Ilari Aalto, Elina Helkala : Vuosi keskiajan Suomessa (Atena, 2023)
”Koska karjanhoito oli erityisesti naisten elämänpiiriin kuulunut tehtävä, naisilla oli erityinen osa myös karjansuojelutaikuudessa. Yleisesti uskottiin, että naisilla oli miehiä suurempia taikavoimia. Näitä tuonpuoleisia voimia kutsuttiin vitun väeksi; vittu oli keskiajalla neutraali sana naisen sukupuolielimille. Syntyloitsujen mukaan voimakkaat metsän eläimet, kuten karhut ja sudet, olivat muovanneet naisen väen, ja talonpoikaiskulttuurissa naiset käyttivät näitä voimia monenlaiseen suojataikuuteen. Karja sai vahvan maagisen suojan, jos eläimet ajettiin keväällä ensimmäistä kertaa laitumelle karjaportin päällä seisoneen emännän jalkojen välistä. Tätä suojausmagiaa kutsuttiin harakoimiseksi, ja talon naiset suojasivat samalla tavalla metsästämään lähtevät miehet ja kirkkomatkalle lähtevät lapset harppomalla näiden yli.”
Arkeologi, FM Ilari Aalto sekä hänen puolisonsa mediataiteen ja muinaistekniikan artesaani Elina Helkala jatkavat tässä kirjassa Suomen keskiaikaisten ilmiöiden esittelyä. Heidän aikaisempi samaa aihetta käsitellyt kirjansa Matkaopas keskiajan Suomeen sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 2016. Tämän kirjan esipuheessa Ilari Aalto kirjoittaa, että vuodenkierron töiden ja juhlien kuvaaminen jäi tuolloin vähemmälle huomiolle. ”Matkaoppaan kirjoittamisesta lähtien olemme kuitenkin jatkaneet aikamatkaamme keskiajalle seurataksemme, mitä vuodenaikojen rytmit, perinteet ja kirkolliset juhlat tarkoittivat suomalaiselle talonpojalle.”
Tekijät valitsivat tarkastelun kohteeksi vuoden 1480. Säilyneiden asiakirjojen mukaan vuosi ei ollut mitenkään erikoinen: ei ruttoa, ei pahaa hallaa, ei sotaa – mitä nyt ruotsalaiset kävivät tekemässä sotaretken laajentuvaa Moskovan suuriruhtinaskuntaa vastaan, mistä aiheutui rasitusta sotilaita majoittaneille talonpojille. Kirjassa annetaan kuva, miltä tuollainen tavanomainen vuosi on rahvaan parissa näyttänyt.
Vuosiluvun valintaan vaikutti lisäksi se seikka, että säilyneitä lähteitä on niin paljon, että niiden pohjalta voidaan kattaa koko vuosi. Ammattilaisena Ilari Aalto tekee kuitenkin tärkeän huomautuksen asiakirjojen näkökulmaongelmasta: ”suurin osa niistä on kirjoitustaitoisten yläluokkalaisten miesten tuottamia, eivätkä ne siksi kuvaa keskiajan todellisuutta moniäänisesti”. Kirja on siis yksi mahdollinen kuva silloisesta todellisuudesta. Lukijan silmissä kuva on erittäin uskottava, kun se perustuu kattavaan perehtyneisyyteen arkeologiaan, kansa- ja uskontotieteeseen sekä folkloristiikkaan. Niistä kaikista löytyy oivallisia esimerkkejä matkan varrelle ripoteltuna.
”Koska pyhimysten muistopäivät jakautuivat ympäri vuotta, ne olivat tärkeä keino ajan jaksottamiseen, ja eri muistopäivistä tulikin maatalouden merkkipäiviä, joihin mennessä tietyt työt piti aloittaa tai saattaa päätökseen. Esimerkiksi karja laskettiin talven jälkeen ulos huhtikuun lopulla Yrjön päivänä, heinänteko alkoi heinäkuussa Marketan päivänä ja elonkorjuu piti aloittaa viimeistään elokuisena Laurin päivänä. Keskiajan suomalaiset kutsuivat pyhimyksiä nimellä santti tai säntti, joka tulee latinan sanasta sanctus, pyhä. Kun talonpoika teki työt ajallaan, hän teki ne pyhimyksen päivälleen oikein, siis säntilleen.”
