Avainsana-arkisto: kansat

Theatrum Orbis Terrarum, maailmanpiirin kartoitusta

Ari Turunen : Maailman kuvat : Mitä kartat kertovat meistä ja muista? (Into, 2013)

”1800-luvulla Mercatorin projektiosta tuli käytetyin maailmankartta. Pituus- ja leveyspiirit näkyvät yhdensuuntaisina suorina. Siten pituuspiirien etäisyys toisistaan on aina sama ja leveyspiirien etäisyys toisistaan kasvaa napoja kohti kuljettaessa.
Mercatorin projektio oli ja on edelleenkin erinomainen navigoimiseen, mutta poliittiseksi kartaksi se on kehno. Se vääristää huomattavasti napa-alueita ja liioittelee niiden kokoa. Syystäkin siitä tuli Euroopassa suosittu, koska kartta korostaa Euroopan ja muiden pohjoisten alueiden merkittävyyttä. Vaikutelmaa vahvistetiin jättämällä Etelämanner pois kartasta, jolloin saatiin Eurooppa visuaalisesti keskelle karttaa.”

Karim Maïche analysoi kirjassaan Mitäs me länsimaalaiset!, miten eräässä kulttuuripiirissä kerrotaan tarinaa omasta erinomaisuudesta. Ari Turunen puolestaa esittelee yhden tavan, miten tuota tarinaa on mahdollista kuvittaa: kartan.

Turusen kirjassa on noin kaksikymmentä maailmankarttaa erilaisista kulttuuripiireistä. Kartat alkavat Babyloniasta 600-luvulta eaa ja päättyvät Uuden-Seelannin hallituksen maailmankarttaan 1980-luvulla. Kartanystävä huokaa, että karttoja olisi saanut olla enemmän! Mutta hyvä näinkin, sillä kokoelma on aivan erinomainen johdatus kartografian perusteisiin. Jokainen kartta esitellään omassa luvussa ja sitä täydentää Ari Turusen asiantunteva selitysosa, joka avaa kyseisen kartan ominaisuuksia. Ari Turunen kirjoittaa, että hän on ollut aina kartoista kiinnostunut, vaikka ei maantiedettä opiskellutkaan. Yhteiskuntatieteellisen opinnäytetyön aiheena olivat kartat ja niiden maailmankuvat.

Lähdetään liikkeelle tekniikasta eli projektioista. Pallonmuotoista planeettaa ei voi mitenkään esittää kaksiulotteisella tasolla virheettömästi. On tehtävä valinta haluaako suunnat, kulmat vai pinta-alat kutakuinkin kohdalleen. Karttaprojektio valitaan yleensä käyttötarkoituksen perusteella. Turusen mukaan maapalloa on kuvattu enemmän tai vähemmän onnistuneesti yli sadalla erilaisella projektiolla.

Länsimaalaisille kaikkein tutuin on alussa mainittu Mercatorin projektio, kartta joka mullisti navigoinnin vuodelta 1569. Liiketoiminta vilkastui ja kauppamerenkulku tarvitsi matemaattisen tarkan kartan. Sen valmisti flaamilainen Gerardu Mercator. Siinä ilmansuuntien väliset kulmat ovat kaikkialla todellisuuden mukaisia. Silloin muuttumatonta kurssia kulkevan aluksen reitti voidaan piirtää kartalle suoralla viivalla.

”Tutkija Arno Peters hermostui Mercatorin projektion ylivaltaan ja hän laati 1973 ’realistisemman’ projektion maailmasta. Gall-Petersin projektio perustuu James Gallin vuonna 1855 suunnittelemalle projektiolle. Siinä valtioiden ja maanosien pinta-alat näkyvät oikean kokoisina suhteessa toisiinsa.”

Mercatorin karttaan verrattuna tulos on suorastaan dramaattinen. Eurooppa kutistuu Euraasian laidalle pienehköksi niemimaaksi ja Afrikan ja Aasian valtioiden todellinen suuruus paljastuu. ”Algeria ei ole enää Ruotsin kokoinen, vaan yhtä iso kuin kaikki Pohjoismaat.” Tämä projektio saikin suurta suosiota kansainvälisissä organisaatioissa, esim. YK:ssa. Kartan haittapuoli on se, että maanosien muodot vääristyvät eikä siitä synny vaikutelmaa maailman pallomaisuudesta.

