Theatrum Orbis Terrarum, maailmanpiirin kartoitusta

Ari Turunen : Maailman kuvat : Mitä kartat kertovat meistä ja muista? (Into, 2013)

”1800-luvulla Mercatorin projektiosta tuli käytetyin maailmankartta. Pituus- ja leveyspiirit näkyvät yhdensuuntaisina suorina. Siten pituuspiirien etäisyys toisistaan on aina sama ja leveyspiirien etäisyys toisistaan kasvaa napoja kohti kuljettaessa.
Mercatorin projektio oli ja on edelleenkin erinomainen navigoimiseen, mutta poliittiseksi kartaksi se on kehno. Se vääristää huomattavasti napa-alueita ja liioittelee niiden kokoa. Syystäkin siitä tuli Euroopassa suosittu, koska kartta korostaa Euroopan ja muiden pohjoisten alueiden merkittävyyttä. Vaikutelmaa vahvistetiin jättämällä Etelämanner pois kartasta, jolloin saatiin Eurooppa visuaalisesti keskelle karttaa.”

Karim Maïche analysoi kirjassaan Mitäs me länsimaalaiset!, miten eräässä kulttuuripiirissä kerrotaan tarinaa omasta erinomaisuudesta. Ari Turunen puolestaa esittelee yhden tavan, miten tuota tarinaa on mahdollista kuvittaa: kartan.

Turusen kirjassa on noin kaksikymmentä maailmankarttaa erilaisista kulttuuripiireistä. Kartat alkavat Babyloniasta 600-luvulta eaa ja päättyvät Uuden-Seelannin hallituksen maailmankarttaan 1980-luvulla. Kartanystävä huokaa, että karttoja olisi saanut olla enemmän! Mutta hyvä näinkin, sillä kokoelma on aivan erinomainen johdatus kartografian perusteisiin. Jokainen kartta esitellään omassa luvussa ja sitä täydentää Ari Turusen asiantunteva selitysosa, joka avaa kyseisen kartan ominaisuuksia. Ari Turunen kirjoittaa, että hän on ollut aina kartoista kiinnostunut, vaikka ei maantiedettä opiskellutkaan. Yhteiskuntatieteellisen opinnäytetyön aiheena olivat kartat ja niiden maailmankuvat.

Lähdetään liikkeelle tekniikasta eli projektioista. Pallonmuotoista planeettaa ei voi mitenkään esittää kaksiulotteisella tasolla virheettömästi. On tehtävä valinta haluaako suunnat, kulmat vai pinta-alat kutakuinkin kohdalleen. Karttaprojektio valitaan yleensä käyttötarkoituksen perusteella. Turusen mukaan maapalloa on kuvattu enemmän tai vähemmän onnistuneesti yli sadalla erilaisella projektiolla.

Länsimaalaisille kaikkein tutuin on alussa mainittu Mercatorin projektio, kartta joka mullisti navigoinnin vuodelta 1569. Liiketoiminta vilkastui ja kauppamerenkulku tarvitsi matemaattisen tarkan kartan. Sen valmisti flaamilainen Gerardu Mercator. Siinä ilmansuuntien väliset kulmat ovat kaikkialla todellisuuden mukaisia. Silloin muuttumatonta kurssia kulkevan aluksen reitti voidaan piirtää kartalle suoralla viivalla.

”Tutkija Arno Peters hermostui Mercatorin projektion ylivaltaan ja hän laati 1973 ’realistisemman’ projektion maailmasta. Gall-Petersin projektio perustuu James Gallin vuonna 1855 suunnittelemalle projektiolle. Siinä valtioiden ja maanosien pinta-alat näkyvät oikean kokoisina suhteessa toisiinsa.”

Mercatorin karttaan verrattuna tulos on suorastaan dramaattinen. Eurooppa kutistuu Euraasian laidalle pienehköksi niemimaaksi ja Afrikan ja Aasian valtioiden todellinen suuruus paljastuu. ”Algeria ei ole enää Ruotsin kokoinen, vaan yhtä iso kuin kaikki Pohjoismaat.” Tämä projektio saikin suurta suosiota kansainvälisissä organisaatioissa, esim. YK:ssa. Kartan haittapuoli on se, että maanosien muodot vääristyvät eikä siitä synny vaikutelmaa maailman pallomaisuudesta.