Kun päivätyö oli tehty, se päivä oli pulkassa. Työnjohtaja laittoi pulkat yhteen ja veti niihin puukolla viivan tehdyn työn merkiksi. (Pulkka = puinen kaksiosainen kapula, jolla talonpojan päivätöistä pidettiin kirjaa; toinen osa oli töiden valvojalla ja toinen työn tekijällä.) Kotona kelpo talonpoikamme laski sitten olutta tynnyristä puisella hanalla. Jos talo oli talo, niin hana saattoi olla Saksasta tuotu messinkihana. Silloin hanan sulki tappi, jonka kahva oli usein muotoiltu kukon malliseksi (Kukko = saks. der Hahn). Muistat sitten tämän seuraavan kerran baarissa. Tuopin ääressä voit vielä selittää kuulijoille, miksi virkatie väkisinkin on niin tuskastuttavan vaivalloinen ja mutkikas ja miksi torstaisin on syötävä hernekeittoa.
Eräissä suhteissa elämä puoli vuosituhatta sitten on ollut hätkähdyttävän erilaista kuin nyt. Ilari Aalto kiinnittää lukijan huomion taitavasti noihin tekijöihin. En ollut esimerkiksi ajatellut, miten merkittävä rajoite valon vähyys on talven aikaan ollut. Talon työt on pitänyt aina järjestellä sitä silmällä pitäen. Kesän kiireet ja ympäri vuotta ripotellut pyhät, paastot ja kirkolliset karenssit saivat aikaan, että käytännössä ainoa rauhallinen kuukausi mennä naimisiin oli lokakuu. Katolinen kirkko kielsi lähisukulaisten väliset avioliitot. OK, mutta kirkon tulkinta lähisukulaisuudesta ulottui seitsemän sukupolven päähän. Seuraus: suomalaisissa talonpoikaiskylissä ei todellakaan ollut helppo löytää laillista puolisoa. Onneksi syrjäisissä kylissä kukaan ei juuri asiaa valvonut.
Kronologisesti vuoden kiertoa tammikuulta joulukuulle seuraavan kirjan rakenne on selkeä. Samaa voi sanoa mitä suurimmalla syyllä kerronnastakin. Aallon teksti on asiantuntevaa, mutta samalla siinä säilyy rento kerronnallinen ote. Suuresta tietomäärästä huolimatta teos on helppo- ja nopealukuinen. Myös ulkoasu ja ilmava taitto ilahduttavat silmää. Elina Helkalan kuvitus tukee tekstiä ansiokkaasti. Hän kirjoittaa halunneensa kunnioittaa keskiaikaisia kuvitusperinteitä. Pyrkimyksenä oli tehdä mahdollisimman autenttisia 1400-luvun kuvia suomalaiseen ympäristöön muokattuina. Hän käytti esikuvina erityisesti myöhäiskeskiajan ns. tuntien kirjojen (hartauskirjojen) kalenterisivuja, joissa on kuvattu erilaisia töitä. Kokonaisuutena tämä kirja toimii hyvänä johdatuksena kyseiseen jaksoon Suomen historiassa ja houkuttelee lukemaan aiheesta lisää. Teoksen liitteenä on laaja lähdeluettelo, josta yksityiskohtaisempaa tietoa haluava löytää varmasti lisämateriaalia.
Ilari Aalto teki kiinnostavan huomion kirjoittamisprosessin kuluessa. Hän oli suunnitellut, että seuraisi vuoden ajan talonpojan kalenteria perinteineen ja vuodenkierron töineen. Hän jopa pyrki noudattamaan silloisia paastoaikoja, vaikka ruokavaliota hän ei sentään keskiaikaiseksi muuttanut.
”Vuoden kokeilusta seurannut suuri oivallus taisi olla, että yhteisö tekee vuodenkierron vaiheista merkityksellisiä. Vuodenkierron juhlia on vaikea viettää itsekseen Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa tai Ilmar Talven Suomen kansankulttuuria lukemalla, koska silloin elävä perinne ja yhteisöllisyys jäävät puuttumaan. Sen sijaan keskiajan talonpoika oli kasvanut maailmaan, jota rytmittivät vuodenkierron sanelemat maataloustyöt, valo ja pimeys, arki ja juhla. Elämä oli monin osin kovaa ja epävarmaa, joten yhteisölliset juhlat tarjosivat kaivattuja irtautumisia työstä ja antoivat merkitystä samanlaisena toistuvan vuodenkierron eri vaiheille ja elämälle ylipäätään.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 