Se on vale!

Paastelan perusteellisen selvityksen mukaan politiikassa tavattava valhe voidaan jakaa kahteentoista (!) kategoriaan. Hän aloittaa niiden luokittelun ilmeisestä valheesta (the plain lie). Sitten käydään järjestyksessä läpi sensaatio ja skandaali, korruptio ja lupaus, kieli, sen epämääräisyys ja kaksimielisyys, hypokrisia, numerot, järjestelmävalhe, propaganda, organisoitu valhe ja itsepetos. Siis kerrassaan ällistyttävä kattaus, josta mitään oleellista ei varmasti jäänyt puuttumaan. Jos syventävää lukemista tämän jälkeen haluaa, niin kirjassa on massiivinen lähdeluettelo.

Paastelan esimerkit politiikan valheista ovat herkullisia. On klassikkotapauksia: Sikojen lahti, Kuuban kriisi, Potemkinin kulissit, Watergate ja Kauko Juhantalo valtakunnanoikeudessa ”koplauksesta” syytettynä. On uusia (tai jo unohtumaan päässeitä) tapahtumia: Michael Fagan kuningatar Elisabetin makuuhuoneessa, Greenpeace-aluksen upotus, Senegalin presidentinvaalit 1993, lihan tuotannon kolminkertaistuminen Rjazanin oblastissa 1958, Ville Komsi, SDP:n lupaus vanhuuseläkkeestä 1906 sekä Hermeen patsaiden tärveleminen Ateenassa vuonna 415 eKr. Harvoin olen saanut tietokirjassa lukea näin houkuttelevaa sisällysluetteloa kuin tässä teoksessa. Sen kun silmäilee läpi, niin on aivan pakko alkaa lukea.

Näyte propagandasta, joka tuntuu sopivan arveluttavan hyvin juuri tähän päivään, kun USA:n uuden presidentin pitäisi vannoa virkavalansa:

”Perustelemattomat väitteet salaliitosta, joka suunnitellaan ja johdetaan jostain epämääräisestä ”keskuksesta” kuuluvat tähän valheellisen propagandan kategoriaan. Antisemitistisessä propagandassa esiintyy usein väite, että juutalaiset kontrolloivat tiedotusvälineitä ja kulttuurielämää. …
Valhepropagandalle on tyypillistä, että se käyttää hyväkseen päähänpinttymiä (obsessions), joita synnytetään erityisesti jatkuvan toiston avulla. Adolf Hitler katsoi, että suurille joukoille tarkoitettava propaganda tulee suunnitella niin, että sen ymmärtävät kohderyhmän älyllisesti kaikkein rajoittuneimmatkin ihmiset. Suuret joukot eivät suinkaan koostu ’diplomaateista ja valtio-oikeuden opettajista’, eikä propagandassa tule esittää mitään, mikä antaisi aiheen epäillä, että vihollisella olisi puolellaan edes jotain oikeuden häivää.”

Jos fake news ei olekaan hitleriläistä propagandaa, niin Paastelan pohdinta Watergaten kohdalla laittaa ainakin miettimään:

”Watergate-skandaali antaa aiheen erinäisiin pohdintoihin. Onko toimeenpanovallan jotenkin helpompi sotkeutua ja antautua likaisiin operaatioihin presidiaalisessa järjetelmässä, jossa toimeenpano- ja lainsäädäntövalta ovat sillä tavoin riippumattomia toisistaan, että presidentti yksin johtaa itse kokoamaansa hallitusta ja lisäksi suurta joukkoa erilaisia neuvonantajia, joilla voi itse asiassa olla suurempi vaikutusvalta kuin hallituksen ministereillä? Watergaten tapauksessa lähtökohta oli se, että Richard Nixonin henkilökohtainen etu ja Yhdysvaltain kansallinen etu samastettiin. Nixon oli sitä paitsi paranoidisessa tilassa, kun hän näki vihollisia kaikkialla ja pelkäsi suunnattomasti, että ei tulisi valituksi toiselle virkakaudelle, vaikka ennusteet olivat mitä suotuisimmat.”

Paastelan mukaan puoluelaitoksen heikkoutta voitaneen pitää eräänä tekijänä, joka Yhdysvalloissa on omiaan luomaan otollista maaperää sille, että yksityisedut nousevat yleisten etujen edelle. Puolueiden ja puoluehengen vastaisuus onkin syvällä USA:n historiassa. Juuri puolueiden heikkous voi osaltaan estää korkeimpien vallanpitäjien toimien kunnollisen valvonnan. Kirjan esimerkit osoittavat, että sellaista valvontaa tarvitaan edelleen.

Demokratialla on kunniakkaat perinteet. Vajavaisuuksineenkin se on valheiden ja väärinkäytösten paras vastavoima. Kuitenkin Ateenan kaupunkivaltiossa poliittisten oikeuksien ulkopuolelle jäivät naiset, orjat ja ”vierastyöläiset” (metoikit). Demokratian ongelman tunnisti jo Perikles, kuvatessaan ”kelvottomia kansalaisia”, heitä jotka vähät välittivät valtiollisiin asioihin vaikuttamisesta. Weimarin tasavallassa 30-luvun Saksassa näitä politiikan ”likaisuuteen ja saamattomuuteen” kyllästyneitä oli lopulta niin runsaasti, että vahvan johtajan kaipuussa muuan diktaattori päästettiin mieluummin johtoon.

Tommi