Helmikuun visa: mikä kaupunki?

Vastaus, kirjan nimi, löytyy seuraavalta sivulta.


10 pisteen vihje
Miten kaunis kaupunki tämä onkaan. Vanhat keskiaikaiset talot, joiden punaiset tiilikatot hautautuvat suurten akaasioiden ja kastanjain varjoon, uinailevat loputtomassa helteessä. Maasto nousee ja laskee kumpuina ja alamäkinä. Kadut viettävät alaspäin kuin kellarinportaat ja suikertelevat vihannan luonnonpuiston halki. [...] voi mennä tunteja, että ei näe eikä kuule mitään inhimillistä noissa tiheissä satavuotisten jalavien ja tammien muodostamassa lehtiholvissa. Niiden keskellä nousee vanhan katolisen doomin tummanpunainen raunio, jonka murskaantuneissa seinäpilareissa naakat pesivät. Täällä on Saatanan silta ja Enkelin silta, jotka vartioivat omaa historiallista menneisyyttä. TATU VAASKIVI

8 pisteen vihje
Kaikki, jotka meillä valittavat riittämättömiä tulojaan ja liikaa työtään, voisivat täällä oppia paljon uutta, nimittäin esim. ettei ole mitään riittämättömiä tuloja, vaan että se, mitä niiksi sanotaan, ei ole muuta kuin turhien menojen eufemistinen termi. Samanlainen teennäisnimi on myös "liiallinen työ" eikä se yleensä merkitse muuta kuin mitä tavallisesti sanotaan tyhjäntoimittamiseksi. Isäntäni, nimineuvos, elää vaimoineen ja 7-8 lapsineen sangen sievästi sillä vähäpätöisellä palkallaan, jota yliopiston piirustuksen opettajana nauttii, ja kuitenkin useimmat elintarpeet ovat täällä melkoista kalliimmat kuin meillä (sokuri esim. 1 rupl. 20 kop., kahvi 1 rupl. 50 kop.) ELIAS LÖNNROT

6 pisteen vihje
Kaupungissa on kiitetty yliopisto, jonka obserwatorio erittäin kehutaan hywäksi. Sillä on myös suuri kirjasto, jonka säilytyshuoneeksi wanhan tuomiokirkon kuori on laitettu. C.G. SWAN

4 pisteen vihje
Seison joen äyräillä ja katson vihreänkeltaiseen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot kuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta peilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi mielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja että välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta, huudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin intensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat rautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy taivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku MDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy, kuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren kirjavaan historiaan. TATU VAASKIVI

2 pisteen vihje
Minulla on hyvä ja kaunis koti, suuret huoneet, paljon valoa ja aurinkoa ja vihreitä puita ikkunan takana. Ja ympärillä tämän pikkuisen X:n raitis, rauhallinen ilma. Kolme vuotta Pietarissa, jolloin minulla tätä kaikkea ei ollut, on opettanut pitämään sitä arvossa. [...] Seurapiiristä siinä merkityksessä, johon me Helsingissä olemme tottuneet, ei tietysti voi olla puhetta. [...] Se, mitä täälläkin yhä tulen kaipaamaan on suurempi piiri taiteesta ja kirjallisuudesta huvitettuja henkilöitä, joitten joukossa saisi ajatukselleen terveellistä voimistelua. AINO KALLAS

1 pisteen vihje
Niin, satakielet laulavat X:ssä. Kaupungin puistoissa en usko niitä kovin paljon olevan mutta täällä laitakaupungilla, jossa asumme, niitä on yllättävän paljon. Edes kulkukissat, joita meidän kaupunginosassamme Arakülassa on runsaasti, eivät pysty tekemään niistä selvää. JAAN KAPLINSKI

Sivut: 1 2

Pikkujoulukevennys 2: Kiertomatka Viroon

Antto Terras: Viro (sensuroimaton) (Into Kustannus, 2020)

"Helsinki ja Tallinna ovat kutakuinkin samankokoisia, vaikka valtioillamme ja kansoillamme on viisinkertainen kokoero. Sopusuhtaisessa maailmassa Virolla olisi noin 200 000 asukkaan pääkaupunki. Tallinna on kasvatettu kokoisekseen keinotekoisesti. Viron itsenäistymisen jälkeen siitä ryhdyttiin rakentamaan valtiolle käyntikorttia, ja kaikki käytettävissä olevat pääomat sullottiin juuri Tallinnaan. Kaupungista piti äkkiä tehdä kelvollinen ja houkutteleva, niin turisteille kuin pääomille. Pelkälle Tallinna-kokemukselle perustuva mielikuva Virosta ei voisi olla enemmän harhainen."