Matemaatikko Karl Brandan Mollweide (1805) onnistui luomaan paremman vaikutelman pallomaisuudesta ja sai alueiden pinta-alojen suhteet kohdalleen. Kulmat ja alueiden muodot sitten vääristyivät. Uudempia yrityksiä erilaisiksi kompromisseiksi virheiden pienentämiseksi ovat mm. Robinsonin projektio (1963) sekä Winkel-Tripel -projektio. Parhaan eli vähiten vääristävän maailmankartan arvosta kisaa vahvasti Ginzburg V -projektio. Kirjassa on kuvat kaikista näistä, ja niiden vertailu on antoisaa.

Mercatorin projektiosta tuli sensaatiomainen menestys pohjoisen pallonpuoliskon maissa. Ari Turunen kirjoittaa, että amerikkalainen yleisö ei yksinkertaisesti halua ostaa muunlaisia karttoja. Sitä pidetään ”virallisena” maailmankarttana. 1800-luvulla maa asemoitiin kartan keskelle ja keskusmeridiaani vedettiin Washingtonin läpi, sillä Greenwichin nollameridiaani oli amerikkalaista kolonialismin jäänne.

Vielä innostuneempia ollaan Kanadassa. Onhan maa tässä projektiossa melkein yhtä iso kuin Etelä-Amerikka ja loput Pohjois-Amerikasta yhteensä. Todellisuudessa Kanada on suuruudeltaan noin Brasilia + Peru + Uruguay. Neuvostoliitostakin tuli oikeasti suuri ja mahtava. 1947 tehdyssä venäläisessä maailmankartassa maan keskeisyyttä korostetaan lisäksi kuvaamalla Amerikka Neuvostoliiton kummallekin puolelle. Kaikissa näissä kartoissa jätettiin tarkoituksellisesti Etelämanner kuvaamatta. Jos se olisi kuvassa mukana, niin vääristymän vuoksi siitä olisi tullut yhtä suuri kuin muu maailma yhteensä. Sen rinnalla suurvallatkin olisivat pienentyneet.

”Kartografiset faktat ovat faktoja vain tietyssä kulttuurisessa perspektiivissä.”

J. B. Harley

Ari Turusen kirja antaa havainnollisen kuvan maailmankuvan laajentumisesta. Aluksi maailma esitettiin perinteiseen tapaan esimerkiksi ympyränä, jota ympäröi valtameri. Kulttuuripiirin mukaisesti maailmannapa vaihteli sijainniltaan. Arabeille Mekka oli maailman keskipiste ja Kaaban musta kivi maailmannapa. Keskiaikaiset alttarikartat sijoittavat maailmannavan Jerusalemiin. Paratiisi sijaitsi Aasiassa kunnes Marco Polon matkojen jälkeen se piti varmuuden vuoksi siirtää Afrikkaan. Buddhalaiseen maailmankuvaan perustuva kartta on soikea. Maailmankaikkeuden keskipiste on pyhä Meru-vuori Himalajalla. Kartta on tarkoitettu pyhiinvaeltajille Intiaan ja kuvaa siksi vain alueita, jotka ovat tärkeitä buddhalaisuudelle. Yleensä mitä merkittävämpi paikka oli kyseessä, sitä suurempana se kartoissa kuvattiin.

Kiina, Zhung Guo, Keskustan Valtakunta, säilytti kosmografiansa pitkään. Maailma kuvattiin neliömäisenä ja keskellä oli Kiinan keisarin alue. Turusen esittelemän kartan (1532) nimi on kuvaava:
Keskustan maan ja sitä ympäröivien barbaaristen alueiden kartta neljän meren sisällä
Kiinalaisten mielestä maa sijaitsi neljän meren ympäröimänä. Keskusmanner on sivistyneen ihmisen asuinpaikka. Ei ihme, että portugalilaiselle lähetyssaarnaajalle Matteo Riccille naureskeltiin, kun hän esitteli hovissa Abraham Orteliuksen maailmankarttaa. Eurooppa, mikä Eurooppa? Keskellä muka, ja Kiina marginaalissa pohjoisessa!