Matemaatikko Karl Brandan Mollweide (1805) onnistui luomaan paremman vaikutelman pallomaisuudesta ja sai alueiden pinta-alojen suhteet kohdalleen. Kulmat ja alueiden muodot sitten vääristyivät. Uudempia yrityksiä erilaisiksi kompromisseiksi virheiden pienentämiseksi ovat mm. Robinsonin projektio (1963) sekä Winkel-Tripel -projektio. Parhaan eli vähiten vääristävän maailmankartan arvosta kisaa vahvasti Ginzburg V -projektio. Kirjassa on kuvat kaikista näistä, ja niiden vertailu on antoisaa.

Mercatorin projektiosta tuli sensaatiomainen menestys pohjoisen pallonpuoliskon maissa. Ari Turunen kirjoittaa, että amerikkalainen yleisö ei yksinkertaisesti halua ostaa muunlaisia karttoja. Sitä pidetään ”virallisena” maailmankarttana. 1800-luvulla maa asemoitiin kartan keskelle ja keskusmeridiaani vedettiin Washingtonin läpi, sillä Greenwichin nollameridiaani oli amerikkalaista kolonialismin jäänne.

Vielä innostuneempia ollaan Kanadassa. Onhan maa tässä projektiossa melkein yhtä iso kuin Etelä-Amerikka ja loput Pohjois-Amerikasta yhteensä. Todellisuudessa Kanada on suuruudeltaan noin Brasilia + Peru + Uruguay. Neuvostoliitostakin tuli oikeasti suuri ja mahtava. 1947 tehdyssä venäläisessä maailmankartassa maan keskeisyyttä korostetaan lisäksi kuvaamalla Amerikka Neuvostoliiton kummallekin puolelle. Kaikissa näissä kartoissa jätettiin tarkoituksellisesti Etelämanner kuvaamatta. Jos se olisi kuvassa mukana, niin vääristymän vuoksi siitä olisi tullut yhtä suuri kuin muu maailma yhteensä. Sen rinnalla suurvallatkin olisivat pienentyneet.

”Kartografiset faktat ovat faktoja vain tietyssä kulttuurisessa perspektiivissä.”

J. B. Harley

Ari Turusen kirja antaa havainnollisen kuvan maailmankuvan laajentumisesta. Aluksi maailma esitettiin perinteiseen tapaan esimerkiksi ympyränä, jota ympäröi valtameri. Kulttuuripiirin mukaisesti maailmannapa vaihteli sijainniltaan. Arabeille Mekka oli maailman keskipiste ja Kaaban musta kivi maailmannapa. Keskiaikaiset alttarikartat sijoittavat maailmannavan Jerusalemiin. Paratiisi sijaitsi Aasiassa kunnes Marco Polon matkojen jälkeen se piti varmuuden vuoksi siirtää Afrikkaan. Buddhalaiseen maailmankuvaan perustuva kartta on soikea. Maailmankaikkeuden keskipiste on pyhä Meru-vuori Himalajalla. Kartta on tarkoitettu pyhiinvaeltajille Intiaan ja kuvaa siksi vain alueita, jotka ovat tärkeitä buddhalaisuudelle. Yleensä mitä merkittävämpi paikka oli kyseessä, sitä suurempana se kartoissa kuvattiin.

Kiina, Zhung Guo, Keskustan Valtakunta, säilytti kosmografiansa pitkään. Maailma kuvattiin neliömäisenä ja keskellä oli Kiinan keisarin alue. Turusen esittelemän kartan (1532) nimi on kuvaava:
Keskustan maan ja sitä ympäröivien barbaaristen alueiden kartta neljän meren sisällä
Kiinalaisten mielestä maa sijaitsi neljän meren ympäröimänä. Keskusmanner on sivistyneen ihmisen asuinpaikka. Ei ihme, että portugalilaiselle lähetyssaarnaajalle Matteo Riccille naureskeltiin, kun hän esitteli hovissa Abraham Orteliuksen maailmankarttaa. Eurooppa, mikä Eurooppa? Keskellä muka, ja Kiina marginaalissa pohjoisessa!