Kustantajan esittelyn mukaan Antto Terras on neuvostovalmisteinen (synt. 1973 Tallinnassa) kirjailija ja stand-up / roast -koomikko. Kun Viro uudelleenitsenäistyi, hänen tarkoituksensa oli lähteä länteen. Jostakin syystä hän ajautui kuitenkin Suomeen. Kun hän huomasi virheensä, hän paikkasi sitä ryhtymällä myymäläetsiväksi ja hankkimalla suomalaisen vaimon. Virolaiset pitävät tätä menestystarinana, vaimon äiti ei. Kun kirjaa lukee, niin selkeän stand-up-virityksen myös huomaa. Teksti käy aivan vimmaisilla kierroksilla kevyen Tallinna-aiheisen lämmittelyn jälkeen.

Terraksen viesti on selkeä: suomalaisen kannattaa vältellä Tallinnaa, mikäli se suinkin on mahdollista. Se on itsetietoisen ynseä, kallis ja etenkin suomalaisille tyly paikka. 1990-luvun alussa rajojen avauduttua suomalaisten etujoukot tekivät parhaansa pilatakseen kansakuntamme maineen. Terraksen mukaan venäläisiä ei ole Suomessa kehdattu haukkua koskaan, mutta virolaisia saattoi ryssitellä huoletta. Eihän siitä kansasta ollut kuin taksikuskeiksi tai mansikanpoimijoiksi. 1990-luvun lama mahdollisti sen, että Suomen toimettomalla kansanosalla oli aikaa matkustella. Virolainen hintataso piti huolen, että pöytä saatiin koreaksi myös ansiosidonnaisella.

Tasapuolisuuden nimessä Antto Terras huomauttaa, että virolaiset puolestaan kuppasivat lahdentakaista hyvinvointivaltiota. Neuvostojärjestelmän konkarit ilahtuivat, kun huomasivat omaisuusrikoksista selviävän täällä rikesakoilla ja suuren luokan välistävedot kuitattiin ehdonalaisella. Kupariputkia ja irtisahattuja perämoottoreita alkoi siirtyä tasaisena virtana etelään.

Tämä kirja ei siis käsittele Tallinnaa. Antto Terraksen epäilyttävät tai riemukkaat tutkimuskohteet sijaitsevat kauempana. Terraksen kehyskertomus kirjan synnystä herättää heti epäilyksiä. Visit Estonia, Viron valtiollinen matkailutoimi antoi Terrakselle auton, luottokortin, kuvaajan sekä kartan, johon oli merkitty vähän yli sata kohdetta. Niistä kaikista piti tehdä tekstiä ja esittelyvideoita viraston tarkoituksiin. Kahden viikon matkustusaikataulu merkitsi 18-tuntisia päiviä, mutta Terrasta lohdutettiin sillä, että duunarit Virossa tekevät vieläkin pitempiä päiviä. Materiaalia syntyi kymmeniä ja kymmeniä tunteja. Viranomaisten tarkastuksen jälkeen Terras kertoo, että siitä hyväksyttiin alle kaksi minuuttia, kun osasta poistettiin ääni. Loput suljettiin kassakaappiin 70 vuodeksi. Kostoksi Terras kirjoitti salaa tätä.

Väistämättä tulee mieleen Jantso Jokelinin Joutoretki, jossa hän kartoitti outoja matkakohteita Suomessa. Se on tähän verrattuna paljon rauhallisempi ja leppoisampi. Käyttihän Jokelin kirjaansa vuosia. Pelkästään se kertoo kansojemme välisestä mentaalisesta erosta. Terraksen mukaan virolasten muokkaus alkaa varhain. Tämä on Tarton AHHAA-keskus:

   "AHHAA on perustettu isolla rahalla, ja kokonsa puolesta sitä voisi verrata Heurekaan. Sisällöltään tarttolainen keskus on vantaalaista veljeään kuitenkin huomattavasti rajumpi. Virolaiset lapset kasvatetaan pienestä pitäen ymmärtämään todellisuutta. Heurekassa leikitään ja lauletaan, mutta AHHAAssa maistellaan alkuaineita, viritellään rakettimoottoreita ja hitsataan titaania. Loukkaantumisia ei satu usein mutta tarpeeksi."