Jos kiinalaisten asenne tuntuu omahyväiseltä, suosittelen lämpimästi tutustumaan Brittiläisen imperiumin karttaan vuodelta 1886. British Imperium Federation Map sisältää elementtejä, jotka tosiaan imartelevat brittiyleisöä. Britannia on kuvattu naiseksi, joka istuu maapallon päällä. Enää edes Atlas ei jaksa kannatella painoa, vaan alkaa vaipua maan sisään. Muut kansakunnat kerääntyvät kuningattaren ympärille palvomaan tätä. Imperiumiin kuuluvat alueet on kuvattu punaisella ja paksut merilinjat yhdistävät kaikki kauppareitit päättymään Lontooseen, maailman keskipisteeseen. Kaiken huipuksi kartassa kuvataan pelkästään Britannian alusmaita ja muu maailma on jätetty kokonaan valkoiseksi.

Yhdessä asiassa kaikki entisaikojen kartanpiirtäjät olivat ihastuttavan yhdenmukaisia. Tunnetun maanpiirin äärilaidalla ja sen takana asui aivan poikkeuksellisen barbaarista väkeä. On ”Epäsiistien ihmisten maa”, ”Luolassaeläjien valtakunta”, koirankasvoisia ihmissyöjiä, kuusisormisia ja nelisilmäisiä. Al-Masudin mukaan vain arabien asuttamat alueet ovat hedelmällisiä ja mukavia asuinpaikkoja. Pohjolassa asuu naamattomia villejä, jotka viettävät enimmän aikansa puissa. Jopa muuten asiallisen Mercatorin kartalta löytyvät mm. Grönlannin pygmit ja toisiaan syövät samogedit (samojedit).

Turunen kirjoittaa, että löytöretket eivät muuttaneet käsityksiä kummajaisista. Hirviöt siirrettiin vähän kerrallaan kauemmaksi tunnetusta maailmasta. Vanhat myytit oli sijoitettava kartantekijälle tuntemattomille alueille. ”Tällaisella ikonografialla kartografi halusi peittää tietämättömyytensä.”

Ari Turunen muistuttaa lukijaa vielä kerran:

”Kartan sanomaa pidetään yleensä totena ja hyvin harvoin kartan välittämä maailmankuva kyseenalaistetaan. Kaikki kartat ovat virheellisiä. Jotkut jopa valheellisia. Kartanpiirtäjän tulkinta maailmasta ei ole koskaan neutraali, vaan se heijastaa kulttuurin omaa käsitystä itsestään, sen arvoja ja poliittisia päämääriä. Karttoja käytetään usein myös vallan ja propagandan välineenä.”

Nykyään ei enää ole olemassa maailman keskuksia ja reuna-alueita. Kyse on näkökulmasta, siitä, minkälaisen näkökulman omaan maailmankuvaansa haluaa ottaa. Kirjassa on esimerkkejä siitä, että pelkästään kartan kääntäminen ylösalaisin ja tutustuminen eteläisen pallonpuoliskon näkymään virkistää kummasti.

Tommi

PS: Theatrum Orbis Terrarum oli Abraham Orteliuksen ja Gerardus Mercatorin suunnittelema karttakokoelma. Se oli kaupallinen menestys, josta vuoteen 1612 mennessä otettiin lähes 30 painosta.

