Avainsana-arkisto: virolaiset

Pikkujoulukevennys 2: Kiertomatka Viroon

Antto Terras: Viro (sensuroimaton) (Into Kustannus, 2020)

"Helsinki ja Tallinna ovat kutakuinkin samankokoisia, vaikka valtioillamme ja kansoillamme on viisinkertainen kokoero. Sopusuhtaisessa maailmassa Virolla olisi noin 200 000 asukkaan pääkaupunki. Tallinna on kasvatettu kokoisekseen keinotekoisesti. Viron itsenäistymisen jälkeen siitä ryhdyttiin rakentamaan valtiolle käyntikorttia, ja kaikki käytettävissä olevat pääomat sullottiin juuri Tallinnaan. Kaupungista piti äkkiä tehdä kelvollinen ja houkutteleva, niin turisteille kuin pääomille. Pelkälle Tallinna-kokemukselle perustuva mielikuva Virosta ei voisi olla enemmän harhainen."

Kustantajan esittelyn mukaan Antto Terras on neuvostovalmisteinen (synt. 1973 Tallinnassa) kirjailija ja stand-up / roast -koomikko. Kun Viro uudelleenitsenäistyi, hänen tarkoituksensa oli lähteä länteen. Jostakin syystä hän ajautui kuitenkin Suomeen. Kun hän huomasi virheensä, hän paikkasi sitä ryhtymällä myymäläetsiväksi ja hankkimalla suomalaisen vaimon. Virolaiset pitävät tätä menestystarinana, vaimon äiti ei. Kun kirjaa lukee, niin selkeän stand-up-virityksen myös huomaa. Teksti käy aivan vimmaisilla kierroksilla kevyen Tallinna-aiheisen lämmittelyn jälkeen.

Terraksen viesti on selkeä: suomalaisen kannattaa vältellä Tallinnaa, mikäli se suinkin on mahdollista. Se on itsetietoisen ynseä, kallis ja etenkin suomalaisille tyly paikka. 1990-luvun alussa rajojen avauduttua suomalaisten etujoukot tekivät parhaansa pilatakseen kansakuntamme maineen. Terraksen mukaan venäläisiä ei ole Suomessa kehdattu haukkua koskaan, mutta virolaisia saattoi ryssitellä huoletta. Eihän siitä kansasta ollut kuin taksikuskeiksi tai mansikanpoimijoiksi. 1990-luvun lama mahdollisti sen, että Suomen toimettomalla kansanosalla oli aikaa matkustella. Virolainen hintataso piti huolen, että pöytä saatiin koreaksi myös ansiosidonnaisella.

Tasapuolisuuden nimessä Antto Terras huomauttaa, että virolaiset puolestaan kuppasivat lahdentakaista hyvinvointivaltiota. Neuvostojärjestelmän konkarit ilahtuivat, kun huomasivat omaisuusrikoksista selviävän täällä rikesakoilla ja suuren luokan välistävedot kuitattiin ehdonalaisella. Kupariputkia ja irtisahattuja perämoottoreita alkoi siirtyä tasaisena virtana etelään.

Tämä kirja ei siis käsittele Tallinnaa. Antto Terraksen epäilyttävät tai riemukkaat tutkimuskohteet sijaitsevat kauempana. Terraksen kehyskertomus kirjan synnystä herättää heti epäilyksiä. Visit Estonia, Viron valtiollinen matkailutoimi antoi Terrakselle auton, luottokortin, kuvaajan sekä kartan, johon oli merkitty vähän yli sata kohdetta. Niistä kaikista piti tehdä tekstiä ja esittelyvideoita viraston tarkoituksiin. Kahden viikon matkustusaikataulu merkitsi 18-tuntisia päiviä, mutta Terrasta lohdutettiin sillä, että duunarit Virossa tekevät vieläkin pitempiä päiviä. Materiaalia syntyi kymmeniä ja kymmeniä tunteja. Viranomaisten tarkastuksen jälkeen Terras kertoo, että siitä hyväksyttiin alle kaksi minuuttia, kun osasta poistettiin ääni. Loput suljettiin kassakaappiin 70 vuodeksi. Kostoksi Terras kirjoitti salaa tätä.