Näin karaistuja kuluttajia voidaan kurmuuttaa isompana kunnolla. Kirjoittajan ajokokemukset Laitse Rally Parkista ja Itä-Viron hylätyiltä kaivosalueilta hengenvaarallisissa, itseviritellyissä vekottimissa kauhistuttavat. Työturvallisuuden tila on tiedossamme, mutta Viron kuluttajansuojakin alkaa jo arveluttaa:

"Pyysin puolen tunnin lepopaussia, sain minuutin. Kohta paikalle karautti jokin panssarivaunun oloinen savuttaja, neuvostovalmisteinen armeijan vehje, ja meikäläinen vedettiin valjailla sen uumeniin. Kuskina oli eri mies kuin ralliautossa, mutta hullunkiilto loisti hänenkin silmistään. Keskuksen henkilökunta oli ilmeisen ylpeä kulkuneuvoistaan, ja mitä kalpeammaksi kyytiläinen valahti, sitä ilahtuneemmaksi tuli talon väki. Panssarivaunu suunnisti esteradalle. Alkuun rymisteltiin pariin kertaan kaikki kuopat, sen jälkeen noustiin rinnettä ylös ja tultiin kierimällä takaisin. Myös kuudenkymmenen tonnin painoinen teräsmöhkäle voi näköjään tehdä puolivoltin ja tulla silti oikein päin alas."

On kirjassa suvantojakin. On merelle tehtäviä kalastusreissuja, jokipurjehdusta, kylähulluja, setokaisten häävalmisteluja ja ravintoloita ja kylpylöitä ja ravintoloita ja panimoita ja ravintoloita ja taas panimoita erinäisten kylpylöiden jälkeen. Auto oli loppuvaiheessa niin täynnä viinaksia, että parivaljakko lahjoitti ne Kiviõlin Konsum-kaupan takana majaileville joutomiehille. 

Juotavien paljouden selittää se, että Virossa monopoliputelista juodaan vasta muun alkoholin loppuessa. Lisäksi kaikissa maakunnissa vannotaan juuri paikkaseudun erikoisuuden nimeen: saarilla sahtia, Pärnumaalla kotiviiniä, Narvan alueella partavettä ja Setomaalla eetteriä. Esittelyn yhteydessä panimoiden valmistajat jakelivat yleensä auliisti omiaan toimittajaressukoillemme. 

Muuten:
"Pienpanimo ei tarkoita Virossa välttämättä mitään kiiltävätynnyristä rivistöä hyvin ilmastoidussa peltihallissa. Panimo voi olla vaikkapa puinen sammio taikka kaksi ämpäriä. Tärkeintä on, että panimomestari on uskottava. Eli parrakas, tarpeeksi vanha ja vähän vekkuli."

Samalla periaatteella on toteutettu osa muistakin puuhamaista. Helpoimmalla selviää, kun venäläisten hylkäämä sotilaskohde tai suljettu kaivos ympäröidään aidalla. Portille istutetaan eläkeläismummo pääsymaksuja keräämään. (Eläkeläisten yleisen toimeliaisuuden selittää muuten Viron eläkkeiden järkyttävä pienuus.) Suljetulle alueelle erehtyneitä turisteja voidaan sitten vemputtaa noissa omatekoisissa hirvityksissä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyy, kun Ladaan liitetään suihkukoneen moottori tai ajetaan formulan moottorilla varustettua lava-autoa, jossa on miehenkokoiset renkaat.

Antto Terraksen reitti vie lukijan välillä outoihin paikkoihin:
"Virossa saattaa useinkin törmätä käsittämättömiin lukaaleihin alueilla, jonne ei olisi kaiken talousjärjen mukaan syytä perustaa edes postilokero-osoitetta.
   Joskus näiden hankkeiden taustalta löytyy joku lapsena Ruotsiin karannut vauraampi paluumuuttaja, joskus verirahoja sijoittava mafiamies ja joskus ihan rehellinen työ ja yrittäminen. Mikään määritelmä ei ole Virossa kuitenkaan aivan yksiselitteinen, eli rehellinenkin yrittäjä saattaa olla ihan vähän myös mafiamies ja asua puolet vuodesta Eskilstunassa."

Railakkaan kiertomatkan taukopaikkoina toimivat myös hauskat tiedonmuruset historiasta sekä huomiot virolaisseutujen erilaisuuksista. Virolaiset ovat tosiaan reipasta porukkaa. Meillä olisi heiltä aika paljon opittavaa. Terraksen sanoin suhteemme ovat oikealla tolalla. Kansallisia rakkaustarinoita ei voi jouduttaa, sillä ne kehittyvät itsekseen. Välimatka ei koskaan ole este, ennakkoluulot ovat.