Pyhimyksiä, rälssimiehiä ja vitun väkeä

Ilari Aalto, Elina Helkala : Vuosi keskiajan Suomessa (Atena, 2023)

”Koska karjanhoito oli erityisesti naisten elämänpiiriin kuulunut tehtävä, naisilla oli erityinen osa myös karjansuojelutaikuudessa. Yleisesti uskottiin, että naisilla oli miehiä suurempia taikavoimia. Näitä tuonpuoleisia voimia kutsuttiin vitun väeksi; vittu oli keskiajalla neutraali sana naisen sukupuolielimille. Syntyloitsujen mukaan voimakkaat metsän eläimet, kuten karhut ja sudet, olivat muovanneet naisen väen, ja talonpoikaiskulttuurissa naiset käyttivät näitä voimia monenlaiseen suojataikuuteen. Karja sai vahvan maagisen suojan, jos eläimet ajettiin keväällä ensimmäistä kertaa laitumelle karjaportin päällä seisoneen emännän jalkojen välistä. Tätä suojausmagiaa kutsuttiin harakoimiseksi, ja talon naiset suojasivat samalla tavalla metsästämään lähtevät miehet ja kirkkomatkalle lähtevät lapset harppomalla näiden yli.”

Arkeologi, FM Ilari Aalto sekä hänen puolisonsa mediataiteen ja muinaistekniikan artesaani Elina Helkala jatkavat tässä kirjassa Suomen keskiaikaisten ilmiöiden esittelyä. Heidän aikaisempi samaa aihetta käsitellyt kirjansa Matkaopas keskiajan Suomeen sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 2016. Tämän kirjan esipuheessa Ilari Aalto kirjoittaa, että vuodenkierron töiden ja juhlien kuvaaminen jäi tuolloin vähemmälle huomiolle. ”Matkaoppaan kirjoittamisesta lähtien olemme kuitenkin jatkaneet aikamatkaamme keskiajalle seurataksemme, mitä vuodenaikojen rytmit, perinteet ja kirkolliset juhlat tarkoittivat suomalaiselle talonpojalle.”

Tekijät valitsivat tarkastelun kohteeksi vuoden 1480. Säilyneiden asiakirjojen mukaan vuosi ei ollut mitenkään erikoinen: ei ruttoa, ei pahaa hallaa, ei sotaa – mitä nyt ruotsalaiset kävivät tekemässä sotaretken laajentuvaa Moskovan suuriruhtinaskuntaa vastaan, mistä aiheutui rasitusta sotilaita majoittaneille talonpojille. Kirjassa annetaan kuva, miltä tuollainen tavanomainen vuosi on rahvaan parissa näyttänyt.

Vuosiluvun valintaan vaikutti lisäksi se seikka, että säilyneitä lähteitä on niin paljon, että niiden pohjalta voidaan kattaa koko vuosi. Ammattilaisena Ilari Aalto tekee kuitenkin tärkeän huomautuksen asiakirjojen näkökulmaongelmasta: ”suurin osa niistä on kirjoitustaitoisten yläluokkalaisten miesten tuottamia, eivätkä ne siksi kuvaa keskiajan todellisuutta moniäänisesti”. Kirja on siis yksi mahdollinen kuva silloisesta todellisuudesta. Lukijan silmissä kuva on erittäin uskottava, kun se perustuu kattavaan perehtyneisyyteen arkeologiaan, kansa- ja uskontotieteeseen sekä folkloristiikkaan. Niistä kaikista löytyy oivallisia esimerkkejä matkan varrelle ripoteltuna.

”Koska pyhimysten muistopäivät jakautuivat ympäri vuotta, ne olivat tärkeä keino ajan jaksottamiseen, ja eri muistopäivistä tulikin maatalouden merkkipäiviä, joihin mennessä tietyt työt piti aloittaa tai saattaa päätökseen. Esimerkiksi karja laskettiin talven jälkeen ulos huhtikuun lopulla Yrjön päivänä, heinänteko alkoi heinäkuussa Marketan päivänä ja elonkorjuu piti aloittaa viimeistään elokuisena Laurin päivänä. Keskiajan suomalaiset kutsuivat pyhimyksiä nimellä santti tai säntti, joka tulee latinan sanasta sanctus, pyhä. Kun talonpoika teki työt ajallaan, hän teki ne pyhimyksen päivälleen oikein, siis säntilleen.”

