Avainsana-arkisto: kulttuuriantropologia

Jos halaat, niin potkaisen

Taina Kinnunen: Vahvat yksin, heikot sylityksin : otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista. Kirjapaja 2013.

Taitaa tulla ohut kirja, naljailtiin aikoinaan tutkija Taina Kinnuselle, kun hän kertoi kirjoittavansa kirjaa suomalaisesta kosketuskulttuurista. Kinnunen huomasi kosketuksen olevan akateemisissa piireissä kummallinen, toisarvoinen aihe, ”tietysti perinaisellinen”.

Teoksessa Vahvat yksin, heikot sylityksin kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija tarkastelee kosketuksen merkitystä eri sukupolvien kokemuksen kautta. Pääteemat ovat lasten hoiva, parisuhteen kosketus sekä tervehdyttävä kosketus. Läpi kirjan tutustumme eri-ikäisten muistelijoiden kertomuksiin, myös Kinnusen omiin muistoihin.

Kertomukset ovat monin paikoin riipaisevaa luettavaa. Vanhemmissa ikäpolvissa on ihmisiä, joita ei ole millään lailla hellitty tai hyväilty. Ainoa fyysisen kosketuksen muisto saattaa olla selkäsauna.

Meillä suomalaisillahan on pitkä yksin pärjäämisen perinne, johon pidättyväisyys liittyy. Silti meissä elää kaipuu hyvään läheisyyteen. Ajat ovat muuttuneet, eikä halaaminen ole pitkään aikaan ollut kovin harvinaista. Alueellisia ja yksilöllisiä eroja toki aina on.

Yksi kirjan muistelija kertoo olevansa halaaja, joka halaa kaikki ystävät ja tuttavat. Vuosien mittaan hänen anoppinsa taipui halauksiin, mutta appiukko ei koskaan. ”Hän työnsi vaan kättä tervehdykseksi ja pakeni sitten kauemmaksi minusta. Samoin mieheni serkut. He sanoivat suoraan, että jos tulet lähemmäksi, he potkaisevat, eikä se ollut vitsi.”

Kirjan nimi juontuu suomalaisesta sananparresta ”vahvat kestää yksin, heikot sylityksin.” Taina Kinnunen pohtii sanonnan idean siirtyneen kosketustapojen kautta sukupolvelta toiselle. ”Kovissa elinoloissa tunnekylmyydestä tuli vuosikymmenien kuluessa hiljalleen hyve ja sopivana pidetty käyttäytymismalli varsinkin miehille. Ilman sitä ei uskottu selvittävän niukkuudesta ja sotien koettelemuksista.”

50000 suomalaista lasta menetti sodissa isänsä, ja rintamalta palanneet isät olivat monin tavoin vammautuneita. Joillekin isä oli niin kaukainen, ettei häntä osattu edes kaivata, hänen kosketuksestaan puhumattakaan. Oli toimittava kuin mitään ei muka olisi tapahtunut. Sotien traumat ”haamuistuvat”, ja 1950–1960-luvuilla monien kotien tunneilmapiiri oli kylmä.

Sotien jälkeen oli tavallista, että aikuiset miehet läpsivät ja tönivät poikia ja yllyttivät jopa tappelemaan. (Suuriin ikäluokkiin kuuluva puolisonikin kertoi lapsena kuulleensa: ”Tapelkaa, saatte tupakkaa.”) Yleinen mielipide oli, että poikien piti vain kestää kaikki karaistuakseen. Nöyryyttäminen ja raaka väkivalta oli kotikasvatuksessa yleistä kohdistuen sekä poikiin että tyttöihin.

Tähän sopi saumattomasti niin sanottu musta pedagogiikka, joka levisi Suomeen maailmalta, sekä kuuluisan Arvo Ylpön markkinoima neljän tunnin malli, jossa vastasyntyneen tarpeisiin vastattiin tasan neljän tunnin välein, oli mitä oli. Lasta tuli rangaista herkästi, vaikka ilman syytäkin, jotta hänen oma tahtonsa murtuu. Vauvat nähtiin ovelina otuksina, jotka pyrkivät saamaan ”ansiotonta huomiota ja hoivaa”, mistä syystä huomionosoituksia piti rajoittaa. Tästä hullutuksesta luovuttiin vähitellen 1950-luvulta alkaen. Osa äideistä oli tosin mustan pedagogiikan aikanakin kapinallisia: he hoitivat lapsiaan vaistonvaraisesti ja hellitellen.

Kosketusta on perinteisesti pidetty jotenkin primitiivisenä ja aisteista tuntoaistia vähäarvoisena ja moraalisesti epäilyttävänä. Länsimaisessa ajattelussa tietäminen ja ymmärtäminen on yhdistetty ennen muuta näköaistiin. Silti kosketus on meille lajityypillinen tapa kurottautua maailmaan ja muodostaa yhteys kanssaihmisiin, eikä ihmislapsi kehity normaalisti ilman kosketusta.