"Paras syy lähteä Viroon onkin se, että maa on niin erilainen. Vähän outo, hullu ja sopivasti arvaamaton. Viron lähihistorian veriset vuodet ja kaukaisemman historian vieläkin karseammat vuosikymmenet ovat koulineet virolaisista varmoja selviytyjiä. Harvalle pikkukansalle on annettu niinkin raskasta taakkaa, ja suoranaisena ihmeenä on pidettävä, että Viro on tänään eheä ja kaikin puolin eurooppalainen valtio.
   Viroon onkin järkevintä suunnistaa elämän opintomatkalle. Paskat kulttuurista ja edullisista ostoksista - paras tuliainen on ymmärrys. Ymmärrys vaikkapa siitä, miten ollaan ja eletään ylivoimaisen naapurin alistamana kansallista identiteettiä menettämättä ja alati parempaan huomiseen uskoen."

Antto Terraksen kirja toimii kuin paremmanpuoleinen stand-up -esitys. Turistiretkeen verrattuna plussaa on se, että tästä ei tule krapulaa. Lisäksi Viroa kuvaava kirja, jossa mainitaan Kouvola (!) ja Kaavi (!!), on aina mitä lämpimimmin suositeltavaa sorttia.


Tommi

Japanilaisen mysteerinaisen jäljillä

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.

38-vuotias kustannustoimittaja jättää päivätyönsä ja lähtee vuorotteluvapaalla Japaniin jäljittämään Heian-kaudella elänyttä hovinaista ja kirjailijaa Sei Shonagonia (n. 966-1017). Kirjan minäkertoja Kankimäki kertoo suoraan niin kuin asia on: hän kaipaa kipeästi uusia virikkeitä. Hän on urautunut työhönsä ja elämäntapaansa. Työpaikan yt-neuvotteluissa mustapekka ei osu kohdalle, mutta yhteisön ilmapiiri ei ole entisensä, ja halu lähteä kasvaa. Japani on kummitellut kirjailijan mielessä jo vuosia harrastuksena japanilaiseen kulttuuriin, ja hän puhuttelee mielessään Sei Shonagonia, Tyynynaluskirjan kirjoittajaa.

”Sei, minulla on sinun suhteesi kaksi epämääräistä ajatusta. Yksi: monet sinun tuhannen vuoden takaisista huomioistasi tuntuvat minusta hämmästyttävän läheisiltä ja ajankohtaisilta, aivan kuin puhuisit juuri minulle. Kaksi: zuihitsu lajina tuntuu jotenkin kovin modernilta, ja henkilökohtaisuudessaan ja fragmentaarisuudessaan jopa jonkinlaiselta blogin esiäidiltä.

Tiedän, että olen kuljettanut sinua, ajatusta sinusta, mukanani lähes viisitoista vuotta. Olen varjellut sinua omana salaisuutenani, inspiraation lähteenäni, joka vuosisatojen takaa on neuvonut erilaisten tekstien laatimisessa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Olen kirjoittanut pöytälaatikkokäsikirjoituksen sinun innoittamanasi. Olen laatinut täytettäviä kirjoja listojesi inspiroimana – on hämmästyttävää, miten paljon kiinnostavaa tietoa ihmisen persoonallisuudesta on tiivistettävissä listoihin. Olen (jossain toisessa elämässä) suunnitellut käsitetaiteellista post it -lappunäyttelyä sinun kirjoitustesi pohjalta.” (s. 14)

Mia Kankimäki (kuva: Otava)

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on lumoava kertomus salaisuuksien selvittämisestä, uusista virikkeistä, oivalluksista ja löydöistä. Kankimäki todellakin pääsee Kiotossa Sein jäljille, niin lähelle kuin se tämän mysteeriolennon kohdalla on mahdollista. Monista muista aikakauden kirjailijoista tiedetään enemmän.

Sei Shonagon tunnetaan listoista tyyliin ”asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”. Listoja lukiessa voi ihmetellä, miten tuoreita nämä vanhat havainnot yhä ovat.

Kiusallisia asioita

Mies jota rakastaa tulee humalaan ja alkaa toistaa itseään.