Kun päivätyö oli tehty, se päivä oli pulkassa. Työnjohtaja laittoi pulkat yhteen ja veti niihin puukolla viivan tehdyn työn merkiksi. (Pulkka = puinen kaksiosainen kapula, jolla talonpojan päivätöistä pidettiin kirjaa; toinen osa oli töiden valvojalla ja toinen työn tekijällä.) Kotona kelpo talonpoikamme laski sitten olutta tynnyristä puisella hanalla. Jos talo oli talo, niin hana saattoi olla Saksasta tuotu messinkihana. Silloin hanan sulki tappi, jonka kahva oli usein muotoiltu kukon malliseksi (Kukko = saks. der Hahn). Muistat sitten tämän seuraavan kerran baarissa. Tuopin ääressä voit vielä selittää kuulijoille, miksi virkatie väkisinkin on niin tuskastuttavan vaivalloinen ja mutkikas ja miksi torstaisin on syötävä hernekeittoa.

Eräissä suhteissa elämä puoli vuosituhatta sitten on ollut hätkähdyttävän erilaista kuin nyt. Ilari Aalto kiinnittää lukijan huomion taitavasti noihin tekijöihin. En ollut esimerkiksi ajatellut, miten merkittävä rajoite valon vähyys on talven aikaan ollut. Talon työt on pitänyt aina järjestellä sitä silmällä pitäen. Kesän kiireet ja ympäri vuotta ripotellut pyhät, paastot ja kirkolliset karenssit saivat aikaan, että käytännössä ainoa rauhallinen kuukausi mennä naimisiin oli lokakuu. Katolinen kirkko kielsi lähisukulaisten väliset avioliitot. OK, mutta kirkon tulkinta lähisukulaisuudesta ulottui seitsemän sukupolven päähän. Seuraus: suomalaisissa talonpoikaiskylissä ei todellakaan ollut helppo löytää laillista puolisoa. Onneksi syrjäisissä kylissä kukaan ei juuri asiaa valvonut.

Kronologisesti vuoden kiertoa tammikuulta joulukuulle seuraavan kirjan rakenne on selkeä. Samaa voi sanoa mitä suurimmalla syyllä kerronnastakin. Aallon teksti on asiantuntevaa, mutta samalla siinä säilyy rento kerronnallinen ote. Suuresta tietomäärästä huolimatta teos on helppo- ja nopealukuinen. Myös ulkoasu ja ilmava taitto ilahduttavat silmää. Elina Helkalan kuvitus tukee tekstiä ansiokkaasti. Hän kirjoittaa halunneensa kunnioittaa keskiaikaisia kuvitusperinteitä. Pyrkimyksenä oli tehdä mahdollisimman autenttisia 1400-luvun kuvia suomalaiseen ympäristöön muokattuina. Hän käytti esikuvina erityisesti myöhäiskeskiajan ns. tuntien kirjojen (hartauskirjojen) kalenterisivuja, joissa on kuvattu erilaisia töitä. Kokonaisuutena tämä kirja toimii hyvänä johdatuksena kyseiseen jaksoon Suomen historiassa ja houkuttelee lukemaan aiheesta lisää. Teoksen liitteenä on laaja lähdeluettelo, josta yksityiskohtaisempaa tietoa haluava löytää varmasti lisämateriaalia.

Ilari Aalto teki kiinnostavan huomion kirjoittamisprosessin kuluessa. Hän oli suunnitellut, että seuraisi vuoden ajan talonpojan kalenteria perinteineen ja vuodenkierron töineen. Hän jopa pyrki noudattamaan silloisia paastoaikoja, vaikka ruokavaliota hän ei sentään keskiaikaiseksi muuttanut.

”Vuoden kokeilusta seurannut suuri oivallus taisi olla, että yhteisö tekee vuodenkierron vaiheista merkityksellisiä. Vuodenkierron juhlia on vaikea viettää itsekseen Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa tai Ilmar Talven Suomen kansankulttuuria lukemalla, koska silloin elävä perinne ja yhteisöllisyys jäävät puuttumaan. Sen sijaan keskiajan talonpoika oli kasvanut maailmaan, jota rytmittivät vuodenkierron sanelemat maataloustyöt, valo ja pimeys, arki ja juhla. Elämä oli monin osin kovaa ja epävarmaa, joten yhteisölliset juhlat tarjosivat kaivattuja irtautumisia työstä ja antoivat merkitystä samanlaisena toistuvan vuodenkierron eri vaiheille ja elämälle ylipäätään.”