Väistämättä tulee mieleen Jantso Jokelinin Joutoretki, jossa hän kartoitti outoja matkakohteita Suomessa. Se on tähän verrattuna paljon rauhallisempi ja leppoisampi. Käyttihän Jokelin kirjaansa vuosia. Pelkästään se kertoo kansojemme välisestä mentaalisesta erosta. Terraksen mukaan virolasten muokkaus alkaa varhain. Tämä on Tarton AHHAA-keskus:

   "AHHAA on perustettu isolla rahalla, ja kokonsa puolesta sitä voisi verrata Heurekaan. Sisällöltään tarttolainen keskus on vantaalaista veljeään kuitenkin huomattavasti rajumpi. Virolaiset lapset kasvatetaan pienestä pitäen ymmärtämään todellisuutta. Heurekassa leikitään ja lauletaan, mutta AHHAAssa maistellaan alkuaineita, viritellään rakettimoottoreita ja hitsataan titaania. Loukkaantumisia ei satu usein mutta tarpeeksi."

Näin karaistuja kuluttajia voidaan kurmuuttaa isompana kunnolla. Kirjoittajan ajokokemukset Laitse Rally Parkista ja Itä-Viron hylätyiltä kaivosalueilta hengenvaarallisissa, itseviritellyissä vekottimissa kauhistuttavat. Työturvallisuuden tila on tiedossamme, mutta Viron kuluttajansuojakin alkaa jo arveluttaa:

"Pyysin puolen tunnin lepopaussia, sain minuutin. Kohta paikalle karautti jokin panssarivaunun oloinen savuttaja, neuvostovalmisteinen armeijan vehje, ja meikäläinen vedettiin valjailla sen uumeniin. Kuskina oli eri mies kuin ralliautossa, mutta hullunkiilto loisti hänenkin silmistään. Keskuksen henkilökunta oli ilmeisen ylpeä kulkuneuvoistaan, ja mitä kalpeammaksi kyytiläinen valahti, sitä ilahtuneemmaksi tuli talon väki. Panssarivaunu suunnisti esteradalle. Alkuun rymisteltiin pariin kertaan kaikki kuopat, sen jälkeen noustiin rinnettä ylös ja tultiin kierimällä takaisin. Myös kuudenkymmenen tonnin painoinen teräsmöhkäle voi näköjään tehdä puolivoltin ja tulla silti oikein päin alas."

On kirjassa suvantojakin. On merelle tehtäviä kalastusreissuja, jokipurjehdusta, kylähulluja, setokaisten häävalmisteluja ja ravintoloita ja kylpylöitä ja ravintoloita ja panimoita ja ravintoloita ja taas panimoita erinäisten kylpylöiden jälkeen. Auto oli loppuvaiheessa niin täynnä viinaksia, että parivaljakko lahjoitti ne Kiviõlin Konsum-kaupan takana majaileville joutomiehille. 

Juotavien paljouden selittää se, että Virossa monopoliputelista juodaan vasta muun alkoholin loppuessa. Lisäksi kaikissa maakunnissa vannotaan juuri paikkaseudun erikoisuuden nimeen: saarilla sahtia, Pärnumaalla kotiviiniä, Narvan alueella partavettä ja Setomaalla eetteriä. Esittelyn yhteydessä panimoiden valmistajat jakelivat yleensä auliisti omiaan toimittajaressukoillemme. 

Muuten:
"Pienpanimo ei tarkoita Virossa välttämättä mitään kiiltävätynnyristä rivistöä hyvin ilmastoidussa peltihallissa. Panimo voi olla vaikkapa puinen sammio taikka kaksi ämpäriä. Tärkeintä on, että panimomestari on uskottava. Eli parrakas, tarpeeksi vanha ja vähän vekkuli."

Samalla periaatteella on toteutettu osa muistakin puuhamaista. Helpoimmalla selviää, kun venäläisten hylkäämä sotilaskohde tai suljettu kaivos ympäröidään aidalla. Portille istutetaan eläkeläismummo pääsymaksuja keräämään. (Eläkeläisten yleisen toimeliaisuuden selittää muuten Viron eläkkeiden järkyttävä pienuus.) Suljetulle alueelle erehtyneitä turisteja voidaan sitten vemputtaa noissa omatekoisissa hirvityksissä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyy, kun Ladaan liitetään suihkukoneen moottori tai ajetaan formulan moottorilla varustettua lava-autoa, jossa on miehenkokoiset renkaat.

Antto Terraksen reitti vie lukijan välillä outoihin paikkoihin:
"Virossa saattaa useinkin törmätä käsittämättömiin lukaaleihin alueilla, jonne ei olisi kaiken talousjärjen mukaan syytä perustaa edes postilokero-osoitetta.
   Joskus näiden hankkeiden taustalta löytyy joku lapsena Ruotsiin karannut vauraampi paluumuuttaja, joskus verirahoja sijoittava mafiamies ja joskus ihan rehellinen työ ja yrittäminen. Mikään määritelmä ei ole Virossa kuitenkaan aivan yksiselitteinen, eli rehellinenkin yrittäjä saattaa olla ihan vähän myös mafiamies ja asua puolet vuodesta Eskilstunassa."