Kun on puhunut jostakusta tietämättä, että tämä saattaa kuulla. Tämä on noloa vaikka kyseessä olisi palvelija tai joku muu täysin merkityksetön henkilö.

Mies joka lausuu omia runojaan (ei erityisen hyviä) ja kertoo, miten niitä on ylistetty – todella noloa.

Kun makaa yöllä hereillä ja sanoo jotain seuralaiselleen, mutta tämä onkin nukahtanut.

(s. 23)

Vanha sanonta, että matka on yhtä tärkeä kuin päämäärä, pätee juuri tähän kirjaan. Kannattaa silmäillä ensin sisällysluettelo; jo siitä selviää, että mielenkiintoista on luvassa. Matkapäiväkirja tuo lukijalle yllätyksen toisensa jälkeen. Kaikkihan harvoin sujuu juuri niin kuin suunnitellaan. Kirjoittaja kulkee temppelit, kylpylät, ihailee kirsikankukkia, tekee taidehavaintoja, vaihtaa mielipiteitä uusien ystävien kanssa. Hän joutuu myös matkustamaan pakoon vuoden 2011 järistys- ja tsunamionnettomuutta Thaimaahan.

Kaiken aikaa hän pitää ikään kuin Seitä silmällä, kertaa Sein elämänkaaren, kertoo entisaikojen hovielämästä. Sei Shonagonille kirjoittamisen päätavoitteen sanotaan olleen okashi = halu hurmata lukijat ja ottaa heidät mukaansa etsimään jotain kaunista, ihanaa, hienostunutta, joskus jopa outoa ja epätavallista. Kankimäen kirja ainakin toteuttaa okashia!

Kirja ravistelee riemastuttavasti Suomessa niin valitettavan tavallista, masentavaa ”suutari pysyköön lestissään”-ajattelua. Kankimäki uskaltaa lumoutua Japanista ja lähteä tutkimaan sitä, vaikka hän ei puhu japania eikä hänellä ole tutkijakontakteja tai ystävätuttuja itse paikalla. Välillä hänen uskonsa hullunrohkeaan projektiin horjuu, mutta lopussa kiitos seisoo. Symbolisesti viime vaiheissa tapahtuu rituaalinen pukeutuminen entisajan ylhäisönaisten monikerroksiseen asuun.

Asioiden ytimessä on minäkertojan identiteettikriisi, ahdistus tulevan äärellä ja lopulta rohkeus toimia totutusta poikkeavalla tavalla. Mia Kankimäen heittäytyminen kannatti, riskinotto palkittiin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sai Vuoden matkakirja 2013 -palkinnon sekä vuoden 2015 Helmet-palkinnon. Kankimäen tuoreempi kirja Naiset joita ajattelen öisin (2018) menestyy paitsi kotimaassa myös Suomen rajojen ulkopuolella: kirja on käännetty useille kielille. Naiset joita ajattelen öisin kertoo eri vuosisatojen epäsovinnaisista ja rohkeista naisista, jotka toimivat muun muassa tutkimusmatkailijoina ja taiteilijoina.

Lopuksi vielä Kankimäen Japani-kirjasta naseva ajankohtainen sitaatti nyt kun helmikuu 2021 alkaa taipua lopuilleen.

”Tunkkaisia asioita:

Lopputalven nuhruinen olo, joka johtuu siitä, että on jo monta kuukautta käyttänyt samaa talvitakkia, samoja talvisaappaita, hanskoja, pipoa, kaulaliinaa ja villapaitaa. Vastaavaa ilmiötä ei koskaan esiinny kesän lopulla” (s. 22).

Taidatkos sitä paremmin sanoa!

Taina

Ekomatkailijan huikeat kokemukset

Marketta Horn: Neljän dollarin päivä : ekomatka Aasiaan ja Australiaan. Like 2008.

Toisinajattelijan erilainen matkakertomus kiinnostaa vuosikymmenestä toiseen. Marketta Horn, tunnettu ekologisen elämäntavan puolestapuhuja, teki vuosina 2004-2005 toista vuotta kestäneen matkan periaatteenaan kulkea pelkästään julkisilla kulkuvälineillä, kertakäyttötuotteita ja muovia välttäen, minimibudjetilla. 

Hänellä oli mielessään muutama ”pyhä” paikka, jotka hän halusi nähdä, esimerkiksi kestokulttuurikaupungin esikuva Auroville Intiassa, maailman ensimmäinen kestokulttuurikylä Australian Crystal Waters ja seksiguru Oshon temppeli Intian Punassa. Useimpiin tavoitekohteisiin hän pääsikin.