Jos kiinalaisten asenne tuntuu omahyväiseltä, suosittelen lämpimästi tutustumaan Brittiläisen imperiumin karttaan vuodelta 1886. British Imperium Federation Map sisältää elementtejä, jotka tosiaan imartelevat brittiyleisöä. Britannia on kuvattu naiseksi, joka istuu maapallon päällä. Enää edes Atlas ei jaksa kannatella painoa, vaan alkaa vaipua maan sisään. Muut kansakunnat kerääntyvät kuningattaren ympärille palvomaan tätä. Imperiumiin kuuluvat alueet on kuvattu punaisella ja paksut merilinjat yhdistävät kaikki kauppareitit päättymään Lontooseen, maailman keskipisteeseen. Kaiken huipuksi kartassa kuvataan pelkästään Britannian alusmaita ja muu maailma on jätetty kokonaan valkoiseksi.

Yhdessä asiassa kaikki entisaikojen kartanpiirtäjät olivat ihastuttavan yhdenmukaisia. Tunnetun maanpiirin äärilaidalla ja sen takana asui aivan poikkeuksellisen barbaarista väkeä. On ”Epäsiistien ihmisten maa”, ”Luolassaeläjien valtakunta”, koirankasvoisia ihmissyöjiä, kuusisormisia ja nelisilmäisiä. Al-Masudin mukaan vain arabien asuttamat alueet ovat hedelmällisiä ja mukavia asuinpaikkoja. Pohjolassa asuu naamattomia villejä, jotka viettävät enimmän aikansa puissa. Jopa muuten asiallisen Mercatorin kartalta löytyvät mm. Grönlannin pygmit ja toisiaan syövät samogedit (samojedit).

Turunen kirjoittaa, että löytöretket eivät muuttaneet käsityksiä kummajaisista. Hirviöt siirrettiin vähän kerrallaan kauemmaksi tunnetusta maailmasta. Vanhat myytit oli sijoitettava kartantekijälle tuntemattomille alueille. ”Tällaisella ikonografialla kartografi halusi peittää tietämättömyytensä.”

Ari Turunen muistuttaa lukijaa vielä kerran:

”Kartan sanomaa pidetään yleensä totena ja hyvin harvoin kartan välittämä maailmankuva kyseenalaistetaan. Kaikki kartat ovat virheellisiä. Jotkut jopa valheellisia. Kartanpiirtäjän tulkinta maailmasta ei ole koskaan neutraali, vaan se heijastaa kulttuurin omaa käsitystä itsestään, sen arvoja ja poliittisia päämääriä. Karttoja käytetään usein myös vallan ja propagandan välineenä.”

Nykyään ei enää ole olemassa maailman keskuksia ja reuna-alueita. Kyse on näkökulmasta, siitä, minkälaisen näkökulman omaan maailmankuvaansa haluaa ottaa. Kirjassa on esimerkkejä siitä, että pelkästään kartan kääntäminen ylösalaisin ja tutustuminen eteläisen pallonpuoliskon näkymään virkistää kummasti.

Tommi

PS: Theatrum Orbis Terrarum oli Abraham Orteliuksen ja Gerardus Mercatorin suunnittelema karttakokoelma. Se oli kaupallinen menestys, josta vuoteen 1612 mennessä otettiin lähes 30 painosta.

Eurooppalaisten asenteidemme uudelleenkalibrointia

Karim Maïche : Mitäs me länsimaalaiset! : Suomi ja lännen käsite (Into, 2015)

”Länsi luo ’me ja muut’ asetelmaa epähistoriallisin perustein. Se sulkee ’toiset’ ulos johtaen läntisen identiteetin ja subjektiviteetin rakentamiseen historiallisessa kontekstissa nykypäivän tarpeisiin. Esimerkiksi somalialais- tai irakilaistaustaisen maahanmuuttajalapsen voi olla melko haastavaa rakentaa kulttuuri-identiteettiään peruskoulun historiantunneilla eurokeskeisen maailmankuvan pohjalta.”

Itsenäisyyspäivä tarjoaa otollisen tilaisuuden pohtia kansallisia arvoja ja identiteettiämme sekä sen välittämistä tuleville sukupolville. Presidenttiehdokas Alexander Stubb on varmasti pätevä mies tiivistämään asiaa [lähde: Kokoomuksen ryhmäpuheenvuoro eduskunnassa 31.5.2017]:
1989 kylmä sota päättyi, jolloin markkinatalous, liberaali demokratia ja globalisaatio voitti Neuvostoliiton, autoritääriset regiimit, suunnitelmatalouden ja kommunismin. Elimme sellaista toivon aikakautta, itä kohtasi uudestaan lännen, EU laajentui, Nato laajentui. Muutamat puhuivat siitä, että historia loppuu, kaikista maista tulee liberaaleja demokratioita, mutta valitettavasti ei tullut.
Eli me olemme tällä hetkellä maailmassa, jossa koko länsimaista järjestelmää haastetaan ja kyseenalaistetaan. Meidän on puolustettava länsimaisia arvoja: ihmisarvoa, ihmisoikeuksien kunnioittamista, vapautta, demokratiaa ja oikeusvaltiota.