Kirja tarjoaa paljon pohdittavaa liittyen sukupuoliroolittuneeseen kosketukseen, ihanteiden muutokseen pidättyväisyyden ajasta nautintopakkoiseen aikaan sekä siitä miten eläimet ovat Suomessa saaneet tärkeän roolin kotien kosketusterapeutteina. On myös kiintoisaa lukea esimerkkejä hyvästä kosketuskulttuurista eri puolilta maailmaa.

Sukupuolisesti värittyneestä koskettelusta puheen ollen, Vahvat yksin, heikot sylityksin ilmestyi ennen lääppijä- ja metoo-kampanjoita. Itse toivon kosketuskeskustelujen hiljalleen johtavan terveempiin oloihin, sellaisiin joissa esimerkiksi kouluissa opettajien ei tarvitsisi varoa oppilaan koskettamista olalle.

Entäpä kosketuksen ulottuvuudet kansanterveyden näkökulmasta?

”Suomalaisia terveysviranomaisia ei vain voi kuvitella puhumassa kosketuksen tärkeydestä. Mielikuva rasva- ja karppaussotiaan käyvistä vakavailmeisistä lääkäreistä tuntuu yhtäkkiä kovin surulliselta. Vielä surullisemmalta tuntuu ajatus heidän neuvojensa kohteesta: yksinäiseen suoritukseensa sulkeutuneesta ikilaihduttajasta ja himohölkkääjästä. Kosketuksen puutteella voi kuitenkin olla yhteys kansansairauksiimme, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin sekä masennukseen.”

Kosketusta on tutkittu paljon vähemmän kuin vaikkapa stressireaktioita. Eikä Suomi ole ainoa maa, jossa kosketuksen ja oksitosiinijärjestelmän tutkimus loistaa poissaolollaan. Lieneekö tilanne yhä sama; kirjahan ilmestyi 2013? Taina Kinnunen toteaa, että hermoston lääketieteellinen tutkimus keskittyy kamppailuun, kipuun ja stressiin liittyviin sympaattisen hermoston reaktioihin. Kuitenkin eloonjäämisen kannalta kehon rauhoittumisjärjestelmällä on yhtä suuri merkitys kuin pakene tai taistele -mekanismilla.

Kyllä kosketusasioissa on suomalaisissa kodeissa edistytty. Kirjan nuorempien kertojien muisteluistakin tämän voi todeta. Tosin esiin on noussut uusi kompastuskivi, nimittäin vaatimus parisuhteen seksin jatkuvasta nautinnollisuudesta. ”Jälkimodernin parisuhteen opinkappale” on niin vaativa, että moni on valmis hylkäämään kumppaninsa melko nopeasti, jos seksielämä koetaan huonoksi. Kulttuuriantropologi toteaa, että historiallisesti puhutaan nuoresta ilmiöstä. Nähtäväksi jää, mikä on kehityksen seuraava vaihe.

Taina

Metsäkävelyllä introverttien mailla

Valdur Mikita: Kantarellin kuuntelun taito : itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (suomentanut Anniina Ljokkoi. Sammakko, 2021)

Meille hemuleille, jotka rakastavat hiljaisuutta, on Valdur Mikitalla lohdullinen viesti. Itämerensuomalainen kulttuuri on säilönyt kaksi ihmistyyppiä, jotka muualta maailmassa ovat vähitellen katoamassa: introvertit ja yliherkät ihmiset. Usein yliherkät ovat samalla introvertteja, mutta kaikki introvertit eivät ole yliherkkiä. Omalla tavallaan nämä ovat vaikuttaneet kulttuurin syvempään kuvaan ja muovanneet sitä. Jos sitä ei suorastaan Siperia meidän esi-isillemme opettanut, niin luonto kuitenkin. Mitä vähemmän ruokaa ja mitä epäystävällisempi maisema, sitä herkempi luonne on oltava. Metsästäjät ja keräilijät eivät liikkuneet myöskään suurina joukkoina, joten introverttius oli välttämätön luonteenpiirre. Mikitan mukaan näin outo ihmistyyppi synnytti lisäksi legendan noitakansasta.

"Pohjoisen ankarissa olosuhteissa yliherkälle ihmiselle kehittyi pieni evoluution etulyöntiasema ja heidän roolinsa kulttuurissa paisui epätavallisen suureksi. Nyt, kun kaikki kansat elelevät enemmän tai vähemmän samalla tavalla turvallisesti lämmitetyissä sisätiloissa, emme enää tiedä, mitä tehdä tuon väärään aikakauteen sattuneen ugrilaisen perintömme kanssa."

Siksi monet virolaiset kuvittelevat helvetin jumalattoman suureksi ja harmaaksi kerrostaloksi. Siksi Mikita rohkaisee meitä läpi koko kirjan painumaan metsään ja rauhoittumaan. Siellä me löytäisimme hukatun luontotietoisuutemme, jota monet tietämättään etsivät. Tämä rajatiloissa harhailu voisi herättää lisäksi luovuuden kipinän. Siitä syntyvä hybridikulttuuri on Mikitan mukaan tulevaisuudessa erittäin kovaa valuuttaa. Se on puskurijärjestelmä, sillä perinteinen yhtenäiskulttuuri on muutosten edessä haavoittuvainen. Muuttuva maailma voi suistaa sen raiteiltaan.