Tommi

Helmikuun visa: mikä kaupunki?

Vastaus, kirjan nimi, löytyy seuraavalta sivulta.


10 pisteen vihje
Miten kaunis kaupunki tämä onkaan. Vanhat keskiaikaiset talot, joiden punaiset tiilikatot hautautuvat suurten akaasioiden ja kastanjain varjoon, uinailevat loputtomassa helteessä. Maasto nousee ja laskee kumpuina ja alamäkinä. Kadut viettävät alaspäin kuin kellarinportaat ja suikertelevat vihannan luonnonpuiston halki. [...] voi mennä tunteja, että ei näe eikä kuule mitään inhimillistä noissa tiheissä satavuotisten jalavien ja tammien muodostamassa lehtiholvissa. Niiden keskellä nousee vanhan katolisen doomin tummanpunainen raunio, jonka murskaantuneissa seinäpilareissa naakat pesivät. Täällä on Saatanan silta ja Enkelin silta, jotka vartioivat omaa historiallista menneisyyttä. TATU VAASKIVI

8 pisteen vihje
Kaikki, jotka meillä valittavat riittämättömiä tulojaan ja liikaa työtään, voisivat täällä oppia paljon uutta, nimittäin esim. ettei ole mitään riittämättömiä tuloja, vaan että se, mitä niiksi sanotaan, ei ole muuta kuin turhien menojen eufemistinen termi. Samanlainen teennäisnimi on myös "liiallinen työ" eikä se yleensä merkitse muuta kuin mitä tavallisesti sanotaan tyhjäntoimittamiseksi. Isäntäni, nimineuvos, elää vaimoineen ja 7-8 lapsineen sangen sievästi sillä vähäpätöisellä palkallaan, jota yliopiston piirustuksen opettajana nauttii, ja kuitenkin useimmat elintarpeet ovat täällä melkoista kalliimmat kuin meillä (sokuri esim. 1 rupl. 20 kop., kahvi 1 rupl. 50 kop.) ELIAS LÖNNROT

6 pisteen vihje
Kaupungissa on kiitetty yliopisto, jonka obserwatorio erittäin kehutaan hywäksi. Sillä on myös suuri kirjasto, jonka säilytyshuoneeksi wanhan tuomiokirkon kuori on laitettu. C.G. SWAN

4 pisteen vihje
Seison joen äyräillä ja katson vihreänkeltaiseen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot kuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta peilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi mielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja että välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta, huudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin intensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat rautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy taivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku MDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy, kuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren kirjavaan historiaan. TATU VAASKIVI

2 pisteen vihje
Minulla on hyvä ja kaunis koti, suuret huoneet, paljon valoa ja aurinkoa ja vihreitä puita ikkunan takana. Ja ympärillä tämän pikkuisen X:n raitis, rauhallinen ilma. Kolme vuotta Pietarissa, jolloin minulla tätä kaikkea ei ollut, on opettanut pitämään sitä arvossa. [...] Seurapiiristä siinä merkityksessä, johon me Helsingissä olemme tottuneet, ei tietysti voi olla puhetta. [...] Se, mitä täälläkin yhä tulen kaipaamaan on suurempi piiri taiteesta ja kirjallisuudesta huvitettuja henkilöitä, joitten joukossa saisi ajatukselleen terveellistä voimistelua. AINO KALLAS

1 pisteen vihje
Niin, satakielet laulavat X:ssä. Kaupungin puistoissa en usko niitä kovin paljon olevan mutta täällä laitakaupungilla, jossa asumme, niitä on yllättävän paljon. Edes kulkukissat, joita meidän kaupunginosassamme Arakülassa on runsaasti, eivät pysty tekemään niistä selvää. JAAN KAPLINSKI

Sivut: 1 2