Railakkaan kiertomatkan taukopaikkoina toimivat myös hauskat tiedonmuruset historiasta sekä huomiot virolaisseutujen erilaisuuksista. Virolaiset ovat tosiaan reipasta porukkaa. Meillä olisi heiltä aika paljon opittavaa. Terraksen sanoin suhteemme ovat oikealla tolalla. Kansallisia rakkaustarinoita ei voi jouduttaa, sillä ne kehittyvät itsekseen. Välimatka ei koskaan ole este, ennakkoluulot ovat.

"Paras syy lähteä Viroon onkin se, että maa on niin erilainen. Vähän outo, hullu ja sopivasti arvaamaton. Viron lähihistorian veriset vuodet ja kaukaisemman historian vieläkin karseammat vuosikymmenet ovat koulineet virolaisista varmoja selviytyjiä. Harvalle pikkukansalle on annettu niinkin raskasta taakkaa, ja suoranaisena ihmeenä on pidettävä, että Viro on tänään eheä ja kaikin puolin eurooppalainen valtio.
   Viroon onkin järkevintä suunnistaa elämän opintomatkalle. Paskat kulttuurista ja edullisista ostoksista - paras tuliainen on ymmärrys. Ymmärrys vaikkapa siitä, miten ollaan ja eletään ylivoimaisen naapurin alistamana kansallista identiteettiä menettämättä ja alati parempaan huomiseen uskoen."

Antto Terraksen kirja toimii kuin paremmanpuoleinen stand-up -esitys. Turistiretkeen verrattuna plussaa on se, että tästä ei tule krapulaa. Lisäksi Viroa kuvaava kirja, jossa mainitaan Kouvola (!) ja Kaavi (!!), on aina mitä lämpimimmin suositeltavaa sorttia.


Tommi

Metsäkävelyllä introverttien mailla

Valdur Mikita: Kantarellin kuuntelun taito : itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (suomentanut Anniina Ljokkoi. Sammakko, 2021)

Meille hemuleille, jotka rakastavat hiljaisuutta, on Valdur Mikitalla lohdullinen viesti. Itämerensuomalainen kulttuuri on säilönyt kaksi ihmistyyppiä, jotka muualta maailmassa ovat vähitellen katoamassa: introvertit ja yliherkät ihmiset. Usein yliherkät ovat samalla introvertteja, mutta kaikki introvertit eivät ole yliherkkiä. Omalla tavallaan nämä ovat vaikuttaneet kulttuurin syvempään kuvaan ja muovanneet sitä. Jos sitä ei suorastaan Siperia meidän esi-isillemme opettanut, niin luonto kuitenkin. Mitä vähemmän ruokaa ja mitä epäystävällisempi maisema, sitä herkempi luonne on oltava. Metsästäjät ja keräilijät eivät liikkuneet myöskään suurina joukkoina, joten introverttius oli välttämätön luonteenpiirre. Mikitan mukaan näin outo ihmistyyppi synnytti lisäksi legendan noitakansasta.

"Pohjoisen ankarissa olosuhteissa yliherkälle ihmiselle kehittyi pieni evoluution etulyöntiasema ja heidän roolinsa kulttuurissa paisui epätavallisen suureksi. Nyt, kun kaikki kansat elelevät enemmän tai vähemmän samalla tavalla turvallisesti lämmitetyissä sisätiloissa, emme enää tiedä, mitä tehdä tuon väärään aikakauteen sattuneen ugrilaisen perintömme kanssa."

Siksi monet virolaiset kuvittelevat helvetin jumalattoman suureksi ja harmaaksi kerrostaloksi. Siksi Mikita rohkaisee meitä läpi koko kirjan painumaan metsään ja rauhoittumaan. Siellä me löytäisimme hukatun luontotietoisuutemme, jota monet tietämättään etsivät. Tämä rajatiloissa harhailu voisi herättää lisäksi luovuuden kipinän. Siitä syntyvä hybridikulttuuri on Mikitan mukaan tulevaisuudessa erittäin kovaa valuuttaa. Se on puskurijärjestelmä, sillä perinteinen yhtenäiskulttuuri on muutosten edessä haavoittuvainen. Muuttuva maailma voi suistaa sen raiteiltaan.

"Eli kännykkä toisessa kädessä, sieniveitsi toisessa, tuohivirsu toisessa jalassa, Gino Rossin saapas toisessa. Näin sitä mennään peräkanaa yli avaran maan - kaupunkimaasturilla kohti taivaanrannassa siintävää riihitupaa. Ja tässä kuvassa on kaikki aivan oikein. Huomatkaa tuo erikoinen epäsymmetria eurooppalaisen ja itämerensuomalaisen maailman välillä. Maasturin ajaminen savusaunan eteen on normaalia, mutta kaakin karauttaminen kerrostalon rappuun olisi osoitus horjuvasta mielenterveydestä."

