisuutemme, jota monet tietämättään etsivät. Tämä rajatiloissa harhailu voisi herättää lisäksi luovuuden kipinän. Siitä syntyvä hybridikulttuuri on Mikitan mukaan tulevaisuudessa erittäin kovaa valuuttaa. Se on puskurijärjestelmä, sillä perinteinen yhtenäiskulttuuri on muutosten edessä haavoittuvainen. Muuttuva maailma voi suistaa sen raiteiltaan.

"Eli kännykkä toisessa kädessä, sieniveitsi toisessa, tuohivirsu toisessa jalassa, Gino Rossin saapas toisessa. Näin sitä mennään peräkanaa yli avaran maan - kaupunkimaasturilla kohti taivaanrannassa siintävää riihitupaa. Ja tässä kuvassa on kaikki aivan oikein. Huomatkaa tuo erikoinen epäsymmetria eurooppalaisen ja itämerensuomalaisen maailman välillä. Maasturin ajaminen savusaunan eteen on normaalia, mutta kaakin karauttaminen kerrostalon rappuun olisi osoitus horjuvasta mielenterveydestä."

Mikitan mukaan mystiikka on edelleen oleellinen osa pohjoisen ihmisen luontokokemusta. Nykyaikaiseen maailmankuvaan se ei oikein sovi eikä löydä ilmenemismuotoja. Silloin ihminen jää loukkuun kahden maailman välille ja syntyy sieluntuska. Kirjoittajasta onkin luonnollista, että niin monet yliherkät tuntevat erityistä halua juoksennella yksin metsissä ja rannoilla. (Mikitan arvion mukaan Virossa on parikymmentätuhatta ihmistä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että ovat viettäneet elämänsä parhaimmat päivät metsässä.) Koska maailma on yleisesti ottaen vähemmän tunteellisten ihmisten rakentama, voi kaikki tuntua olevan pielessä. Valdur Mikitan ohje on selkeä:

"Ainoa mahdollisuus on luoda itse oma paikkansa."

Kirjan lyhyehköt, kaunokirjallisesti virittyneet esseet ovat juuri tuota omannäköisen paikan etsimistä ja rakentamista. Virolaisessa tapauksessa se on kesämökki, tai tarkemmin vanha riihitupa. Tai vieläkin täsmällisemmin pihapiiri, johon kuuluu epälukuisa joukko erilaisia vajoja, varastoja, liitereitä ja muita tiloja, joissa voi vapaasti toteuttaa itseään. Valdur Mikitan mielestä Itämeren valtiot antavat tällaiseen erinomaisen mahdollisuuden. Täällä on tilaa, puhtautta ja rauhaa. Nämä yhteiskunnat muistuttavat hänestä enemmän suuria maatiloja kuin valtioita. Ne osoittavat kuinka pieni ja nykyaikainen yhteiskunta voi toimia luonnon kanssa rinnakkain. 

Jos eurooppalainen yleensä puhuu luonnosta ja kulttuurista täällä puhutaan luonnosta kulttuurina. Täällä syvän luontosuhteen säilymistä on edesauttanut haja-asutus, keräilytalous, puun käyttö rakennustekniikassa sekä kansanlääkintä. Mikita arvelee rohkeasti, että täältä löytyy myös tulevaisuuden toivo: joissakin valtioissa ihmiskunnan tulevaisuudesta yksinkertaisesti kannetaan enemmän huolta kuin toisissa. Hänellä on tosin yksi varaus. Kansanrunouden kerääjä Jakob Hurt on sanonut: "Lukumäärältään vähäinen tulkoon hengeltään suureksi." Pienelle kansalle kaikkein tärkeintä ovat älykkäät ihmiset. On asioita, joista voimme syystä olla ylpeitä, mutta jos maa sadan vuoden päästä kuuluu typeryksille, on kaikki ollut pelkästään veden kantamista kaivoon.

Valdur Mikita kirjoittaa, että virolaisella on eurooppalaisen sydän ja itämerensuomalainen sielu. Hän kuvaa eloisasti tuollaisen sielun samanaikaista köyhyyttä ja rikkautta, joka hänestä on kuin kumpumaisemien ja törmärannikon välissä seisova vanha riihitupa. On maalattia ja aurinkopaneelit, on PISA-testin hyvät tulokset sekä noitavoimat. Guccin käsilaukusta voi löytää keritsimet ja purkin puolukkahilloa.

"Tähän tapaan askeltavat nämä kauniskasvoiset introvertit vanhalla talonpihalla painaen Totuutta ja oikeutta rintaansa vasten kukkaan puhjenneiden sireenien ympäröimänä. Pihapiiri on jaettu osiin. Keskellä on sauna. Sen toisella puolella kukoistavat suolaheinät ja nokkoset, myyrät ja vesirotat kyntävät multaa. Toisen puolen on vallannut tekoäly; siellä askaroivat robottiruohonleikkurit, dronet ja muut oikeuksiltaan rajoitetut yksilöt. Vanha Sauna-Matti kaivaa maanantaisin lampea ja louhii tiistaisin bitcoineja. Loitompaa metsäjärveltä kaikuu näkkien laulu. Kaikki tietävät, että tulee hyvä sienivuosi."

Kantarelleista meidän mökin metsissä ei ole havaintoja. Tällaisen kirjan jälkeen syntyy kuitenkin pakottava halu lähteä tihkusateiseen lähikoivikkoon edes nuuskimaan syksyn tuoksuja.

Tommi