Marketta Hornissa on kaksi asiaa, joita erityisesti ihailen: hän uskalsi toteuttaa ennenkuulumattoman rohkean matkan yksin 55-vuotiaana naisena, ja toisekseen hän tuntuu olevan avoin uusille ajatuksille ja valmis muuttamaan käsityksiään. Kirjassa bonuksena on vielä sujuva ja värikäs kirjoitustyyli.

Teoksen alussa selviää, että matkalle lähtö tuntui välttämättömältä.  Oli saatava välimatkaa Suomineito-ekoyhteisön monivuotiseen raatamiseen. Lisäksi buddhalainen Horn toivoi löytävänsä viisaan ihmisen, ehkä gurun.

Pakistanilainen lääkäriystävä oli myös perustanut järjestön, joka tähtäsi pyöräilytempaukseen ekologisen valistuksen hengessä. Se, miten tämä hanke kuivahtaa kokoon Pakistanissa, on yksi kirjan herkullisista jaksoista.

Matkakuvauksia Horn kirjoitti blogiinsa aina kun voi, päästessään internetin ääreen. Kirjaan on valittu osa kirjoituksista. Hän piti myös fyysistä päiväkirjaa.

Neljän dollarin päivä on hengästyttävän runsas kuvaus matkustamisesta 34 maan halki, vaikutelmista, ideoista, oivalluksista. Satunnaiset kohtaamiset ja maailman ihmisten laaja kirjo kuuluvat kirjan mainioon antiin. Tässä kokemuksia Vietnamista:

”Asuin aluksi meluisassa ja epäystävällisessä hostellissa turistialueella. Yöllä minua häädettiin sängystä, mainosvalot vilkkuivat läpi yön, tuuletin oli rikki, eikä ilmaiseksi mainostettu nettikään toiminut. Vaihdoin läheiseen rattoisaan perhehotelliin, jonka omistaja piti kampaamoa alakerrassa. Hän oli palkannut orvon aputytön, joka yritti heikolla englannillaan kertoa kodistaan Vietnamin maaseudulla. Hänenkin ensimmäinen kysymyksensä minulle kuului: ’Kuinka vanha olet?’ Aamiaiseksi tarjoiltiin harvinaista herkkua eli puolikas ranskanleipä, marmeladia tai kananmunaa.

Seurasin aamiaisella, miten omistajanainen heitteli rahoja lattialle, kun hänen 5-vuotiaan tyttärensä isä tuli moottoripyörällä hakemaan tytärtä kouluun. Hän osoitti näin halveksuntaansa entiselle miehelleen vietnamilaiseen tyyliin.

Asuin samassa huoneessa kahden ruotsalaisen pojan kanssa. Tuntui oudolta tietää, että he eivät juuri välittäisi vaikka kulkisin alushousuissani, kun Intiassa ei ollut saanut näyttää edes paljaita käsivarsia. Huoneeseen tuli myös 30-vuotias taloustieteilijätyttö Chicagosta. Hän kertoi ottaneensa töistä vuoden lomaa luettuaan Amerikan suosituimman matkailukirjan nimeltä 1000 Places to See Before You Die” (s. 302).

Kirja etenee päiväkirjan tapaan, episodimaisesti paikasta toiseen. Tapahtumien ja ihmisten kavalkadi on niin runsas ja tiivis, että ainakin minulle paras tapa lukea kirja oli nautiskella sitä pienissä jaksoissa.

Marketta Horn pohtii ihmisen pyrkimyksiä ja havainnoi luonnon tilaa. Meditaatiokeskuksissa hän puntaroi gurukulttia ja tuotteistamista mutta myös sieluun liittyviä ikuisuuskysymyksiä. Hän saa uusia ystäviä, mutta häntä myös huijataan hävyttömästi.

Hän matkustaa mitä erilaisimmilla kulkupeleillä, junissa ja busseissa, taittaa taivalta henkensä kaupalla avolava-autossa ja joutuu Tiibetissä jopa bussionnettomuuteen. Varjelus on matkassa, sillä hän selviytyy pahemmin loukkaantumatta.

Ekologisuutta Horn toteuttaa esimerkiksi muovia välttelemällä. Periaatteena on myös välttää lentokoneella lentämistä, mutta Horn joutuu huomaamaan, että joillakin etapeilla lentämiselle ei vain löydy vaihtoehtoa.