Vaara uhkaa jatkuvasti, mutta onneksi rajavartijat ovat valppaita. Kalle Kniivilän ansiokkaassa kirjassa Putinin väkeä nimittäin selviää, että ei tarvitse mennä kovin kauas itään, kun niinkin keskeinen käsite kuin demokratia asetetaan kyseenalaiseksi. Monella venäläisellä on kokemuksiensa kautta mielestään perusteltu syy toivoa, että se ei koskaan palaisi, vaan sen sijaan saataisiin nauttia kunnollisesta järjestyksestä. Jos heidän on järjestyksen kylkiäisenä hyväksyttävä kova kuri, niin se on pieni hinta demokratian anarkiaan ja kauhuihin verrattuna.

Entä toinen kulmakivi, vapaus. Koukataan aiheeseen erään esimerkin kautta. Tommi Uschanov pohtii oivallisessa kirjassaan Suuri kaalihuijaus yhteiskunnassa käytävää keskustelua. Yhteiskunnalliseen keskusteluun kuuluvia käsitteitä käytetään usein ikään kuin niiden määritelmästä vallitsisi yksimielisyys. Ne voivat kuitenkin tarkoittaa yhdelle yhtä, toiselle toista ja kolmannelle neljättä.

Esimerkkinä Uschanov kertoo puolalaissyntyisestä sosiologista Adam Przeworskista. Przeworski opiskeli 1960-luvulla Yhdysvalloissa ja joutui jatkuvasti vastaamaan kysymykseen, oliko hän ”vapaa” eläessään kommunistien hallitsemassa Puolassa. Häntä pikkuisen huvitti, kun usein kysyjät olivat parikymppisiä yliopistoissa opiskelevia naisia, jotka tuolloin eivät voineet ostaa alkoholia, joiden piti palata opiskelija-asuntolaan viimeistään kello 22 ja joiden sosiaalista elämää säädeltiin muutenkin tiukasti. Adam Przeworski oli kysyjiä monta vuotta nuorempana riehunut muun opiskelevan nuorison kanssa pitkin Varsovan katuja öin ja päivin kenenkään estämättä. Puolalaiselle nuorille täysin normaalia ja sallittua toimintaa.

Adam Przeworski myönsi varauksetta, että amerikkalaiset olivat vapaita tekemään monia asioita, jotka puolalaisille olivat kiellettyjä. Mutta kysymys puolalaisten vapaudesta esitettiin hänelle siihen sävyyn kuin täsmälleen ne asiat, joiden suhteen yhdysvaltalaiset olivat vapaita, olisivat olleet ainoat asiat, joiden suhteen kenenkään on ylipäänsä mahdollista olla vapaa tai epävapaa.

Tämän kirjan tekijä, tutkija ja toimittaja Karim Maïche myöntää auliisti, että nuo kaikki ovat hyviä asioita. Hän lisää listaan vielä rationaalisuuden ja sivistyksen. Maïchella on kuitenkin kokonaisen kirjan verran sanottavaa siitä laajalle levinneestä virheellisestä käsityksestä, että nuo arvot liittyvät vain länsimaihin, tai että ne toteutuvat täydellisimmin meillä.

Mieleen hiipii hiukan levottomia ajatuksia. Miten tukevalla perustalla länsimaisuuden linnake seisoo? Perustelemmeko etevämmyyttämme lainahöyhenillä, jotka on näpistetty muualta ja joista on tullut tyhjiä mantroja? Ainakin se selittäisi, miksi sitten kun markkinoimme tätä mikstuuraa mielestämme vähemmän kehittyneille maille, niin paikallinen väestö ei aina vaikuta kovin innostuneilta ottamaan viestiä vastaan.

”Miten monta miljoonaa tonnia kirjoja onkaan kirjoitettu ja painettu sen todistamiseksi, että olemme suoraan alenevassa polvessa perineet ylivoimaisen ja ainutlaatuisen kulttuurin, jonka pitää olla meidän esikuvamme.”

Leif Salmén: Palatsi Bosporin rannalla (2005)

Sivu 1/2