Mikitan mukaan mystiikka on edelleen oleellinen osa pohjoisen ihmisen luontokokemusta. Nykyaikaiseen maailmankuvaan se ei oikein sovi eikä löydä ilmenemismuotoja. Silloin ihminen jää loukkuun kahden maailman välille ja syntyy sieluntuska. Kirjoittajasta onkin luonnollista, että niin monet yliherkät tuntevat erityistä halua juoksennella yksin metsissä ja rannoilla. (Mikitan arvion mukaan Virossa on parikymmentätuhatta ihmistä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että ovat viettäneet elämänsä parhaimmat päivät metsässä.) Koska maailma on yleisesti ottaen vähemmän tunteellisten ihmisten rakentama, voi kaikki tuntua olevan pielessä. Valdur Mikitan ohje on selkeä:

"Ainoa mahdollisuus on luoda itse oma paikkansa."

Kirjan lyhyehköt, kaunokirjallisesti virittyneet esseet ovat juuri tuota omannäköisen paikan etsimistä ja rakentamista. Virolaisessa tapauksessa se on kesämökki, tai tarkemmin vanha riihitupa. Tai vieläkin täsmällisemmin pihapiiri, johon kuuluu epälukuisa joukko erilaisia vajoja, varastoja, liitereitä ja muita tiloja, joissa voi vapaasti toteuttaa itseään. Valdur Mikitan mielestä Itämeren valtiot antavat tällaiseen erinomaisen mahdollisuuden. Täällä on tilaa, puhtautta ja rauhaa. Nämä yhteiskunnat muistuttavat hänestä enemmän suuria maatiloja kuin valtioita. Ne osoittavat kuinka pieni ja nykyaikainen yhteiskunta voi toimia luonnon kanssa rinnakkain. 

Jos eurooppalainen yleensä puhuu luonnosta ja kulttuurista täällä puhutaan luonnosta kulttuurina. Täällä syvän luontosuhteen säilymistä on edesauttanut haja-asutus, keräilytalous, puun käyttö rakennustekniikassa sekä kansanlääkintä. Mikita arvelee rohkeasti, että täältä löytyy myös tulevaisuuden toivo: joissakin valtioissa ihmiskunnan tulevaisuudesta yksinkertaisesti kannetaan enemmän huolta kuin toisissa. Hänellä on tosin yksi varaus. Kansanrunouden kerääjä Jakob Hurt on sanonut: "Lukumäärältään vähäinen tulkoon hengeltään suureksi." Pienelle kansalle kaikkein tärkeintä ovat älykkäät ihmiset. On asioita, joista voimme syystä olla ylpeitä, mutta jos maa sadan vuoden päästä kuuluu typeryksille, on kaikki ollut pelkästään veden kantamista kaivoon.

Valdur Mikita kirjoittaa, että virolaisella on eurooppalaisen sydän ja itämerensuomalainen sielu. Hän kuvaa eloisasti tuollaisen sielun samanaikaista köyhyyttä ja rikkautta, joka hänestä on kuin kumpumaisemien ja törmärannikon välissä seisova vanha riihitupa. On maalattia ja aurinkopaneelit, on PISA-testin hyvät tulokset sekä noitavoimat. Guccin käsilaukusta voi löytää keritsimet ja purkin puolukkahilloa.

"Tähän tapaan askeltavat nämä kauniskasvoiset introvertit vanhalla talonpihalla painaen Totuutta ja oikeutta rintaansa vasten kukkaan puhjenneiden sireenien ympäröimänä. Pihapiiri on jaettu osiin. Keskellä on sauna. Sen toisella puolella kukoistavat suolaheinät ja nokkoset, myyrät ja vesirotat kyntävät multaa. Toisen puolen on vallannut tekoäly; siellä askaroivat robottiruohonleikkurit, dronet ja muut oikeuksiltaan rajoitetut yksilöt. Vanha Sauna-Matti kaivaa maanantaisin lampea ja louhii tiistaisin bitcoineja. Loitompaa metsäjärveltä kaikuu näkkien laulu. Kaikki tietävät, että tulee hyvä sienivuosi."

Kantarelleista meidän mökin metsissä ei ole havaintoja. Tällaisen kirjan jälkeen syntyy kuitenkin pakottava halu lähteä tihkusateiseen lähikoivikkoon edes nuuskimaan syksyn tuoksuja.

Tommi