Monet temppeli-, ashram- ja luostarikuvaukset ovat kiehtovia. Horn tekee vapaaehtoistyötä, ehdottaa ekologisia parannuksia ja luennoi yliopistossakin Kashmirissa. Kiinassa häntä epäillään vakoojaksi, Indonesiassa hän viettää yön salapoliisin bambumajassa.

Matkalle lähtöön oli vielä yksi syy: ”Halusin päästä perille siitä, uhkaako Eurooppaa 50 vuoden kuluttua invaasio Aasiasta vai Aasiaa länsimainen perikato” (s. 8).

Reissun jälkeen hän toteaa:

”Niin kauan kuin suku ja perhe ovat aasialaisille maasta riippumatta arvokkaampia kuin elämä itse ja maailmankuvaan liittyy kiinteästi oppi sielun kehittymisestä, on vaikea kuvitella heidän himoitsevan länsimaista ydinperhe- ja virka-aikakulttuuria” (s. 454).

Tuohon ei ole mitään lisättävää.

Marketta Hornin nettisivuilta dissidentti.org selviää, että Horn kokoaa materiaalia seuraavaan kirjaansa, jonka työnimi on Kolmannen millenniumin elämäntapa: permakulttuuri, kvanttifysiikka, tantra. Olisi ihme, jos Neljän dollarin päivän ainutlaatuiset kokemukset eivät heijastuisi siihenkin.

Taina

Verenkarvaisten kalalaivojen vangit ja muita erikoisia tuttavuuksia

Thomas Brunnsteiner: Jäämerelle saakka : kaksitoista matkakertomusta. Absurdia 2010.

Itävaltalainen kirjailija ja freelancetoimittaja, Suomen Lapissa asuva Thomas Brunnsteiner kuvaa kirjassaan katoavan elämäntavan edustajia tai Euroopan reuna-alueilla eläviä ihmisiä. Kuolevat pohjoisen kylät, Kirkkoniemen sataman ruostuvat kalastusalukset ja Wienistä Tukholmaan matkaava rekka ovat esimerkkejä miljöistä, joista Brunnsteiner ottaa selvää. Hän myös kokeilee, miten onnistuu matkata jäniksenä Ruotsin-laivalla.

Hän etsii viimeisiä kolttasaamelaisia, kohtaa historiallisen purjelaivaperinteen vanhoja edustajia, tutustuu oman lappilaisen kotikylänsä metsäkaartilaisten vaiettuun historiaan, tapaa Moskovassa serbialaisen toisinajattelijan…

Hän vaikuttaa introvertiltä ja ajoittain ujolta, mutta se ei estä häntä saamasta kontaktia ihmisiin, jotka kiinnostavat häntä. Kirjailijan herkkyys auttaa häntä samastumaan, tavoittamaan tunnelmia, pukemaan havaintonsa osuviksi sanoiksi.

Kalastajat ilman verkkoja -kertomus kuvailee, miten venäläiset merimiehet jumittavat Kirkkoniemen satamassa Pohjois-Norjassa. Palkanmaksu on jäissä, miehet unohtuneita. Kotiin ei voi mennä; jos joku lähtee laivalta, joutuu mustalle listalle eikä enää pääse merille.

”Mutta nyt yksi väri peittää alleen kaikki muut tämän toukokuisen päivän auringonvalossa, kuin kaikkialla olisi kuivunutta verta: Kirkkoniemen sataman alusten ruoste. Kuttereita, kalastustroolareita, kalanvalmistusaluksia Venäjän lipun alla. Ne kaikki ovat eriasteisesti kuluneita ja rappeutuneita, vierekkäin ja peräkkäin riveissään, neljäkymmentä, kuusikymmentä alusta.

Satamalaiturilla. Yhden pienen puulaiturin alla lojuu naisten korkokenkä, vanhan roosan värinen avokas, jossa on solki. Kotimatka kompastellen, joku kantaa naista, vain toinen näistä kengistä on jalassa…” (s. 25-26)

Kirjan artikkelit julkaistiin alun perin saksalaisen kielialueen lehdissä vuosina 2000-2006. Vaikka useimmat niistä edustivat ajankohtaisjournalismia, ne ovat kirjallisina tuotteina niin korkeatasoisia, että ne kiinnostavat edelleen, kuten parhaat lehtijutut aina.