"Eli kännykkä toisessa kädessä, sieniveitsi toisessa, tuohivirsu toisessa jalassa, Gino Rossin saapas toisessa. Näin sitä mennään peräkanaa yli avaran maan - kaupunkimaasturilla kohti taivaanrannassa siintävää riihitupaa. Ja tässä kuvassa on kaikki aivan oikein. Huomatkaa tuo erikoinen epäsymmetria eurooppalaisen ja itämerensuomalaisen maailman välillä. Maasturin ajaminen savusaunan eteen on normaalia, mutta kaakin karauttaminen kerrostalon rappuun olisi osoitus horjuvasta mielenterveydestä."

Mikitan mukaan mystiikka on edelleen oleellinen osa pohjoisen ihmisen luontokokemusta. Nykyaikaiseen maailmankuvaan se ei oikein sovi eikä löydä ilmenemismuotoja. Silloin ihminen jää loukkuun kahden maailman välille ja syntyy sieluntuska. Kirjoittajasta onkin luonnollista, että niin monet yliherkät tuntevat erityistä halua juoksennella yksin metsissä ja rannoilla. (Mikitan arvion mukaan Virossa on parikymmentätuhatta ihmistä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että ovat viettäneet elämänsä parhaimmat päivät metsässä.) Koska maailma on yleisesti ottaen vähemmän tunteellisten ihmisten rakentama, voi kaikki tuntua olevan pielessä. Valdur Mikitan ohje on selkeä:

"Ainoa mahdollisuus on luoda itse oma paikkansa."

Kirjan lyhyehköt, kaunokirjallisesti virittyneet esseet ovat juuri tuota omannäköisen paikan etsimistä ja rakentamista. Virolaisessa tapauksessa se on kesämökki, tai tarkemmin vanha riihitupa. Tai vieläkin täsmällisemmin pihapiiri, johon kuuluu epälukuisa joukko erilaisia vajoja, varastoja, liitereitä ja muita tiloja, joissa voi vapaasti toteuttaa itseään. Valdur Mikitan mielestä Itämeren valtiot antavat tällaiseen erinomaisen mahdollisuuden. Täällä on tilaa, puhtautta ja rauhaa. Nämä yhteiskunnat muistuttavat hänestä enemmän suuria maatiloja kuin valtioita. Ne osoittavat kuinka pieni ja nykyaikainen yhteiskunta voi toimia luonnon kanssa rinnakkain. 

Jos eurooppalainen yleensä puhuu luonnosta ja kulttuurista täällä puhutaan luonnosta kulttuurina. Täällä syvän luontosuhteen säilymistä on edesauttanut haja-asutus, keräilytalous, puun käyttö rakennustekniikassa sekä kansanlääkintä. Mikita arvelee rohkeasti, että täältä löytyy myös tulevaisuuden toivo: joissakin valtioissa ihmiskunnan tulevaisuudesta yksinkertaisesti kannetaan enemmän huolta kuin toisissa. Hänellä on tosin yksi varaus. Kansanrunouden kerääjä Jakob Hurt on sanonut: "Lukumäärältään vähäinen tulkoon hengeltään suureksi." Pienelle kansalle kaikkein tärkeintä ovat älykkäät ihmiset. On asioita, joista voimme syystä olla ylpeitä, mutta jos maa sadan vuoden päästä kuuluu typeryksille, on kaikki ollut pelkästään veden kantamista kaivoon.

Valdur Mikita kirjoittaa, että virolaisella on eurooppalaisen sydän ja itämerensuomalainen sielu. Hän kuvaa eloisasti tuollaisen sielun samanaikaista köyhyyttä ja rikkautta, joka hänestä on kuin kumpumaisemien ja törmärannikon välissä seisova vanha riihitupa. On maalattia ja aurinkopaneelit, on PISA-testin hyvät tulokset sekä noitavoimat. Guccin käsilaukusta voi löytää keritsimet ja purkin puolukkahilloa.

"Tähän tapaan askeltavat nämä kauniskasvoiset introvertit vanhalla talonpihalla painaen Totuutta ja oikeutta rintaansa vasten kukkaan puhjenneiden sireenien ympäröimänä. Pihapiiri on jaettu osiin. Keskellä on sauna. Sen toisella puolella kukoistavat suolaheinät ja nokkoset, myyrät ja vesirotat kyntävät multaa. Toisen puolen on vallannut tekoäly; siellä askaroivat robottiruohonleikkurit, dronet ja muut oikeuksiltaan rajoitetut yksilöt. Vanha Sauna-Matti kaivaa maanantaisin lampea ja louhii tiistaisin bitcoineja. Loitompaa metsäjärveltä kaikuu näkkien laulu. Kaikki tietävät, että tulee hyvä sienivuosi."

Kantarelleista meidän mökin metsissä ei ole havaintoja. Tällaisen kirjan jälkeen syntyy kuitenkin pakottava halu lähteä tihkusateiseen lähikoivikkoon edes nuuskimaan syksyn tuoksuja.

Tommi