Artikkeleista koottu kirja ilmestyi saksaksi vuonna 2007 (Bis ins Eismeer. Zwölf Reportagen von den Einwohnern der Welt zwischen Polarkreis und Kaukasus). Sen suomennosprosessi oli poikkeuksellinen: kaksitoista Helsingin yliopiston kääntäjäopiskelijaa suomensi kirjoitukset kaunokirjallisuuden kääntämisen kurssilla keväällä 2010 Marjut Alhon ja Helmut Diekmannin ohjauksessa. Kääntäjiä oli siis yhtä monta kuin kirjassa lukuja; silti lukuelämys on ehyt.

Oikeastaan Jäämerelle saakka -teoksen äärelle minut johdatti Erakot-kirja, jossa mainittiin Lapissa asustelevat tirolilainen, Suomeen yhdeksäntoistavuotiaana vuonna 1931 muuttanut Anton Neumeier. Yksi Brunnsteinerin kirjan luvuista käsittelee juuri Neumeieria.

”Kun minä näin, miten kodinturvajoukot ja sosialistit olivat vastakkain konekivääriensä kanssa, minä sanoin: Minä lähden nyt. Jäämerelle saakka.” (s. 65)

Hän oppi nuorena kaikki pohjoisessa tarvittavat taidot poronhoitoa myöten ja hankki siten elantonsa. Neumeier asuu ilmeisesti yhä erakkona Lapissa.

Kaphoornareista kertova artikkeli Tuulesta eläneet miehet tallensi perinnettä, joka jäi jo historiaan.  Tuulennaukujiksi kutsutuilla vanhanmallisilla purjelaivoilla seilasivat nämä herrat, jotka pitivät iäkkäinä yhtä kerhoissaan viimeiseen saakka. Wikipedia kertoo, että veljeskunta lopetettiin vuonna 2003. Brunnsteinerin artikkeli Männer, die von Wind lebten ilmestyi Mare-lehdessä helmikuussa 2003.

”Hilmer Johansson on yksi ’Ahvenanmaan kaphoornareista’. Kaphoornareiden klubi on maailmanlaajuisesti valikoivin kerho, johon merimies voi kuulua. Vuonna 1936 Saint Malossa, Ranskassa, perustettu Amicale Internationale des Capitaines au Long Cours, Cap Horniers oli alun perin vain maailman viimeisten tuulennaukujien kapteenien kerho. Siihen sai kuulua ainoastaan kippari, joka oli kiertänyt Kap Hornin matkalla Eurooppaan lastinaan guanoa, vehnää, puuta, salpietaria tai jotakin muuta.” (s. 82)

Pietarissa Brunnsteiner tapaa erinäisten sattumuksien kautta Inna Pavlovan ja tämän äitimuorin. Naiset ovat sivistyneitä, kirjojen ja kielten kautta elantonsa saaneita.

”Inna Pavlova ja hänen äitinsä olivat kutsuneet minut luokseen. He istuivat vierekkäin keittiössä, asunnon ainoassa tilassa, jossa ei ollut kattoon asti yltäviä kirjahyllyjä. Naiset täydensivät toisiaan niin vaietessaan kuin puhuessaankin. Huomasin heti, kuinka täydellisen harjaantuneesti he keskustelivat keskeyttämättä toisiaan. Tai olivat hiljaa, kuuntelivat. He täydensivät toisiaan kuin yksi ainoa arvoituksellinen, kaunis ihminen. En pystynyt jälkikäteen erottamaan, mitä äiti oli sinä päivänä sanonut ja mitä taas tytär oli kertonut. Heidän tarinansa pysyisivät toisiinsa kietoutuneina. En halua vähätellä kummankaan ainutkertaisuutta tai väittää, että heidän persoonallisuuksistaan puuttuisi jotain. Ei toki. Inna Pavlova ja hänen äitinsä olivat mielestäni sinä päivänä kuin taidokas kokonaisuus. Kaksi elämää kietoutuneina toisiinsa yhdeksi ainoaksi: äidin syntymästä tyttären kuolinpäivään asti.” (s. 164)

Kirjan surumielinen sävy ja arvokkaasti kuvatut ihmiset puhuttelevat. Myös huoli ympäristöstä on usein läsnä. Brunnsteinerin kirja on ajaton helmi. Se muistuttaa ehkä puolalaisen Witold Szablowskin esseekokoelmaa Tanssivat karhut, jossa myös tutustutaan erilaisiin marginaalissa eläviin ihmisiin ja outoihin ilmiöihin, mutta Brunnsteinerin kertojanääni soi huomattavasti lämpimämpänä kuin Szablowskin.

Taina